Kun sait lapsesi ensi kertaa syliin...

Lisäksi olin hirmu huojentunut jokaisen kohdalla siitä, että lapsi syntyi elossa ja terveenä. Esikoisen kohdalla huusin kätilölle aivan paniikissa, että "miksi se ei huuda!!!!!"...kätilö siinä toppuutteli, että "odotahan hetki, kyllä se vauva kohta rääkäisee". Ja niin se onneksi teki

Heh, muistan tehneeni saman, kuvittelin, että se lapsi huutaa heti, kun pää on ulkona.

 

En, koska kätilö vaan tuuppasi vauvan tissille kokeillakseen, että hän imee.

 

Heh, muistan tehneeni saman, kuvittelin, että se lapsi huutaa heti, kun pää on ulkona.

Se se vasta kauhea hetki oli, kun pää oli jo ulkona ja loppuvauva sisällä...olin kauhuissani, kun kätilö vain käski läähättämään ja olemaan ponnistatta. Mä olin aivan vakuuttunut siitä, että lapsi kuristuu, kun se on sillälailla kaulastaan kiinni.

Juu ei. Ei se nyt kyllä ihan niinkään sitten mennyt

 

Itse asiassa en pysty vieläkään määrittelemään mitä oikein tunsin saadessani esikoisen syliin ja sitten rinnalle. Se oli niin uutta ja ainutkertaista. Hienoin tunne elämäni aikana.

 

Mä oon joka kerta alkanut itkemään ja hetki on ollut todella tunteellinen. Melkein itkettää pelkkä ajatuskin, kun se on vaan NIIIIN mieletön tunne, kun sen lapsen saa ekaa kertaa syliin ja pääsee aloittaan tutustumisen. Niin pienet varpaat ja sormet ja kaikki... Kaikki on niin ihanaa ja täydellistä! :')

 

Aivan totaalinen onnistumisen ja ylpeyden tunne.
Siinä se on, mun jälkikasvu.
Molemmilla kerroilla komeita poikia.

Synnytyksen aikana pelotti, ja jännitti että miten se elämä muuttuu. Terveitä olivat kuitenkin molemmat.

Pelottavin asia maailmassa on se, että näille palleroille sattuu jotain kauheaa.

Olen mies, toisella kerralla vitutti kun käskettiin himaan kello 4:30 taksilla mut minkäs teet.

 

Kyllä syttyi rakkaus heti vaikka sain vauvan sermin takaa vain hetkeksi rinnalle ennenkun hänet ja isä vietiin muualle odottamaan ja mut heräämöön. Ne oli tuskan tunteja odottaa saada se käärö itelle. Lisänä siinä syntymähetkessä oli suuri huojennus ja epätodellisuus että tuossako se nyt on ja otsa rypyssä tiiraa sieltä kapalon sisältä.

 

en nyt muista kokeneeni mitään valtavaa tunnekuohua. Tottakai se oli ihana, suloinen ja rakas. onnenkyyneleet valui.

 

Mä rakastuin aivan täysin jo siinä vaiheessa kun raskaustesti näytti plussaa, niin kliseiseltä kun se ehkä kuulostaakin. Sitten kun vauva syntyi ja ja kuului se ensimmäinen parkaisu niin iso itkuhan siinä tuli ja se rakkauden tunne kertaantui ainakin tuhannella. Itku meinaa tulla taas jo pelkästä ajatuksesta

Nyt odotan toista lastani viimeisellä kolmanneksella, enkä malta odottaa sitä, että saan tuon pienen tuolta mahasta syliin asti. Yhtä rakastunut olen häneenkin jo nyt kuin silloin esikoisen odotusaikanakin.

 

Kahden ensimmäisen kohdalla en tuntenut mitään suuria tunteita, olin onnellinen, mutta lapset tuntuivat aika pitkään jotenkin vierailta. Kolmannen kohdalla olin ihastunut, rakastunut, onnellinen, haltioissani ihan heti kun ensimmäistä kertaa lasta kosketin. Tilanne oli äärimmäisen herkkä ja muistan edelleen sen tunteen ja kuinka silkkinen ja pehmeä oli lapsen iho sitä paijatessani. Jostain syystä tämän kolmannen kohdalla minulla on koko ajan ollut tunne siitä ettemme saa häntä pitää isoksi saakka, vaan jotain pahaa tulee tapahtumaan Toivottavasti olen tunteineni väärässä.

