Vanhemmillani on tapana ikävystyttää minut kuoliaaksi
typerillä kommenteillaan siitä, miten vaikeaa elämä mukamas oli, kun he olivat
nuoria. Tiedättehän.... ;-)
Kouluun piti kävellä aina 30km ylämäkeen molempiin suuntiin
joka ikinen aamu ympärivuoden kestävissä lumimyrskyissä kantaen nuorempia
sisaruksiaan selässään. Ja koulussa oli vain yksi luokkahuone ja kaikki saivat
vain kymppejä, vaikka kaikki olivat myös töissä 16 tuntia päivässä
nälkäpalkalla, ettei perheen tarvinnut nähdä nälkää.
Nyt kun olen vanhempi, niin en voi kuin ihmetellä, miten
helppoa nykynuorisolla on. Niillä on kaikki niin vi&. hyvin! Minun nuoruuteeni verrattuna he elävät
kuin kuninkaat! Nykynuoret eivät todellakaan ymmärrä, miten hyvin heillä on
asiat! Kun olin nuori, niin ei meillä ollut mitään internettiä. Jos halusimme
tietää jotain, niin menimme kirjastoon ja haimme sen tiedon itse. Ei ollut
copy-paste toimintoa, muistiinpanot joutui vääntämään ihan itse materiaalista,
jota varten ensin kahlasi sivukaupalla kirjoja läpi.
Eikä silloin ollut sähköpostia! Meidän piti kirjoittaa kirjeitä, paperille,
kynällä. Ja sitten piti kävellä ulos, joskus jopa kadun toiseen päähän, että
sai kirjeen laitettua postilaatikkoon ja siltikin sen perillemeno kesti viikon.
Eikä meillä ollut MP3:sia tai Napstereita! Jos halusi varastaa musiikkia, piti
kävellä levykauppaan ja varastaa se itse. Tai odottaa koko ilta radion
vieressä, että sai nauhoitettua kappaleen radiosta ja silloinkin juontaja
yleensä puhui biisin alun tai lopun päälle ja pilasi koko kappaleen.
Levyt olivat mustia muovilättyjä ja maksoivat omaisuuden. Ne
piti kääntää itse, jos halusi kuunnella molemmat puolet. Eikä voinut kuunnella
autossa - tosin, eipä autojakaan ollut joka perheessä. Kasetteja pystyi sentään
usein kuuntelemaan autossa, mutta nekin piti kääntää. Ja niistä hajosivat
nauhat luvattoman usein, jolloin mikään ei pelastanut lempikasettiasi. Ei ollut
varmuuskopioita tietokoneen kovalevyllä.
Ja tiedättekö mikä oli todella rankkaa? Pornoa ei saanut
netistä! Ei, vaan piti lahjoa joku ostamaan Jallu kioskilta. Joko noin, tai
sitten runkattiin Anttilan alusvaatekuvaston kanssa. Ei ollut muita
vaihtoehtoja. Eikä meillä ollut mitään hienoa tekniikkaa, kuten
koputustoimintoa puhelimessa. Jos olit puhelimessa, kun joku soitti, niin
soittajanpuhelin tuuttasi varattua. Eikä meillä ollut mitään vi&. soittajannumeronnäyttöjäkään. Kun
puhelin soi, ei ollut aavistustakaan, kuka se oli. Oli vaan pakko ottaa riski
ja vastata! Ja itse puhelin, niitähän oli jokaisella perheellä yksi. Keskellä
aulaa, että kaikki varmasti kuulivat kaikki keskustelut. Ja johdolla seinässä
kiinni, ettei sitä voinut siirtääkään, koska se irtosi seinästä jos kävelit
pari metriä. Pikavalinnasta ei meidän nuoruudessamme oltukuultukaan. Kun
veivasit pyöreällä kiekolla kaverin numeron, ja numero olikin varattu -
veivasit sen uudestaan. Ja ehkä uudestaan. Ja ehkä vielä. Ikinä ei myöskään
tiennyt, kuka näihin kollektiivisiin puhelimiin vastasi - yleensä ei ainakaan
se oma kaveri, vaan joku muu perheenjäsen. Jolloin piti esitellä itsensä ja
kohteliaasti pyytää hakemaan kaveri puhelimeen!
