kun rakastaa toista.

[ikävä toisen luo]

mitä tässä tilanteessa voi vain tehdä! KIITOS sinulle, joka jaksat lukea ja kommentoida!

olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 8 vuotta, joista naimisissa 2. (lapsia yksi)
tapasin viime keväänä ravintolassa toisen miehen. miehellä ja minulla meni niin huonosti, että päätimme siirtyä asumuseroon. tapailu tämän uuden miehen kanssa jatkui.

ikävä iski ja palasimme mieheni kanssa takaisin saman katon alle ja laitoin luonnollisesti tapaamiset poikki tämän toisen kanssa. pidimme kuitenkin yhteyttä melkein päivittäin (ja pidämme edelleen) mutta luonnollisesti vähän toisenlaisissa merkeissä.
nyt olen tajunnut, että taidan olla rakastunut korviani myöten tähän toiseen enkä tiedä pitäisikö asialle tehdä jotain vai ei...

oman mieheni kanssa meillä on yhteiselo pelkkää tappelua. mies kyllä sanoo rakastavansa mutta silti hänellä on todella suuri tarve "lytätä" minua ja itsetuntoani, koska hän on niin hyvä kaikessa ja minä kaipaan joka asiaan opastusta.. riitelemme joka päivä, ja vannon että olen tehnyt jo kaikkeni meidän yhteiselomme eteen. jopa terapiaan olisin lähtenyt, mutta mies ei.

mitä tässä voi tehdä!

toinen mies on myös rakastunut minuun ja uskon että hän tekisi minusta todella onnellisen, mutta olisiko meillä samat ongelmat 8 vuoden päästä?

 

[Minna]

oman mieheni kanssa meillä on yhteiselo pelkkää tappelua. mies kyllä sanoo rakastavansa mutta silti hänellä on todella suuri tarve "lytätä" minua ja itsetuntoani, koska hän on niin hyvä kaikessa ja minä kaipaan joka asiaan opastusta..



toinen mies on myös rakastunut minuun ja uskon että hän tekisi minusta todella onnellisen, mutta olisiko meillä samat ongelmat 8 vuoden päästä?

Miten kaipaat joka asiaan opastusta? Heittäydytkö siis niin avuttomaksi, että teillä on jäänyt päälle tuollainen molemmille aika vahingollinen tapa toimia?



Ja sitten vielä se, että ei sun pidä elää elämääsi niin että ajattelet jonkun toisen tekevän sut onnelliseksi. Sun pitää kuule ihan itsesi kanssa pystyä olemaan onnellinen, eikä se voi olla riippuvainen siitä että mitä joku toinen sulle tekee.



Mitäs jos ihan ensimmäiseksi koittaisit järjestää asiat ihan itsesi kanssa, niin sen jälkeen ehkä pystyt jopa muodostamaan ihan tasapainoisen ja onnellisen suhteenkin, kenen kanssa se nyt sitten tulee olemaankin.

 

[ap]

oman mieheni kanssa meillä on yhteiselo pelkkää tappelua. mies kyllä sanoo rakastavansa mutta silti hänellä on todella suuri tarve "lytätä" minua ja itsetuntoani, koska hän on niin hyvä kaikessa ja minä kaipaan joka asiaan opastusta..



toinen mies on myös rakastunut minuun ja uskon että hän tekisi minusta todella onnellisen, mutta olisiko meillä samat ongelmat 8 vuoden päästä?

Miten kaipaat joka asiaan opastusta? Heittäydytkö siis niin avuttomaksi, että teillä on jäänyt päälle tuollainen molemmille aika vahingollinen tapa toimia?



Ja sitten vielä se, että ei sun pidä elää elämääsi niin että ajattelet jonkun toisen tekevän sut onnelliseksi. Sun pitää kuule ihan itsesi kanssa pystyä olemaan onnellinen, eikä se voi olla riippuvainen siitä että mitä joku toinen sulle tekee.



Mitäs jos ihan ensimmäiseksi koittaisit järjestää asiat ihan itsesi kanssa, niin sen jälkeen ehkä pystyt jopa muodostamaan ihan tasapainoisen ja onnellisen suhteenkin, kenen kanssa se nyt sitten tulee olemaankin.

Kiitos vastauksestasi!

Miehen mielestä siis kaipaan opastusta joka asiaan. hänen mielestään en ole kykeneväinen tekemään mitään... jos imuroin, imuroin väärin, jos laitan ruokaa, laitan väärin. Raha-asioita en osaa kuulemma käsitellä laisinkaan (ei kai se ihme ole kun mies vaatii minulta rahat ja hän hoitaa raha-asiat.. itselleni on turha haluta mitään)

Ja tuolla onnelliseksi tekemisellä tarkoitan toisen arvostusta. tämä toinen mies arvostaa minua sellaisena kuin olen, eikä vaadi minulta koko ajan enemmän...

 

[Minna]

Kiitos vastauksestasi!

Miehen mielestä siis kaipaan opastusta joka asiaan. hänen mielestään en ole kykeneväinen tekemään mitään... jos imuroin, imuroin väärin, jos laitan ruokaa, laitan väärin. Raha-asioita en osaa kuulemma käsitellä laisinkaan (ei kai se ihme ole kun mies vaatii minulta rahat ja hän hoitaa raha-asiat.. itselleni on turha haluta mitään)

Ja tuolla onnelliseksi tekemisellä tarkoitan toisen arvostusta. tämä toinen mies arvostaa minua sellaisena kuin olen, eikä vaadi minulta koko ajan enemmän...

