Kun raskaus ja vauvan tulo ahdistaa ja pelottaa!! vertaistukea ja muuta pulinaa!

Itselläni alkaa 26 raskausviikko ja noin 3 viikon ajan olen ollut todella ahdistunut ja tuntenut mitä omituisimpia tuntemuksia, minulla on todettu muutama vuosi sitten paniikkihäiriö ja se on aina haitannut elämääni mutta nyt tämä tuntuu erilaiselta kuin ennen raskautta. Välillä pelottaa etten selviä tästä kun on nii ahdistunut olo ja tuntuu etten tunnista itseäni enää. Olen 22 vuotias ja asun 2 vuotta nuoremman miehen kanssa ja meidänkin parisuhde on alkanut mennä todella huonosti koska minusta tuntuu että hän ei ymmärrä minua eikä muutenkaa näyttäisi välittävän. Voi tietysti olla että kuvittelen ettei häntä kiinnosta tämän hormooni myrskyn takia. Itkeskelen aina välillä ja se aina hieman auttaa mutta tuntuu vaan kauhean raskaalta kun joutuu kumminki itse tämän kaiken yksin kestämään, olen ollut yhteydessä ammattiauttajaan ja toivon vain että hän pystyy minua auttamaan ja selviämään raskauden loppuun saakka. Kuulen mielelläni jos jollakulla on samanlaisia tuntemuksia

 

Olen tänne aiemmin kirjoitellut peloistani niin kerronpa nyt lyhyesti, miltä se elämä äitinä on maistunut. Tuo noissa kirjoituksissa menossa ollut raskaus päättyi keskenmenoon rv11+6 ja se särki sydämeni mutta sai minut myös varmaksi siitä, että tahdon vauvan ja tahdon äidiksi. Sain vielä toisenkin keskenmenon ja epätoivokin nosti jo päätään, kunnes 9/2014 raskaustestissä oli taas kaksi viivaa. Olen nyt siis tällä hetkellä 7,5 kk tytön äiti.

Raskausaika ei sujunut ongelmitta ja keskenmenon pelko oli koko ajan läsnä. Siinä ei sitten paljon muita murheita ehtinytkään miettimään. En muista montaa hetkeä, että olisin uskaltanut olla onnellinen raskaudesta, kun pelkäsin, että seuraavalla sekunnilla menetän vauvan, jos uskallan olla iloinen ja onnellinen. Nyt vähän harmittaa, että koko 9 kk meni peläten. Olisi pitänyt enemmän osata nauttia raskaudesta, vaikka se kaikkineen vaikea olikin.

Mutta sitten ne muut pelot... Väsymys on ollut välillä massiivinen ja ekana iltana kotona itkin yhdessä vauvan kanssa, kun olin väsynyt enkä saanut häntä rauhoittumaan kuin vasta viideltä aamulla. Olo oli epätoivoinen ja tuntui, että olen ihan paska äiti, kun en osaa lastani rauhoittaa. Myöhemmin löytyi rytmi ja kikat eikä ole tarvinnut toista kertaa itkeä. Olen myös kestänyt väsymystä hyvin. Suotta pelkäsin.

Parisuhde on muuttunut ja meillä oli todella vaikeaa vauvan ollessa 2-3kk. Oikeasti hetkittäin luulin, että ero tulee. Riitelimme kaikesta mahdollisesta ja usein tuntui, että miehellä elämä jatkuu niin kuin ennen ja vauvan tulo on vaikuttanut vain minuun. Ja, että mies asettaa muita ihmisiä ja tekemisiä vauvan sekä minun edelle. Yritimme ajatella, että väsymys aiheuttaa eripuraa, mutta kohta taas oli riita päällä eli emme osanneet kuitenkaan antaa ärsyttävien asioiden olla. Vähitellen riitely kuitenkin väheni ja nyt on taas ihan normaalia sillä saralla. Kahden keskistä aikaa on vähän mutta olemme esim. vuosipäivänä jättäneet vauvan isovanhemmille muutamaksi tunniksi ja käyneet leffassa sekä ravintolassa syömässä. Pian on hääpäivä ja pöytävaraus ravintolaan tehtynä. Vauva menee siskopuolensa kanssa mummolle hoitoon siksi aikaa. Minulla ei ole ollut mitään suurta tarvetta saada omaa aikaa erossa vauvasta. Enemminkin hetkittäin kaipaan sellaista rentoa aikaa kahdestaan miehen kanssa. Mutta toisaalta sitäkin on vauvan nukkuessa. Seksiäkin on ollut ihan normaalisti sen jälkeen, kun sektiosta toivuin.

