Kun suku käy hermoille (jälleen kerran)

Onko täällä sielunkumppaneita?

Siitä lähtien kun poikani syntyi, on isäni arvostellut lapsen hoitoani. Kokemattomana äitinä ensin ajattelin, että ehkä hän puhuu ihan asiaakin. Mutta sitten kun ohjeiden taso rupesi olemaan "poikasi on liian lihava, siksi hän ei kävele vielä" -tasoa, (poika 5kk) alkoi ohjeistus pikkuhiljaa nyrppiä.

Nyt äitienpäivänä tuli se sitten se kuuluisa viimeinen pisara, poika kolhi itseään kaatuessaan ja pappa ryhtyi kieltämään minua ottamasta lasta syliin. "Lellit sen pilalle!"
Otin pojan syliin ja sanoin, että ole hiljaa! (mitä en normaalisti ikinä uskaltaisi isälle sanoa) Isä vaan jatkoi paapatustaan. Lopulta Käskin olla hiljaa, kun ei omia lapsiaankaan ole osannut kasvattaa (meillä sai aina pelätä, että mistä isä seuraavaksi hermostuu ja mätkii päin näköä) ja poistuin talosta ovet paukkuen. Isä siihen tietty karjui perään, että minulla ei ole enää mitään asiaa hänen taloonsa.

Äitiä kävi kovasti sääliksi, tuli heti perään ja sai neuvoteltua minut takaisin sisään. Mutta päivä oli jo pilalla.

Nyt ei sitten enää olla isän kanssa paljon puhuttu ja äiti pyytelee meitä tulemaan kylään. Ei kuulemma kannata vanhan miehen höpinöistä välittää. Minulla on vaan hyvässä muistissa ne ajat kun se vanha mies pieksi minua nyrkein ja koiran remmillä, kun olohuoneen verho oli vinossa ja minulla ikää 6-7v... :/

Isän oma lapsuus on ollut aika kamala, isä on nyt vanhemmiten puhunut siitä usein. Heillä oli sisaruksia 15 kpl pienessä torpassa ja äiti piti väkivalloin kuria talossa. Isä sanoi, että jostain syystä hän oli useimmiten se, johon äidin viha purkautui.

Säälin isääni hänen lapsuutensa vuoksi, mutta en silti pysty antamaan anteeksi kaikkea mitä hän on minulle ja siskolleni tehnyt.
Siskoni ei halua puhua näistä asioista ja hänelle tuli lääkitystä vaativa paniikkihäiriö murrosiässä. Olen epäillyt syyksi lapsuuden kotimme jatkuvaa epävarmuuden ja pelon tilaa. Itse olen selvinnyt suht hyvin, (siskoani hakattiin enemmän) mutta joistain jutuista kärsin vieläkin.

En haluaisi sitä miestä lähellekään omaa lastani, saati sitten antamaan neuvoja kasvatuksessa, suurin kauhukuvani olisi, että jatkaisin tätä väkivallan ketjua.

 

Voi kauhea minkälaista sulla ollut lapsena.Miten pystyt vielä kohtaamaan isäsi?Tarkoitan näitä pahoinpitelyjä.itse en varmaan olisi tekemisisssä hänen kanssaan enää koska tehtyä ei saa tekemättömäksi ja hän jättänyt ikuiset haavat sydämeesi.Älä anna sen enää tapahtua omalla lapsellesi jos hän yrittää painostaa sinua henkisesti.Katkaise ketju.Isäsi täytyy mennä itseensä vihdoinkin.Hän ei ymmärrä mitä on lämpö ja rakkaus lasta kohtaan koska ei ole saanut sitä itse.Hän tarvitsisi terapiaa kute varmasti sinkin.Voimia!Ajattele lapsesi parasta,älä isäsi! :ashamed:

 

Ensimmäiseksi tuli mieleen, että voiko tuo olla totta. Mutta... Tavallaan tiedän tunteesi, meillä se vain oli viina ja jatkuva häpeä siitä ja epävarmuus. Mutta lähinnä nyt tarkoitan tunnettasi isääsi kohtaan ja sisaresi suhtautumista. Minä vihasin aina isääni, kun tulin aikuiseksi tajusin ettei minun tarvitse äidistänikään välittää, kun molemmat olivat jo kuolleet. Lapsuus oli ikävä, hellyyttä en koskaan saanut. Jotenkin se helpotti, kun sain sanoa miehelleni, etten ole kummastakaan vanhemmastani pitänyt. Paniikkihäiriöstä kärsin kun stressaannuin liikaa, sosiaalisesta pelosta kärsin ajoittain varsin pahasti, 15-vuotiaasta (isän pahimpia ryyppykausia ennenkuin hän kuoli). Paniikkihäiriöstä ja sosiaalisista vaikeuksista on kärsinyt ainakin kaksi sisaruksistani aikuisiässään. Yksi on naimisissa alkoholistin kanssa. Mutta kenenkään kanssa ei voi puhua kotiasioista: isän juomisesta tms. Ei sellaista ole ollut, minä keksin (olen huomattavasti nuorempi kuin ne muut). Minä kärsin isän alkoholismista ja sen lieveilmiöistä (kotona roikkuvat ryyppykaverit) eniten, koska muut olivat jo pois kotoa silloin. Mutta puhua siitä ei saa. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen että olen selviytynyt "ehjemmäksi ihmiseksi" kun olen myöntänyt asian. Tätä suosittelisin sisarellesikin, jotta loppuelämänne olisi parempi. Terapia vaihtoehtoja on ja se ei tarkoita että olisitte sairaita, kyse on vain onnelliseen elämään kykenemisestä.
Joten vihaa rauhassa isääsi, äläkä anna hänen pilata lapsiasi.

