Akkonen
Onko täällä sielunkumppaneita?
Siitä lähtien kun poikani syntyi, on isäni arvostellut lapsen hoitoani. Kokemattomana äitinä ensin ajattelin, että ehkä hän puhuu ihan asiaakin. Mutta sitten kun ohjeiden taso rupesi olemaan "poikasi on liian lihava, siksi hän ei kävele vielä" -tasoa, (poika 5kk) alkoi ohjeistus pikkuhiljaa nyrppiä.
Nyt äitienpäivänä tuli se sitten se kuuluisa viimeinen pisara, poika kolhi itseään kaatuessaan ja pappa ryhtyi kieltämään minua ottamasta lasta syliin. "Lellit sen pilalle!"
Otin pojan syliin ja sanoin, että ole hiljaa! (mitä en normaalisti ikinä uskaltaisi isälle sanoa) Isä vaan jatkoi paapatustaan. Lopulta Käskin olla hiljaa, kun ei omia lapsiaankaan ole osannut kasvattaa (meillä sai aina pelätä, että mistä isä seuraavaksi hermostuu ja mätkii päin näköä) ja poistuin talosta ovet paukkuen. Isä siihen tietty karjui perään, että minulla ei ole enää mitään asiaa hänen taloonsa.
Äitiä kävi kovasti sääliksi, tuli heti perään ja sai neuvoteltua minut takaisin sisään. Mutta päivä oli jo pilalla.
Nyt ei sitten enää olla isän kanssa paljon puhuttu ja äiti pyytelee meitä tulemaan kylään. Ei kuulemma kannata vanhan miehen höpinöistä välittää. Minulla on vaan hyvässä muistissa ne ajat kun se vanha mies pieksi minua nyrkein ja koiran remmillä, kun olohuoneen verho oli vinossa ja minulla ikää 6-7v... :/
Isän oma lapsuus on ollut aika kamala, isä on nyt vanhemmiten puhunut siitä usein. Heillä oli sisaruksia 15 kpl pienessä torpassa ja äiti piti väkivalloin kuria talossa. Isä sanoi, että jostain syystä hän oli useimmiten se, johon äidin viha purkautui.
Säälin isääni hänen lapsuutensa vuoksi, mutta en silti pysty antamaan anteeksi kaikkea mitä hän on minulle ja siskolleni tehnyt.
Siskoni ei halua puhua näistä asioista ja hänelle tuli lääkitystä vaativa paniikkihäiriö murrosiässä. Olen epäillyt syyksi lapsuuden kotimme jatkuvaa epävarmuuden ja pelon tilaa. Itse olen selvinnyt suht hyvin, (siskoani hakattiin enemmän) mutta joistain jutuista kärsin vieläkin.
En haluaisi sitä miestä lähellekään omaa lastani, saati sitten antamaan neuvoja kasvatuksessa, suurin kauhukuvani olisi, että jatkaisin tätä väkivallan ketjua.
Siitä lähtien kun poikani syntyi, on isäni arvostellut lapsen hoitoani. Kokemattomana äitinä ensin ajattelin, että ehkä hän puhuu ihan asiaakin. Mutta sitten kun ohjeiden taso rupesi olemaan "poikasi on liian lihava, siksi hän ei kävele vielä" -tasoa, (poika 5kk) alkoi ohjeistus pikkuhiljaa nyrppiä.
Nyt äitienpäivänä tuli se sitten se kuuluisa viimeinen pisara, poika kolhi itseään kaatuessaan ja pappa ryhtyi kieltämään minua ottamasta lasta syliin. "Lellit sen pilalle!"
Otin pojan syliin ja sanoin, että ole hiljaa! (mitä en normaalisti ikinä uskaltaisi isälle sanoa) Isä vaan jatkoi paapatustaan. Lopulta Käskin olla hiljaa, kun ei omia lapsiaankaan ole osannut kasvattaa (meillä sai aina pelätä, että mistä isä seuraavaksi hermostuu ja mätkii päin näköä) ja poistuin talosta ovet paukkuen. Isä siihen tietty karjui perään, että minulla ei ole enää mitään asiaa hänen taloonsa.
Äitiä kävi kovasti sääliksi, tuli heti perään ja sai neuvoteltua minut takaisin sisään. Mutta päivä oli jo pilalla.
Nyt ei sitten enää olla isän kanssa paljon puhuttu ja äiti pyytelee meitä tulemaan kylään. Ei kuulemma kannata vanhan miehen höpinöistä välittää. Minulla on vaan hyvässä muistissa ne ajat kun se vanha mies pieksi minua nyrkein ja koiran remmillä, kun olohuoneen verho oli vinossa ja minulla ikää 6-7v... :/
Isän oma lapsuus on ollut aika kamala, isä on nyt vanhemmiten puhunut siitä usein. Heillä oli sisaruksia 15 kpl pienessä torpassa ja äiti piti väkivalloin kuria talossa. Isä sanoi, että jostain syystä hän oli useimmiten se, johon äidin viha purkautui.
Säälin isääni hänen lapsuutensa vuoksi, mutta en silti pysty antamaan anteeksi kaikkea mitä hän on minulle ja siskolleni tehnyt.
Siskoni ei halua puhua näistä asioista ja hänelle tuli lääkitystä vaativa paniikkihäiriö murrosiässä. Olen epäillyt syyksi lapsuuden kotimme jatkuvaa epävarmuuden ja pelon tilaa. Itse olen selvinnyt suht hyvin, (siskoani hakattiin enemmän) mutta joistain jutuista kärsin vieläkin.
En haluaisi sitä miestä lähellekään omaa lastani, saati sitten antamaan neuvoja kasvatuksessa, suurin kauhukuvani olisi, että jatkaisin tätä väkivallan ketjua.