Kun sait lapsesi ensi kertaa syliin...

Miltä se tuntui? Koitko heti suurta rakkautta?

 

Todellakin!!!

 

Kyllä. Lisäksi hämmästystä, että joku uskaltaa antaa minulle noin pienen vauvan syliin.

 

Ekasta olin aika hämilläni ja jouduin itse heti kohta jatkotoimenpiteeseen.
Kaksi seuraavaa synnytystä olivat hyvin tunteikkaita, onnellisia.
Seuraavassa sain A-vauvan hetkeksi syliin, mutta sitten oli ponnistettava vielä B-vauva. Kaksoset joutuivat hetkeksi lämpökaappiin tarkkailuun, mutta kaikki oli ok ja yhdessä pääsimme osastolle.

 

En saanut lastani koskaan syliini, koska se syntyi kuolleena....

 

Mietin että ompa ruma ryppyinen olento. Nykyään komea miehen alku.

 

Ensimmäisen ehdin nähdä vain hetken aikaa, sitten mua kärrättiin heräämöön ja vauvaa isän luo. Toisen kanssa ihmeteltiin pieniä varpaita ja sormia heti alusta alkaen ja olihan se ihan mahtava tunne. Kolmatta pitelin sylissä aikani ja hyvästelin ihan kaikessa rauhassa, se oli murskaava surun tunne. Neljäs oli kuten toinenkin, nuuskuttelin pientä heti alusta alkaen

 

Itkin vaan, ei se tuntunut miltään selkeältä.
Syvä rakkaudentunne tuli pikkuhiljaa lapsen kasvaessa, hoivavietti tuli heti.

 

Oli tunteikas hetki, mutta ehkä ennen kaikkea sen vuoksi kuinka se pieni olento saattoi olla niin täydellinen.

Itsekin jouduin pian jatkotoimenpiteeseen ja menetin niin paljon verta, että en paljoa muista synnytyssalin loppuvaiheista.

Äidin rooliin oppiminen ja sen tajuaminen, että minä olen tuon pienen olennon äiti kestikin sitten hiukan pidempään.

 

Eka ei herättänyt kuin hämmennystä pari ekaa päivää kun en saanut olla lapsen kanssa hänen heikon vointinsa takia, syntyi kiireellisellä sektiolla. Toisen kanssa rakkautta tunsin heti kun näin lapsen ensimmäistä kertaa hänen synnyttyään. Ekan kohdalla oli todella vaikea myöntää että rakkauden ja kiintymyksen tunteet eivät tulleetkaan heti vaan heräämisessä kesti useampi päivä.

 

Ihan ekaks ihmettelin vaan että hemmetti, tämmönenkö sieltä nyt tuli
En olis halunnu nousta siitä pöydältä ollenkaan vaan jäähä siihen sen pikkuolennon kans makoilee.

 

En tuntenut oikein mitään.

 

En saanut heti vauvaa syliini, mutta kun esikoinen sitten tuotiin minulle tuntui hän vieraalta ja oudolta. Halusin olla hyvä äiti ja hoitaa lasta parhaalla mahdollisella tavalla, mutta rakkauden tunteet tulivat kyllä vasta myöhemmin.

 

Olin aika järkyttynyt, koska vauva oli ihan "väärän" näköinen, ei ollenkaan millaisena muistin omat sisarukset. Jalat ja kädet oli aika isot, kätilö totesi vauvan näyttävän puutarhatontulta. En ottanut sitä loukkauksena. Ihan totta näyttikin. Se rakkaudentunne alko hiipiä paikalle vasta toisena päivänä. Sitä ennen olin lähinnä ihmeissäni ja hieman huolissani, että hyväksyykö vauva mut kun se kattelee niin tarkasti joskin kieroon tuoretta äitiään *snif* Oi niitä alkuaikoja esikoisen kanssa!

 

ekan kohalla olin ihan pihalla, että siinäkö sen nyt on ja hirveä sellanen "sääli" vauvaa kohtaan, ku oli niin pieni rääpäle, ja ihmettelin kans, että minäkö tästä nyt alan ihmistä tehä saa nähä millaisia tunteita tää kakkonen parin viikon päästä herättää

 

ensimmäisen kanssa olin hyvin hämmentynyt eikä se rakkaus syttynyt välittömästi. toisen ja kolmannen kohdalla sit olin jo varmempi äitinä ja rakastuin heti. sitä tunnetta ei voi edes sanoin kuvailla miltä se tuntuu <3

 

Ekaa rakastin siitä hetkestä ku tajusin olevani raskaana, samanlaisena se jatkui myös lapsen synnyttyä.

