Kun sen lapsen saa...

Itse mietin jo tässä vaiheessa sitä, että onko minulla oikeus valittaa lapsen hoidon raskautta, jos sen lapsen joskus saan ? Kavereiden kokemukset lapsen saamisesta näyttävät tosi raskailta. Mitenköhän sitä jaksaisi sitä yövalvomista ja vaipparumbaa? Pitäisikö sitä vaikuttaa superäidiltä ja olla koko ajan hirveän kiitollinen siitä, että se vauva viimein sitten saatiin?
Saako kellekään valittaa lapsen hoidon rankkuudesta ja saako toivoa, että ei olisi tullutkaan äidiksi?
Saako ajatella, että en minä olisi edes halunnutkaan lapsia..

:attn:

 

Tulin reilu vuosi sitten raskaaksi. Olin todella onnellinen, tätä olin aina halunnut ja pitkään toivonut. Yritystäkin oli takana jo aika pitkään.
Kohta huomasinkin ajattelevani ihan kummia. Ajattelin, että voi ei musta tulee läski. En halua lihoa. Näin ystäväni raskauden löysyttämän ja arpisen vatsan, ajattelin että voi ei en halua tuollasita. Ajattelin myös, että nyt sitten olen sidottu tähän lapseen. Vaikka millaisia ajatuksia risteili päässäni. En uskaltanut puhua niistä kenellekään, koska olin jo pitkään halunnut vauvaa ja todellakin oikeasti sitä halusin. Ajattelin myös, sitä ettemme olleet mieheni kanssa naimisissa. Lastenhan kuuluisi syntyä avioliittoon.
Sain kuitenkin keskenmenon rv11. Arvatkaa podinko huonoa omaa tuntoa, kun olin ajatellut vaikka mitä.

Tämä nyt ei varsinaisesti liittynyt sun kysymykseen, mut tuli tällänen mieleen.

 

Samoja ajatuksia..
Sain muuten itsekin keskenmenon ja päässä kyllä risteili monenlaisia ajatuksia raskauden aikana. Ja miksi ei saisi, onhan niitä kaikilla muillakin?
Mikä ihmeen velvollisuus lapsettomalla on olla joku superihminen, jos sen raskauden saa alkamaan tai saa lapsen? Sama ihmisen osa se on meilläkin,
samat huolet ja pelot ovat lapsen kanssa kuin muillakin..

 

Minusta jokainen vanhempi väsyy välillä - oli se lapsi saatu vuosien yrityksen tai kertalaakin tiimoilta. Ennemmin on täysin se mitä on ja toimii omien voimavarojensa mukaan eikä ryhdy leikkimään omien olettamuksien mukaan sitä superäitiä (koska sitähän se on.. oletetaan, että toiset olettaa..). Järkevämpää on välillä levätä ja pyytää apua tai purkautua lähimmilleen, jos tuntuu, että välillä tökkii - kuin että pitää mölyt mahassaan ja vetää itsensä äärimmilleen.

Näin aion ainakin minä toimia mikäli niitä lapsia koskaan edes suodaan.