Eikä meillä ollut mitään Pleikkareita ja hienoja
3D-grafiikoita. Meillä oli joku kämäinen tv-peli ja tietokone Commodore 64! Ja
maailmassa oli sormilla laskettava määrä pelejä, kuten Space Invaders ja
Asteroids, jotka näyttivät lähinnä legoilta. Pelinhahmot olivat neliöitä. Sinä
olit neliö ja Avaruusolennot olivat neliöitä. Ammukset olivat neliöitä.
Asteroidit olivat neliöitä, jotka ammuttaessa hajosivat pienemmiksi neliöiksi.
Eikä silloin ollut mitään vaikeustasoja tai kenttiä, vaan sama kenttä ja
vaikeustaso ikuisuuksiin asti. Eikä pelejä voinut pelata läpi, peli vain jatkui
aina vaikeampana ja nopeampana kunnes kuolit. Ihan kuin elämä!
Eikä leffateattereissa ollut kaltevaa lattiaa, vaan kaikki
penkit olivat samalla korkeudella! Jos edessäsi istui pitkä hujoppi, niin se
siitä, eipä tarvinnut katsoa sitä leffaa. Ja toki meillä oli telkkari, mutta
silloin oli kaksi kanavaa ja nekin mustavalkoisia. Eikä ohjelmia nähnyt mistään
tekstiteeveestä, vaan ne piti katsoa lehdestä. Eikä silloin ollut mitään
Cartoon Networkkia! Piirrettyjä tuli vain lauantaiaamuna.
Ymmärrättekö te?? Piti odottaa koko vi&. viikko
nähdäkseen piirrettyjä. Kanavasurffaillessa pysyi meidän nuoruudessamme hyvässä
kunnossa, koska ei ollut kaukosäätimiä. Joka kerta kanavaa vaihdettaessa tai
ääntä säädettäessä piti kävellä tv:n luokse!!
Tällä kaikella tarkoitan, että nykynuorilla on asia on niin vi&.
hyvin! He ovat täysin pilalle hemmoteltuja, eivät varmasti kestäisi elämää
80-luvulla!
typerillä kommenteillaan siitä, miten vaikeaa elämä mukamas oli, kun he olivat
nuoria. Tiedättehän.... ;-)
Kouluun piti kävellä aina 30km ylämäkeen molempiin suuntiin
joka ikinen aamu ympärivuoden kestävissä lumimyrskyissä kantaen nuorempia
sisaruksiaan selässään. Ja koulussa oli vain yksi luokkahuone ja kaikki saivat
vain kymppejä, vaikka kaikki olivat myös töissä 16 tuntia päivässä
nälkäpalkalla, ettei perheen tarvinnut nähdä nälkää.
Nyt kun olen vanhempi, niin en voi kuin ihmetellä, miten
helppoa nykynuorisolla on. Niillä on kaikki niin vi&. hyvin! Minun nuoruuteeni verrattuna he elävät
kuin kuninkaat! Nykynuoret eivät todellakaan ymmärrä, miten hyvin heillä on
asiat! Kun olin nuori, niin ei meillä ollut mitään internettiä. Jos halusimme
tietää jotain, niin menimme kirjastoon ja haimme sen tiedon itse. Ei ollut
copy-paste toimintoa, muistiinpanot joutui vääntämään ihan itse materiaalista,
jota varten ensin kahlasi sivukaupalla kirjoja läpi.
Eikä silloin ollut sähköpostia! Meidän piti kirjoittaa kirjeitä, paperille,
kynällä. Ja sitten piti kävellä ulos, joskus jopa kadun toiseen päähän, että
sai kirjeen laitettua postilaatikkoon ja siltikin sen perillemeno kesti viikon.
Eikä meillä ollut MP3:sia tai Napstereita! Jos halusi varastaa musiikkia, piti
kävellä levykauppaan ja varastaa se itse. Tai odottaa koko ilta radion
vieressä, että sai nauhoitettua kappaleen radiosta ja silloinkin juontaja
yleensä puhui biisin alun tai lopun päälle ja pilasi koko kappaleen.