 

Käyn vanhempieni luona harvakseltaan ja vain äitini vuoksi. Lapsen tulon jälkeen olisin halunnut pistää välit poikki kokonaan, mutta en voi tehdä sitä äidilleni. Meidän tyttärien ja lastenlasten käynnit ovat hänelle tärkeitä varsinkin nyt, kun ikää on paljon ja hän on sairastellut. Lisäksi hän on ihana mummo lapselle.

Minna: Kävin puhumassa näistä asioista ammattiauttajalla raskaana ollessani. Herkässä mielentilassa mieleen tulvivat pahat muistot tuntuivat silloin mahdottomilta käsitellä enää yksin. Sain sieltä uusia näkökulmia ja tapoja työstää tunteita, mutta silti viha isää kohtaan lyö välillä yli.

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Oma lapsuus tuntuu nyt pahalle unelle, josta on herännyt turvalliseen todellisuuteen. Miehestäni en voisi edes kuvitella, että hän löisi minua saati sitten lasta. (En olisi ikinä uskaltanut hankkia lapsia, jos olisi ollut pienikin pelko väkivallasta parisuhteessa, niin läheltä sitä perhehelvettiä pääsin itse katsomaan.)

Kerran lapsi: Olen yrittänyt jo vuosia puhua siskoni kanssa, mutta paljon en hänestä ole saanut irti. Hän käy ammattiauttajalla, mutta vain hakemassa reseptin lääkkeisiinsä. Hän sanoi että näin on hyvä ja että eivät ne menneet tästä mihinkään murehtimalla muutu. :/ Mutta ehkä hän joskus vielä avautuu.

 

Ihana viestiketju =)
Ei sen takia, että asia olisi ihana vaan ihana huomata, että en olekaan ainoa, joka kamppailee saman asian kanssa.
Isäni oli myös tunnakylmä ja erittäin ailahtelevainen. Olen myös nuorin ja jouduin katsomaan sen hulluimman vaiheen lapsena kun muut jo olivat pois.
Kun yritän siskoni kanssa keskustella asioista hän kieltää koko asian ja on sitä mieltä, että me äidin kanssa ansaitsimme turpiin. Hän on keränyt materialistisen kulissin ympärilleen ja vihaa minua ja äitiä siksi, että muistutamme häntä lähtökohdista.

Olen asian tehnyt itselleni siinä mielissä selväksi, että ymmärrän isäni vaikean lapsuuden, mutta en sitä, miksi hänen täytyi siirtää se meihin omiin lapsiinsa. Voin katkaista kierteen ja hoitaa omat lapseni hyvin.
Minulla on ehkä helpompi, että isäni on nyt kuollut. Mutta koen suurta vastuuta äidistä, koska totuin lapsena siihen, että olen äidin tuki. Mutta opettelen nykyään irti siitäkin. Hän on ollut aikuinen ihminen ja tehnyt omat ratkaisunsa aikoinaan. Hän elää omaa elämää ja minä omaani.

Vanhempiaan ei voi valita, mutta heidän ei kannata antaa pilata koko elämää. Se on surullista, että kaikille ei suoda hyvää lapsuutta. Mutta niin se asia vain on. Minuakaan ei kukaan sisaruksistani halunnut kuunnella kun he olivat jo päässeet pakoon kotoa. Mutta elän omaa elämääni ja rakennan siihen itse perustukset. En jaksa enää välittää.Tehkööt sisarukseni mitä haluavat. Minä teen oman elämäni.
Alkuperäiselle en voi neuvoa muuta kuin, että opettele asettumaan asioiden yläpuolelle jos sinun on pakko olla isäsi kanssa tekemisissä. Anna hänen hössätä ja ajattele mielessäsi, että hän on vain vanha mies, joka ei kyennyt elämään sinina itsensä kanssa. Älä ota henkilökohtaisesti loukkauksia vaan ajattele, että hän purkaa omaa kypsymättömyyttään. Ota etäisyyttä isääsi ja jos on pakko, opettele olemaan rohkea ja nousemaan hänen auktoriteettiaan vastaan. Hän ei voi sinulle enää mitään. Olet aikuinen ja elät omaa elämääsi. Älä anna hänen pilata elämäsi ihaninta aikaa kun lapsesi on pieni.