Tokan sain syliin vasta muutaman päivän ikäisenä, tais olla jo melkein viikon vanha. Lähinnä pelkäsin ja olisin halunnu pois koko tilanteesta. Rakastaa uskalsin vasta ku lapsi oli lähemmäs vuoden ikäinen. Raskausaikakin meni lähinnä tunteita vältellessä, tiesin koko ajan että jotain on pielessä vaikka mulle muuta vakuuteltiin.

Kolmas oli rakkautta ensisilmäyksellä, raskausaikana ei vielä. Pelkäsin et käy kumminki huonosti.

Neljättä rakastin taas jo odotusaikana ja syntymän jälkeenkin uskalsin tuntea täysillä vaikka vauva joutuikin viikoksi keskolaan.

 

Esikoisen kohdalla ihmettelin, että tässäkö se synnytys nyt sitten oli? Ja tässäkö se vauva nyt tosiaan on? Äidinrakkaus alkoi kasvaa pikkuhiljaa ja kasvaa vielä tänäkin päivänä entisestään, vaikka meinaan siihen jo pakahtua, lapsi nyt tokaluokkalainen.

Keskimmäisen kohdalla oli jo rakkaudellisempaa tunnetta valmiina samantien, koska äidinrakkauden tunnehan minulla oli jo olemassa.

Kolmannen eli kuopuksen kohdalla olin jo niin liikuttunut, että itketti

 

Ketjua aloitusta pidemmälle lukematta, voin sanoa ihan rehellisesti, että en! En ikinä ole samalla hetkellä, kun vauva on syliini nostettu, tuntenut mitään "valtavaa rakkautta".. Toki olen ollut onnellinen, ihastunut ja ihmeissäni, mutta kyllä se rakkaus on tullut sitten pikkuhiljaa.. Ehkä olen jollakin tapaa omituinen, tai tunnevammainen, mutta ajan myötä ne suurimmat rakkauden tunteet ovat tulleet, eikä se silti pois sulje sitä, että jokaisen lapseni kanssa olisin kuin "leijonaemo" heitä kohtaan, jos jotain pahaa olisi heille tapahtumassa..

 

Itkin vaan hysteerisesti, en muista mitä ajattelin. Itku alkoi heti kun auki leikatusta mahasta kuului ensimmäisen parkaisu sillon oli ajatus että jeeee, vauva on elossa ja ainakin parkuu. Päivittäin lisääntyvää rakkauden määrää minäkin ihmettelen, miten suureksi se vielä kasvaakaan??

 

Helpottunu ainaki, ja salaa kauhistelin miltä se pötkylä näytti. Olihan siinä helliä tunteita, mut ei mitää älytöntä rakkausmyrskyä.

 

Toivoin olevani kuollut..lapsi oli pettymys

 

Jonkinlaista onnea ja suurta helpotusta että vauva on nyt siinä, loppuraskaudet olleet stressaavia.

 

ekan kohalla olin ihan pihalla, että siinäkö sen nyt on ja hirveä sellanen "sääli" vauvaa kohtaan, ku oli niin pieni rääpäle, ja ihmettelin kans, että minäkö tästä nyt alan ihmistä tehä saa nähä millaisia tunteita tää kakkonen parin viikon päästä herättää

Samanlainen tunne oli minullakin. Ja toisaalta minulla oli sellainen kauhun sekainen fiilis, että miten ikinä pystyn antamaan tälle lapselle kaiken tarvittavan.

No nyt meillä on reipas ekaluokkalainen, josta voin olla aidosti ylpeä.

 

Koin. Mutta ei se ollut ensimmäinen kerta, kun koin lasta kohtaan suurta rakkautta, vaan se rakkaus on joka kerta alkanut jo raskauden aikana.

Lisäksi olin hirmu huojentunut jokaisen kohdalla siitä, että lapsi syntyi elossa ja terveenä. Esikoisen kohdalla huusin kätilölle aivan paniikissa, että "miksi se ei huuda!!!!!"...kätilö siinä toppuutteli, että "odotahan hetki, kyllä se vauva kohta rääkäisee". Ja niin se onneksi teki
Jokaiseen loppuraskauteen ja synnytykseeni on liittynyt draamaa...ei mitään suurta, mutta sydänäänet ovat laskeneet ajoittain turhan matalalle jne. jolloin olen ollut melko huolissani siitä, että vauvalle ei vain tapahdu mitään.