Anteeksi jo etukäteen, viestistä tulee varmasti kaoottinen ja kamala, mutta mun on pakko saada tuulettaa johonkin päätäni ennenkuin olen oikeasti suljetulla.
Raskauksia neuvolakortin mukaan takana 18, joista tuloksena kolme ihanaa (nyt jo isoa) lasta. Lisäksi sitten vielä ne raskaudet, jotka ovat menneet kesken ennen kuin olen ehtinyt neuvolaa varailla (5-6vko) enkä todellakaan ole jaksanut enään juosta lääkärissä kuuntelemassa "ota buranaa ja mee himaas vuotaan" tasoista kommentointia. Niitä on kertynyt ehkä hiukan toistakymmentä, en ole jaksanut laskea.
Joskus nuorimman lapsen jälkeen teetin sterilisaation, koska oikein mikään ehkäisy ei sovi ja olin niin kurkkuani myöten täynnä tätä jatkuvaa keskenmenorumbaa. Muilla naisilla on kuukautiset kerran kuussa, mulla keskenmeno 6-12 viikon välein. Tulen siis äärettömän helposti raskaaksi, joskus olin sitä mieltä että onneksi edes niin, enään en ole siitäkään niin varma.
Kävin kolme vuotta sitten sterilisaationpurkuleikkauksessa yksityisellä kun iltatähteä alettiin toivoa ja leikkaus onnistui loistavasti. Kun sitten paranemisvaiheen ja viimeisten pohdintojen jälkeen annettiin vauvalle mahdollisuus, tuloksena ensin keskenmeno rv7 ja seuraavasta kierrosta tuulimuna todettiin rv12. Olin siis ollut 5kk raskaana yhtäsoittoa ilman mitään tulosta. Heitin hanskat naulaan. Nyt alkaa ikää olla mittarissa sen verran (36, tiedän, ei nyt niin paha, mutta itselle tarpeeksi) että vauva saisi tulla joko nyt tai sitten alkaa olla myöhäistä.
Jätin pillerit pois 8.8, Haamuttelin aikani eri viivatesteillä kunnes kyllästyin arpomaan viivoja ja vihdoin clearbluen digitaalisella tulos raskaana 1-2vko 9.9. Hedelmöittymisestä oli siis jo 3vko (tunnen ovulaation) ja aloin aavistella että nyt ei kaikki taida mennä kuin elokuvissa; istukkahormoni ei selvästi noussut normaalisti. Myös oireet olivat omituisia, lähinnä samanlaisia kuin tuulimunassa. Ja niinhän siinä kävi, että vuoto alkoi 11.9. Raivo ja kiukku oli suunnaton, lähinnä mietin sitä, miksei vuoto voinut alkaa ennen selvää plussaa.
Nyt olisi siis kasassa kolme perättäistä keskenmenoa ja pääsisin tutkimuksiin, mutta jos nyt yhtään vanhat merkit paikkansa pitää niin olen varmaan taas raskaana. Sitäpaitsi aikaisemmin on joitakin tutkimuksia tehty, eikä mitään syytä ole löytynyt.
Nyt voisi jo testata, ovulaatio oli ihmeen aikaisin, 21.9 mutta yllätyksekseni en edes halua tietää olenko raskaana vai en. Koko ajatus vaan ahdistaa. Päälimmäisenä mielessä on se, että miksi ihmeessä teen itselleni kiusaa testaamalla taas uuden keskenmenon, kun voisin ihan yhtä hyvin leikkiä että kuukautiset vaan olivat myöhässä. Tosin tätä ajatusmallia hiukan häiritsee se, että oireilen yleensä hyvinkin ajoissa, nyt taas hajut alkavat vallata elämää jo liiankin kanssa. Seuraavaksi varmaan tulee vatsatuntemukset ja rintojen arkuus.
Rehellisesti sanottuna en jaksaisi tätä souvia enään ellen eläisi uusperheessä ja miehelläni ei ole lasta. Olen ehdottanut miehelleni myös adoptiota, mutta hän ei siihen lämpene. Toisaalta ymmärrän senkin, onhan hänellä jo kolme "vierasta" kasvatettavaa, eihän adoptiolapsi olisi "yhtään sen enemmän oma". Anteeksi, en osaa nyt oikein selvästi ilmaista itseäni, oikeasti alkaa pää hajota.
Haluaisin todella mennä juttelemaan näistä asioista jonnekin, mutta minne? Onko sellaista paikkaa ylipäätään olemassa? Auttaako kukaan tai mikään taho jatkuvista keskenmenoista kärsiviä naisia?
Onko olemassa jotakin mitä tekemällä voisin edes huijata itseäni uskomaan että seuraava raskaus menisi paremmin? Luin jostakin viittauksen miniasperiiniin(?)