Katso mielessäsi isääsi kaukaa ja huomaat, kuinka pieni ihminen hän on. Ole rohkeampi häntä ja opettele olemaan välittämättä. Älä koe syylisyyttä, mihin sinulla ei ole aihetta. Vanhemmat eivät oe aina oikeassa. Keskity lapseesi ja siihen, että luot hänelle paremman lapsuuden. Tiedät olevasi hyvä äiti ja sano se isällesi. Jos isäsi ei kestä sitä, että ei pysty enää sinua määräilemään, mitä sillä on väliä? Hän on itse tehnyt ratkaisunsa, miten elää elämänsä. Sinä et ole vastuussa siitä. Vastuussa olet ainoastaan siitä, että pelastat oman itsesi.
Voimia sinulle kasvussa aikuisuuteen ja itsenäisyyteen. Et tosiaan ole ainoa, joka kärsii tunnehäiriöisten vanhempien aiheutamista traumoista. Minä ajattelen niin, että isäni on kuollut, se on ohi. Minä selvisin siitä. Nyt voin elää loppuelämän pelkäämättä. Olisin vain toivonut, että olisin ollut rohkeampi ja jättänyt henkisesti isäni jo aikaisemmin. Ole sinä rohkeampi ja itsenäisty. Sinä kyllä pystyt siihen.

 

Jatkan vielä:

Sen ajan miehet kasvatettiin eri tavalla. he oppivat, että tunteiden näyttäinen on heikkous, joten he vetivät pään täyteen ja pieksivät perheensä kun omat traumat purkivat esille. he kokivat oman pahan olonsa heikkoudeksi ja kostivat sen vaimoonsa ja lapsiinsa.

Tämän voi ymmärtää, mutta ei ehkä antaa anteeksi.

Muta muista, et ole vastuussa siitä, että isäsi ei osaa käsitellä asioitaan. Hän ei enää muutu eikä opi ymmärtämään.
Äitiäsi kohtaan tunnet pahaa oloa, koska haluat hänen luona käydä. Puhu äidillesi reilusti siitä, että sinulle tulee paha olo isäsi kohtaamisesta lapsuuden asioiden takia. Kysy häneltä, voisiko äitisi tulla sinun luokse välillä, jotta hän näkisi lapsenlasta. Toisaalta, äitisi ei ehkä kykene siihen. Väkivaltainen avioliitto on kuin paritanssi. Puoliso oppii toisen askeleet ja alistuu tanssimaan samoja paritansseja eikä pysty riuhtaisemaan itseään irti. Sinun tehtäväsi ei ole äitiäsi pelastaa liitosta.
Puhu kuitenkin äidillesi, että et jaksa enää isääsi ja sinulla on oikeus siihen, että sinua ei aikuisena enää loukata. Sano äidillesi, että kukaan muukaan ei kohtele sinua yhtä huonosti, joten isälläsikään ei ole oikeus siihen. Se ei ole vain vanhan miehen höpinää. Kenelläkään ei ole oikeus alistaa ja mitätöidä toista ihmistä.
Kun uskallat nousta isäsi auktoritettia vastaan, on vaihtoehtoja kaksi. Joko isäsi oppii sinua varomaan tai hylkää. Mieti, onko kumpi vaihtoehto pahempi vai haittaako kumpikaan enää. Isääsi et voi muuttaa ja saada ihanaa isä-tyttö-suhdetta, mitä ei ole koskaan ollutkaan. Kun pystyt luopumaan tästä haaveesta, elämäsi tulee olemaan helpompaa.

 

Ihan kuin mun kirjoitukseni. Meillä isä ja minä oltiin aikas tempperamenttisia ja annettiin kuulua ja näkyä :ashamed: . Kyllä mäkin sain nyrkistä ja remmistä pienenä, mut olen siitä toipunut täysin. Enkä mieti enää sellaisia asioita, paitsi mitä nyt muistutit. Mä olen antanut anteeksi isälleni ja nykyään isästä on vanhemmiten tullu erittäinkin lepsu ja mukava. Ihan kuin vastakohta. Onhan niitä jotain pikkukinoja ollu, mut se on elämää. Sitä paitsi meijän isä aina itse pyytää mua käymään ja ihmettelee miksen ole käyny. Antaa rahaa joskus ja sanoo et osta sillä mitä tahdot ittelles. Menneet on menneitiä ja nyt on aika katsoa eteenpäin