P
petäjä
Vieras
Appiukolla on enää vähän aikaa jäljellä, mutta on vielä kotona. Tänään tuli puheltua hänen kanssaan lääkkeistä, joita hän käyttää. Sanoin hänelle, että pitää sanoa, jos on yhtään kipuja. Turhaan ei kipuja saa kärsiä. Kuulemma ei ole ja lääkäri on sanonut, ettei kipuja välttämättä tulekaan.
Hän puhui jotain asioiden järjestämisestä. Vähän tuntui ikävältä ottaa puheeksi, mutta kysyin, miten tiliasiat on järjestetty, jotta ei anoppi joudu tilanteeseen, että hän ei saakaan pankista rahaa. Heillä on kuulemma eri tilit, joten tätä pelkoa ei ole, että yhteistä tiliä ei pystykään käyttämään ennen kuin perunkirja on tehty.
Jonkun verran tuli puheltua siitä, miten minä selvisin aikoinaan omien vanhempien kuolemasta. Appi puheli omista vanhemmistaan. Vähän hassu olo oli, ja mietin kuinka paljon on "soveliasta" puhua siitä, kun appiukkoa ei enää ole. En halua puuttua mihinkään varsinaiseen perintötilanteeseen enkä ottaa kantaa niihin, kun en koe asian koskettavan minua, ja tuntuu jotenkin pahalta puhua etukäteen mistään perimisistä, kun toinen on kuitenkin täysin elossa. Vaikka hänestä näkee, että aikaa ei enää paljon ole.
En tohtinut vielä kysyä häneltä, mitä hän ajattelee kuolemisesta. Pelottaako? Jotenkin tuntui siltä, että appiukon on jollain tapaa helpompi puhua minulle kuin omalle pojalleen. Vaikealta tuntuu ottaa kuolemaa puheeksi, mutta minua vaivaa hiukan, kun en aikoinaan osannut äidille puhua mitään kuolemasta ja hänestä näin, että hän olisi halunnut jonkun kanssa siitä puhua. On helpompi puhua kuolemasta, kun toinen ihminen ei ole se kaikkein läheisin.
Onko kukaan ollut vastaavassa tilanteessa? Miten olette toimineet, kun tiedossa on, ettei aikaa ole paljon.
Hän puhui jotain asioiden järjestämisestä. Vähän tuntui ikävältä ottaa puheeksi, mutta kysyin, miten tiliasiat on järjestetty, jotta ei anoppi joudu tilanteeseen, että hän ei saakaan pankista rahaa. Heillä on kuulemma eri tilit, joten tätä pelkoa ei ole, että yhteistä tiliä ei pystykään käyttämään ennen kuin perunkirja on tehty.
Jonkun verran tuli puheltua siitä, miten minä selvisin aikoinaan omien vanhempien kuolemasta. Appi puheli omista vanhemmistaan. Vähän hassu olo oli, ja mietin kuinka paljon on "soveliasta" puhua siitä, kun appiukkoa ei enää ole. En halua puuttua mihinkään varsinaiseen perintötilanteeseen enkä ottaa kantaa niihin, kun en koe asian koskettavan minua, ja tuntuu jotenkin pahalta puhua etukäteen mistään perimisistä, kun toinen on kuitenkin täysin elossa. Vaikka hänestä näkee, että aikaa ei enää paljon ole.
En tohtinut vielä kysyä häneltä, mitä hän ajattelee kuolemisesta. Pelottaako? Jotenkin tuntui siltä, että appiukon on jollain tapaa helpompi puhua minulle kuin omalle pojalleen. Vaikealta tuntuu ottaa kuolemaa puheeksi, mutta minua vaivaa hiukan, kun en aikoinaan osannut äidille puhua mitään kuolemasta ja hänestä näin, että hän olisi halunnut jonkun kanssa siitä puhua. On helpompi puhua kuolemasta, kun toinen ihminen ei ole se kaikkein läheisin.
Onko kukaan ollut vastaavassa tilanteessa? Miten olette toimineet, kun tiedossa on, ettei aikaa ole paljon.