 

Sellanen voittaja olohan siinä oli ja onnellinen siitä että kipu oli ohi ja pieni sylissä terveenä. En ole vuodatellut mitään ilonkyyneleitä tai muutenkaan ei tilanteessa ole ollut mitään dramatiikkaa

 

Kyllä tunsin heti rakkautta molempien kohdalla. Toisen ehkä vielä enemmän kuin ensimmäisen kohdalla, koska toka raskaus oli niin vaikea. Olimme jo yhden vauvan menettäneet ennen sitä toista lasta. Ja synnytyksessäkin oli ongelmansa.

 

Synnytys kesti pitkään ja lopulta piti leikata. Vauvan pää oli tiukan puskemisen seurauksena kuin puutarhatontulla ja naama hentoisen karvan peitossa. Ryppyinen laiheliini. Ajattelin että onhan se aika ruma, mutta ihan oma En tuntenut juurikaan heti äidinrakkautta,synnytys oli niin rankka. Äidinrakkaus kasvoi vähitellen ja se on sellainen määrä rakkautta että en tiennyt moista olevankaan.

 

Ihan ekana tuli tunne että "APUA, MITÄ MÄ OON TEHNYT, EN MÄ OSAA TUOTA KASVATTAA OIKEIN" ja kamala epätoivo kuinka pilaan lapsen elämän ja miks se sai just mut äidikseen. Oikeasti siis itkin ja tuijotin vauvaa kuinka huonon valinnan se oli tehnyt kun mut oli valinnut. Ja itkin myös siksi että en osannut heti sillä sekunnilla rakastaa ja palvoa sitä ruttuista olentoa. Vissiin oli kätilöt hieman epävarmoina koska tosiaan ei mitään onnenkyyneliä ollut.

Mainittakoon että lähes kolme vuorokautta olin ollut nukkumatta kipujen takia, synnytys oli pirun pitkä ja loppujen lopuksi kun olin saanut ponnistettua pään ulos, jouduttiin ottamaan imukuppi avuksi kun ei vaan voimat enää riittänyt. Eli jo siinä vaiheessa kun tajusin etten saa lasta itse ulos, tunsin olevani maailman huonoin synnyttäjä ja paska äiti ja ja ja..

Onneksi kaikki nuo tunteet muuttunut, tiedän olevani tuolle 5-vuotiaalle lapselleni hyvä äiti. Rakkaus syttyi pikkuhiljaa päivittäin, ja paljon kauniimmaksi on muuttunut, enää ei näytä rusinalta :´D

 

En osaa oikeastaan mitään muuta elämässäni verrata siihen onnen tunteeseen, mitä tunsin kun esikoinen ensimmäisen kerran annettiin rinnalleni sairaalakaavun alle pötköttelemään.
Makasin vain siinä ja silittelin pientä päätä etusormella ja ihmettelin, miten jotakin voi rakastaa niin VALTAVASTI.

Koko ensimmäisenä yönä en saanut nukuttua, kun vaan katselin vauvaa ja ihmettelin onneani.

Toisen ja kolmannen lapsen kanssa olen myös rakastunut ensi sekunnista, mutta jotenkin tuntuiden valtavuus esikoisen kohdalla yllätti.

 

Olin huvittunut, koska lapsi näytti niin paljon anopiltani. En ole tästä koskaan anopille maininnut ja onneksi tuo ominaisuus on lapsen kasvaessa vähentynyt.

 

[QUOTE="vieraana";30279456]Olin huvittunut, koska lapsi näytti niin paljon anopiltani. En ole tästä koskaan anopille maininnut ja onneksi tuo ominaisuus on lapsen kasvaessa vähentynyt.[/QUOTE]

Mikä painajainen.