S
sateenkaari
Vieras
Ihan ensi alkuun kerron, etten muista sellaista aikaa, jolloin EN olisi tuntenut näin. Minä pelkään ihmisiä, ja pelkään suorittamista. Jo ihan pienenä koulussa en uskaltanut vastata kysymyksiin koska pelkäsin vastaavani väärin, enkä uskaltanut kysyä neuvoa koska pelkäsin.. niin, en edes tiedä mitä.
Kouluni ovat jääneet kesken tästä syystä. Töissä on ollut helpompaa, tai oli niin kauan kunnes minulta diagnosoitiin vakava masennus, estynyt persoona ja ties mitä vielä. On mennyt jo vuosi, kaksikin että olen käynyt "terapiassa" ja yrittänyt löytää tulevaisuudelle suuntaa. Se tuntuu ylitsepääsemättömän hankalalta jo senkin takia, että työhistoriassani on nyt pitkä aukko, ja siksi, että ihmisten kovien asenteiden takia kukaan ei palkkaa mielenterveyskuntoutujaa.
Minulla ei myöskään ole unelmia. Ne tuntuvat valheelta. Rankan taustan (sijaislapsi, vanhempien avioero, koulukiusaus ja elämän kaikkiin osa-alueisiin yltävä pelko) vaikuttavat jokaiseen päivääni.
Tuntuu, että olen ainoa maailmassa, jolla ei ole itsestään rippikuvaa, jonka vanhemmat sanoivat että kelpaan lähinnä siivoojaksi; haaveilin lääkärin ammatista mutta sain osakseni pilkallisen naurun, että ei minulla ole lukupäätä. Äitini jaksoi moneen kertaan kertoa, kuinka hankala ja vaikea olen, ja etten tule kelpaamaan kenellekään.
Mitä vielä?
En tiedä kun en jaksa ajatellakaan. Miten tällaisessa tilanteessa saa elämän syrjästä mitenkään kiinni?
Kouluni ovat jääneet kesken tästä syystä. Töissä on ollut helpompaa, tai oli niin kauan kunnes minulta diagnosoitiin vakava masennus, estynyt persoona ja ties mitä vielä. On mennyt jo vuosi, kaksikin että olen käynyt "terapiassa" ja yrittänyt löytää tulevaisuudelle suuntaa. Se tuntuu ylitsepääsemättömän hankalalta jo senkin takia, että työhistoriassani on nyt pitkä aukko, ja siksi, että ihmisten kovien asenteiden takia kukaan ei palkkaa mielenterveyskuntoutujaa.
Minulla ei myöskään ole unelmia. Ne tuntuvat valheelta. Rankan taustan (sijaislapsi, vanhempien avioero, koulukiusaus ja elämän kaikkiin osa-alueisiin yltävä pelko) vaikuttavat jokaiseen päivääni.
Tuntuu, että olen ainoa maailmassa, jolla ei ole itsestään rippikuvaa, jonka vanhemmat sanoivat että kelpaan lähinnä siivoojaksi; haaveilin lääkärin ammatista mutta sain osakseni pilkallisen naurun, että ei minulla ole lukupäätä. Äitini jaksoi moneen kertaan kertoa, kuinka hankala ja vaikea olen, ja etten tule kelpaamaan kenellekään.
Mitä vielä?
En tiedä kun en jaksa ajatellakaan. Miten tällaisessa tilanteessa saa elämän syrjästä mitenkään kiinni?