Niin, se synnytyspelko meinasi unohtua... Minulle ei tullut sitä tukalasta olosta johtuvaa kunpa vauva pian syntyisi -oloa. Pelkäsin synnytystä loppuun asti pelkopolilla käynnistä huolimatta. Synnytys ei käynnistynyt itsekseen vaan sitä yritettiin käynnistää 1,5 vrk ilman mainittavaa tulosta. Supistuksia tuli kyllä minuutin välein ja ne olivat kipeitä. Epiduraali laitettiin ja siinä vaiheessa en paljon jaksanut neulaa murehtia, kun tahdoin vain supistuskivun loppuvan. Lopulta tehtiin sektio niin en sitten siitä synnytyksestä tiedä. Jos toisen kerran noin pitkälle raskaus etenee, niin sektiolla syntyy sekin lapsi.

Ja joo, meillä kuumeillaan jo toista. Että kaikki on ollut vaivan väärtiä ja rakkaus omaa lasta kohtaan on jotain sellaista, mitä ei ennakkoon osaa edes kuvitella. Elämäni hienoin ja liikuttavin hetki on ollut se, kun kätilö toi tyttäreni minun nähtäväksi sektion jälkeen. Itkin varmaan 15 minuuttia sen jälkeen... onnesta ja helpotuksesta, kun kaikki oli vihdoin onnellisesti ohi ja terve, kaunis lapsi maailmassa. Kyllä mie tätä äitihommaa ihan suosittelen, jos yhtään siltä tuntuu, että lapset olisi jees.

 

Mua itseä pelottaa synnytys tosi paljon. Ei kyllä sais stressaa liikaa mutta en voi sille mitään... pelottaa ne kivut ja kaikki, toivon että kaikki menee vaan hyvin ja maailmaan syntyy terve, kaunis tyttövauva

Oon nyt rv 36+ jotain ja alkaa olemaan tosi kovia supistuksia, kiristää ihan reisiä myöten nuo supparit. Yleensä supistuksia on aamulla ja illalla ennen nukkumaanmenoa. Sama myös että vauva potkii todella kovaa ja meinaan kävellessä jopa kaatua jos potkaisee esim. kylkiluihin muistan alussa kun olin ihan paniikissa koska en tuntenut mitään potkuja/liikkeitä. Mutta nyt sitä oikeastaan toivoo että potkii vähemmän!

Pelottaa myös se että miten pärjään lapsen kanssa. Oon 20-vuotias, eli todella nuori ja mies on mua kyllä vanhempi. Oon vaan niin nuori ja kokematon pienistä lapsista :/ onneksi on ihmisiä joilta voi kysyä neuvoa/apua jos ongelmia tulee. Pelottaa myös se että minkälainen lapsi tulee olemaan, huutaako kaikki yöt vai onko rauhallinen ja nukkuu hyvin..

 

sondee Itse olin 37-vuotias, kun tytär syntyi. Kokemusta vauvoista ei nimeksikään... Olin viimeksi pidellyt vauvaa sylissä varmaan silloin, kun pikkuveljeni oli syntynyt eli 24 vuotta sitten. Lähipiirissä on ollut lapsia, mutta en ole uskaltanut ottaa vauvoja syliin enkä edes liiemmin tykkää lapsista. Hermoilin vähän osaanko käsitellä vauvaa vai katkaisenko siltä pukiessa käden tai hukutan kylvettäessä. No en katkaissut enkä hukuttanut. Sain heti kehuja, että osaan niin rauhallisesti ja hyvin käsitellä vauvaa. Kylvetyskin sujui niin hyvin, ettei vauvaakaan jännittänyt yhtään, vaikka se huusi kuin syötävä, kun joku muu kylvetti. Kun se on oma, niin sitä osaa. Usko pois. Varmaan tässäkin kokemus voi helpottaa, mutta ei sitä tarvitse, joten älä sitä sure.