Foolihappoa syön, en polta, en juo liikaa kahvia, syön terveellisesti, vältän vääriä ruoka-aineita, yritän olla stressaamatta, tulen hulluksi.
Raskauksia neuvolakortin mukaan takana 18, joista tuloksena kolme ihanaa (nyt jo isoa) lasta. Lisäksi sitten vielä ne raskaudet, jotka ovat menneet kesken ennen kuin olen ehtinyt neuvolaa varailla (5-6vko) enkä todellakaan ole jaksanut enään juosta lääkärissä kuuntelemassa "ota buranaa ja mee himaas vuotaan" tasoista kommentointia. Niitä on kertynyt ehkä hiukan toistakymmentä, en ole jaksanut laskea.
Joskus nuorimman lapsen jälkeen teetin sterilisaation, koska oikein mikään ehkäisy ei sovi ja olin niin kurkkuani myöten täynnä tätä jatkuvaa keskenmenorumbaa. Muilla naisilla on kuukautiset kerran kuussa, mulla keskenmeno 6-12 viikon välein. Tulen siis äärettömän helposti raskaaksi, joskus olin sitä mieltä että onneksi edes niin, enään en ole siitäkään niin varma.
Kävin kolme vuotta sitten sterilisaationpurkuleikkauksessa yksityisellä kun iltatähteä alettiin toivoa ja leikkaus onnistui loistavasti. Kun sitten paranemisvaiheen ja viimeisten pohdintojen jälkeen annettiin vauvalle mahdollisuus, tuloksena ensin keskenmeno rv7 ja seuraavasta kierrosta tuulimuna todettiin rv12. Olin siis ollut 5kk raskaana yhtäsoittoa ilman mitään tulosta. Heitin hanskat naulaan. Nyt alkaa ikää olla mittarissa sen verran (36, tiedän, ei nyt niin paha, mutta itselle tarpeeksi) että vauva saisi tulla joko nyt tai sitten alkaa olla myöhäistä.
Jätin pillerit pois 8.8, Haamuttelin aikani eri viivatesteillä kunnes kyllästyin arpomaan viivoja ja vihdoin clearbluen digitaalisella tulos raskaana 1-2vko 9.9. Hedelmöittymisestä oli siis jo 3vko (tunnen ovulaation) ja aloin aavistella että nyt ei kaikki taida mennä kuin elokuvissa; istukkahormoni ei selvästi noussut normaalisti. Myös oireet olivat omituisia, lähinnä samanlaisia kuin tuulimunassa. Ja niinhän siinä kävi, että vuoto alkoi 11.9. Raivo ja kiukku oli suunnaton, lähinnä mietin sitä, miksei vuoto voinut alkaa ennen selvää plussaa.
Nyt olisi siis kasassa kolme perättäistä keskenmenoa ja pääsisin tutkimuksiin, mutta jos nyt yhtään vanhat merkit paikkansa pitää niin olen varmaan taas raskaana. Sitäpaitsi aikaisemmin on joitakin tutkimuksia tehty, eikä mitään syytä ole löytynyt.
Nyt voisi jo testata, ovulaatio oli ihmeen aikaisin, 21.9 mutta yllätyksekseni en edes halua tietää olenko raskaana vai en. Koko ajatus vaan ahdistaa. Päälimmäisenä mielessä on se, että miksi ihmeessä teen itselleni kiusaa testaamalla taas uuden keskenmenon, kun voisin ihan yhtä hyvin leikkiä että kuukautiset vaan olivat myöhässä. Tosin tätä ajatusmallia hiukan häiritsee se, että oireilen yleensä hyvinkin ajoissa, nyt taas hajut alkavat vallata elämää jo liiankin kanssa. Seuraavaksi varmaan tulee vatsatuntemukset ja rintojen arkuus.
Rehellisesti sanottuna en jaksaisi tätä souvia enään ellen eläisi uusperheessä ja miehelläni ei ole lasta. Olen ehdottanut miehelleni myös adoptiota, mutta hän ei siihen lämpene. Toisaalta ymmärrän senkin, onhan hänellä jo kolme "vierasta" kasvatettavaa, eihän adoptiolapsi olisi "yhtään sen enemmän oma". Anteeksi, en osaa nyt oikein selvästi ilmaista itseäni, oikeasti alkaa pää hajota.
Haluaisin todella mennä juttelemaan näistä asioista jonnekin, mutta minne? Onko sellaista paikkaa ylipäätään olemassa? Auttaako kukaan tai mikään taho jatkuvista keskenmenoista kärsiviä naisia?
Onko olemassa jotakin mitä tekemällä voisin edes huijata itseäni uskomaan että seuraava raskaus menisi paremmin? Luin jostakin viittauksen miniasperiiniin(?)
Foolihappoa syön, en polta, en juo liikaa kahvia, syön terveellisesti, vältän vääriä ruoka-aineita, yritän olla stressaamatta, tulen hulluksi.