Levyt olivat mustia muovilättyjä ja maksoivat omaisuuden. Ne
piti kääntää itse, jos halusi kuunnella molemmat puolet. Eikä voinut kuunnella
autossa - tosin, eipä autojakaan ollut joka perheessä. Kasetteja pystyi sentään
usein kuuntelemaan autossa, mutta nekin piti kääntää. Ja niistä hajosivat
nauhat luvattoman usein, jolloin mikään ei pelastanut lempikasettiasi. Ei ollut
varmuuskopioita tietokoneen kovalevyllä.
Ja tiedättekö mikä oli todella rankkaa? Pornoa ei saanut
netistä! Ei, vaan piti lahjoa joku ostamaan Jallu kioskilta. Joko noin, tai
sitten runkattiin Anttilan alusvaatekuvaston kanssa. Ei ollut muita
vaihtoehtoja. Eikä meillä ollut mitään hienoa tekniikkaa, kuten
koputustoimintoa puhelimessa. Jos olit puhelimessa, kun joku soitti, niin
soittajanpuhelin tuuttasi varattua. Eikä meillä ollut mitään vi&. soittajannumeronnäyttöjäkään. Kun
puhelin soi, ei ollut aavistustakaan, kuka se oli. Oli vaan pakko ottaa riski
ja vastata! Ja itse puhelin, niitähän oli jokaisella perheellä yksi. Keskellä
aulaa, että kaikki varmasti kuulivat kaikki keskustelut. Ja johdolla seinässä
kiinni, ettei sitä voinut siirtääkään, koska se irtosi seinästä jos kävelit
pari metriä. Pikavalinnasta ei meidän nuoruudessamme oltukuultukaan. Kun
veivasit pyöreällä kiekolla kaverin numeron, ja numero olikin varattu -
veivasit sen uudestaan. Ja ehkä uudestaan. Ja ehkä vielä. Ikinä ei myöskään
tiennyt, kuka näihin kollektiivisiin puhelimiin vastasi - yleensä ei ainakaan
se oma kaveri, vaan joku muu perheenjäsen. Jolloin piti esitellä itsensä ja
kohteliaasti pyytää hakemaan kaveri puhelimeen!
Eikä meillä ollut mitään Pleikkareita ja hienoja
3D-grafiikoita. Meillä oli joku kämäinen tv-peli ja tietokone Commodore 64! Ja
maailmassa oli sormilla laskettava määrä pelejä, kuten Space Invaders ja
Asteroids, jotka näyttivät lähinnä legoilta. Pelinhahmot olivat neliöitä. Sinä
olit neliö ja Avaruusolennot olivat neliöitä. Ammukset olivat neliöitä.
Asteroidit olivat neliöitä, jotka ammuttaessa hajosivat pienemmiksi neliöiksi.
Eikä silloin ollut mitään vaikeustasoja tai kenttiä, vaan sama kenttä ja
vaikeustaso ikuisuuksiin asti. Eikä pelejä voinut pelata läpi, peli vain jatkui
aina vaikeampana ja nopeampana kunnes kuolit. Ihan kuin elämä!
Eikä leffateattereissa ollut kaltevaa lattiaa, vaan kaikki
penkit olivat samalla korkeudella! Jos edessäsi istui pitkä hujoppi, niin se
siitä, eipä tarvinnut katsoa sitä leffaa. Ja toki meillä oli telkkari, mutta
silloin oli kaksi kanavaa ja nekin mustavalkoisia. Eikä ohjelmia nähnyt mistään
tekstiteeveestä, vaan ne piti katsoa lehdestä. Eikä silloin ollut mitään
Cartoon Networkkia! Piirrettyjä tuli vain lauantaiaamuna.
Ymmärrättekö te?? Piti odottaa koko vi&. viikko
nähdäkseen piirrettyjä. Kanavasurffaillessa pysyi meidän nuoruudessamme hyvässä
kunnossa, koska ei ollut kaukosäätimiä. Joka kerta kanavaa vaihdettaessa tai
ääntä säädettäessä piti kävellä tv:n luokse!!
Tällä kaikella tarkoitan, että nykynuorilla on asia on niin vi&.
hyvin! He ovat täysin pilalle hemmoteltuja, eivät varmasti kestäisi elämää
80-luvulla!