Mie myös pelkäsin sitä, millainen vauvasta tulee. Itse olen ollut todella vaativa vauva ja sairastunut ensimmäiseen korvatulehdukseen kolmen viikon iässä. Huutoa on siis riittänyt ja olin ihan varma, että tytöstä tulee minun tuurilla samanlainen. Ei tullut. On mielestäni melko helppo tapaus ja nyt isompana varsinkin on yhtä auringon paistetta. Tee niin kuin minä: varaudu jatkuvasti huutavaan koliikkinyyttiin ja kun vauvasi onkin jotain muuta, niin koet hänet helppona vauvana. Itselläni on tapana varautua aina pahimpaan, niin sitten voi huokaista helpotuksesta ja kokee asiat helpompana, kun se pahin skenaario ei toteudukaan. Haukkuvat pessimistiksi, mutta tämä on minun selviytymiskeino ja olen sen toimivaksi todennut monessa asiassa. Tässä etenkin.

Oletko käynyt pelkopolilla juttelemassa peloistasi? Jos alakautta synnyttäminen pelottaa niin oletko miettinyt sektion pyytämistä pelkoperustein? Siinä kyllä täytyy käydä vissiin useamman kerran juttelemassa aiheesta, kun ne lääkärit tahtoo olla alatiesynnytyksen kannalla. Miekin pelkäsin loppuun asti, mutta sairaalassa oli sitten pakko ajatella, että selviän synnytyksestä. Muuta vaihtoehtoahan ei ollut. Kuulin, kun toisessa synnytyssalissa joku huusi suoraa huutoa. Se tietenkin sai miettimään, millaisen kidutuksen edessä sitä on, mutta samalla sitten päätin, että samalla tavalla en kilju, vaikka kävisikin kipeää.

Itselläni ehti tulla supistuksia minuutin välein ja ne kesti minuutin. Ne kävi kipeää, mutten enää muista, miltä se kipu tuntui. Ettei se nyt ainakaan mitään traumoja saanut aikaan. Aluksi supistusten voimistuessa otin ilokaasua. En tiedä auttoiko se, mutta en uskaltanut olla hengittämättäkään sitä. Helpotti, kun keskityin maskiin hengittämiseen. Sitten kipu paheni ja kätilö huomasi, että hymisen ja irvisten maskin takana. Hän kysyi haluanko epiduraalin ja varmaan 10 minuutin kuluttua siitä oli anestesialääkäri laittamassa sitä. Ei sattunut ja se autuas tunne lähes samoin tein pistämisen jälkeen; supistuskipu katosi täydellisesti. Monitorista näin, että supistuksia tulee yhä minuutin välein ja ne kestää sen minuutin, mutta en tuntenut mitään. Epiduraali onnistui siis täydellisesti, vaikka olin ennakkoon varma, että sekin menee pieleen ja on toispuoleinen tms. Tässä vaiheessa se synnytyskään ei enää niin pelottanut, kun tajusin, miten hyvin kipu saadaan kuriin. Toisaalta olin myös varma, ettei vauva synny alakautta, kun kohdunsuu ei vain avautunut, vaikka supisteli ja kalvotkin oli puhkaistu. Siksipä sitten se sektio. Sitä en osannut pelätä eikä ollut paha kokemus ollenkaan, vaikka näinkin kohdun oman vatsani päällä. Sektio tehtiin illalla ja seuraavana päivänä olin todella kipeä ja mietin, että tällaistako on nyt monta päivää, mutta kivut helpotti tosi nopeasti päivien kuluessa enkä saanut traumoja tästäkään, vaikka kipupumppu ei toiminutkaan eikä kivunlievitys siis toiminut tarkoitetulla tavalla.

