Kunnostauduin äitinä:)

["uusi äiti"]

Vielä joku aika sitten olin pienimmästäkin hermostuva, valittava, äyskivä, kaikin puolin inhottava äiti, jonka pennut vaan ärsytti ja olivat riesa. En enää osannut nauttia lapsistani ja tunsin olevani onneton ja uupunut.
Sitten katsoin peiliin ja puhalsin pelin poikki. Muutin käytöstäni. En enää huutanut joka asiasta, aloin AIDOSTI viettää aikaa lapsieni kanssa. yritin kaikkeni, että löydän ilon ja nautinnon yhdessä oloon ja arkisiin puuhiin.
Ja vaikutus ei näkynyt vain minun omassa käytöksessä, vaan myös lapsien. He alkoivat olla paremmalla tuulella, ylimääräinen rauhaton riehunta ja kiukuttelu jäi pois ja he olivat kaikin puolin tyytyväisempiä.

Huomasin, että ei ole puppua sanonta onnellisuus on asenne. Se on!
Olen niin onnellinen siitä miten meidän perheessä arki on muuttunut

 

[piip]

Hienoa! :flower:

 

[vieras]

Ihana juttu! Olen onnellinen puolestasi

 

[öh]

Pitäis varmaan itekkin kokeilla tota, ihan oikeassa olet, että on asenteesta kiinni. Stressi vaan on tähän asti ollut ihana tekosyy käytökselleni...:ashamed:

 

[ejk]

Hienoa!

Millä sen teit? Tuntuu nimittäin että itsekin olen varsinainen hermokimppu.. Tuntuu että nuppi hajuaa hetkenä minä hyvänsä ja muksut vaan hyppii silmille mitä enemmän huutaa..
(näin kärjistettynä.. )
Koitan aina välillä olla huutamatta, mutta....
Onko jotain hyviä vinkkejä?

 

[KangasP-Akka]

Pikkuisen olen ehkä erimieltä tuosta asenteesta kiinni. Monella se johtuu masennuksesta ja siihen ei paljon pelkkä asenne auta.
Mutta hienoa jos sinulla riitti "peiliin katsominen" :flower:

 

[ap]

Mulla lähti kaikki käyntiin sillä, että opettelin olematta heti ensiksi huutamatta ja yritin ymmärtää lasta miksi hän toimii noin kuin toimii ja yritin nähdä voisiko toiminnan takana olla joku asia, minkä minä olen tehnyt väärin. Välillä kirosin ja raivosin oman pääkoppani sisällä ja purin hammasta, mutta en huutanut ja sanoin/keskustelin asiasta, kun oma rivo oli tyyntynyt. Aloin jättää tietoisesti tietokoneella istumista ja "kohta, äiti tekee tän eka" vähemmälle. Reagoin siis ensimmäisenä lapseen ja annoin aikaa ilma kiirehtimistä omiin hommiin.. Siitä se lähti. Meni kuukausia, että muutos tapahtui minussa itsessäni. Välillä repsahdin, mutta kun en hyväksynyt itselleni niitä liian monta. Pysyin lopulta linjassa.

 

[harmi]

Hienoa!

Millä sen teit? Tuntuu nimittäin että itsekin olen varsinainen hermokimppu.. Tuntuu että nuppi hajuaa hetkenä minä hyvänsä ja muksut vaan hyppii silmille mitä enemmän huutaa..
(näin kärjistettynä.. )
Koitan aina välillä olla huutamatta, mutta....
Onko jotain hyviä vinkkejä?

Apua oonx mie kirjuttanu tänne, niin etten muista mittään. Ei vaan sama ongelma rahikaisella.