Sanoisin, että ei kannata käyttää kauheasti energiaa pelkäämiseen. Synnytyksestä selviää, sektiosta selviää ja niihin ei juurikaan voi itse edes vaikuttaa. Lääkärit ja kätilöt osaavat katsoa, mitä missäkin tilanteessa kannattaa tehdä ja heidän käsissä olet hyvässä hoidossa. Ja vauva... Siihenkään et voi murehtimalla vaikuttaa. Hänestä tulee sellainen kuin tulee. Täydellinen joka tapauksessa. Ja sinusta tulee äiti sillä hetkellä, kun vauvasi näkee päivänvalon. Tsemppiä raskauden loppuun ja tuleviin koitoksiin!! Kaikki menee hyvin.

 

Huomenna tulee viikko siitä että plussasin, ja siitä lähtien en oo pohtinut mitään muuta kuin että ahdistaa. Viikkoja pitäis olla ilmeisesti 6 + 5. Kaikki muut Facebookin vauvaryhmien tulevat äidit tuntuvat olevansa onnensa kukkuloilla, enkä voi samaistua. Mulle lääkäri ennusti että mun raskautuminen voi hyvinkin kestää kauemmin kuin muiden. Ajattelin että parempi aloittaa yritys vähän liian aikaisin kuin myöhään. Raskauduin ekasta yrittämästä. Mies on rauhallinen ja onnellinen raskaudesta. Mä murehdin sitä että mulla jää opinnot tauolle. Yhtäkkiä tuntuu että onkin liian nuori (23v), ja haluan vielä elää ja kokea. Meidän parisuhdekaan ei oo hyvässä jamassa. Ennen raskautumista koin olevani valmis jos näin pääsis käymään. Olin vauvakuumeillut jo vuosia. Nyt keskenmeno tuntuis helpotukselta. Toisaalta abortti tuntuu myös ahdistavalta. Itsehän tätä halusin. Kuinka epävakaan kuvan se musta antaiskaan. Ja kuinka voin koskaan tulevaisuudessa luottaa siihen, että tämä ei toistuis. En halua leikkiä kehollani ja puolison toiveilla tai lapsen elämällä. Koen pieniä hetkiä tän loputtoman kurkun puristuksen keskellä, jolloin koen kiintymyksen ja yhteyden lapseen. Päädyn kuitenkin epäilemään että oliko se aitoa vai yritänkö vain pakottaa itseäni tuntemaan näin.

 

Huomenna tulee viikko siitä että plussasin, ja siitä lähtien en oo pohtinut mitään muuta kuin että ahdistaa. Viikkoja pitäis olla ilmeisesti 6 + 5. Kaikki muut Facebookin vauvaryhmien tulevat äidit tuntuvat olevansa onnensa kukkuloilla, enkä voi samaistua. Mulle lääkäri ennusti että mun raskautuminen voi hyvinkin kestää kauemmin kuin muiden. Ajattelin että parempi aloittaa yritys vähän liian aikaisin kuin myöhään. Raskauduin ekasta yrittämästä. Mies on rauhallinen ja onnellinen raskaudesta. Mä murehdin sitä että mulla jää opinnot tauolle. Yhtäkkiä tuntuu että onkin liian nuori (23v), ja haluan vielä elää ja kokea. Meidän parisuhdekaan ei oo hyvässä jamassa. Ennen raskautumista koin olevani valmis jos näin pääsis käymään. Olin vauvakuumeillut jo vuosia. Nyt keskenmeno tuntuis helpotukselta. Toisaalta abortti tuntuu myös ahdistavalta. Itsehän tätä halusin. Kuinka epävakaan kuvan se musta antaiskaan. Ja kuinka voin koskaan tulevaisuudessa luottaa siihen, että tämä ei toistuis. En halua leikkiä kehollani ja puolison toiveilla tai lapsen elämällä. Koen pieniä hetkiä tän loputtoman kurkun puristuksen keskellä, jolloin koen kiintymyksen ja yhteyden lapseen. Päädyn kuitenkin epäilemään että oliko se aitoa vai yritänkö vain pakottaa itseäni tuntemaan näin.

Se on se hormonitoiminta joka muuttuu ja tekee kummallisen olon. Raskaus on niin pitkä aika että se ehtii valmistaa naisen äitiyteen. Olen kahden lapsen äiti ja tunsin alussa aivan vastaavia tuntemuksia. Älä murehdi etukäteen vaan ryhdy nauttimaan raskaudestasi koska se on melkoinen kokemus.