Älä hyvä jumala anna sille miehelle niitä rahoja! Miksi ihmeessä sinä annat oeriksi hänelle?

 

[ap]

Kiitos vastauksestasi!

Miehen mielestä siis kaipaan opastusta joka asiaan. hänen mielestään en ole kykeneväinen tekemään mitään... jos imuroin, imuroin väärin, jos laitan ruokaa, laitan väärin. Raha-asioita en osaa kuulemma käsitellä laisinkaan (ei kai se ihme ole kun mies vaatii minulta rahat ja hän hoitaa raha-asiat.. itselleni on turha haluta mitään)

Ja tuolla onnelliseksi tekemisellä tarkoitan toisen arvostusta. tämä toinen mies arvostaa minua sellaisena kuin olen, eikä vaadi minulta koko ajan enemmän...

Älä hyvä jumala anna sille miehelle niitä rahoja! Miksi ihmeessä sinä annat oeriksi hänelle?

koska rakennamme taloa ja minun on joka tapauksessa osallistuttava tottakai asumiskustannuksiin. nyt eilen otin asiat käsittelyyn ja sanoin että maksan puolet sitä mukaa laskuista kun niitä tulee. enkä penniäkään yli.
mutta ei tämä voi näin toimia. riitaa toisen perään.

 

[Rikkirevitty]

Tilanteesi kuulostaa paljon samanlaiselta kuin omani tällä hetkellä. Erona on ehkä se, että oma mieheni kyllä myös yrittää (liiankin kanssa..) saada meidän juttua toimimaan - aina niinä hetkinä kun ei meuhkaa muista asioista. Vuoristorataa siis. Minulla on myös samankaltainen kuvio toisen ihmisen kanssa, jota kohtaa minulla on syviä tunteita ja hän tuntee samoin. Tunnen olevani täysin loukussa kun en tiedä mitä tehdä. En haluaisi rikkoa perhettäni ja avioliittoani pienin perustein, toisaalta meillä on mennyt niin pitkään niin huonosti, että siihenkään tilaan en voi tai halua palata.

Ajattelen myös niin, että onni ei ehkä löydy sen enempää toisen miehen luota, lähinnä luulisin tarvitsevani aikaa itsekseni selvitellä asioita ja omia tunteita. Toisaalta tiedän myös vedon olevan voimakas toiseen suuntaan. Tilanteen tekee vaikeaksi jotenkin myös se, että parisuhteemme ja yhteiselomme ongelmat eivät johdu mitenkään tästä toisesta hengenheimolaisesta, joka kuitenkin nykytilanteessa rehellisesti vaikuttaa suuresti siihen, haluanko jatkaa avioliittoani. Tuntuu siltä, että mitä mieheni kotona ikinä tekisikin, ei se riittäisi tai tulisi tilannetta korjaamaan, mikä tietenkin on väärin häntäkin kohtaan. Toisaalta hänen "entinen minänsä" putkahtelee edelleen esiin vähän väliä, jolloin taas muistuu kirkkaana mieleen ne syyt, miksi eroa on tässä tehty.

Tästä sekavasta sepustuksesta ei sinulle varmasti ollut mitään apua, hyvä jos siitä saa edes tolkkua. Hitusen "lohdutusta" tuo kuitenkin se tieto, että joku muu painii niinkin samanlaisten asioiden kanssa. Mieleni tekisi sinulle sanoa, että jos mies sinua noin vähän arvostaa ja kunnioittaa, tulee se tuskin koskaan muuttumaan (jos asumuserokaan ei sitä lopulta tehnyt) ja onnen tai edes tyytyväisyyden löytäminen tuossa tilanteessa on varmasti vaikeaa. Jokainen meistä tarvitsee tunteen siitä, että toinen arvostaa, hyväksyy ja aidosti välittää...

Jaksamista

 

[ap]

Tilanteesi kuulostaa paljon samanlaiselta kuin omani tällä hetkellä. Erona on ehkä se, että oma mieheni kyllä myös yrittää (liiankin kanssa..) saada meidän juttua toimimaan - aina niinä hetkinä kun ei meuhkaa muista asioista. Vuoristorataa siis. Minulla on myös samankaltainen kuvio toisen ihmisen kanssa, jota kohtaa minulla on syviä tunteita ja hän tuntee samoin. Tunnen olevani täysin loukussa kun en tiedä mitä tehdä. En haluaisi rikkoa perhettäni ja avioliittoani pienin perustein, toisaalta meillä on mennyt niin pitkään niin huonosti, että siihenkään tilaan en voi tai halua palata.

Ajattelen myös niin, että onni ei ehkä löydy sen enempää toisen miehen luota, lähinnä luulisin tarvitsevani aikaa itsekseni selvitellä asioita ja omia tunteita. Toisaalta tiedän myös vedon olevan voimakas toiseen suuntaan. Tilanteen tekee vaikeaksi jotenkin myös se, että parisuhteemme ja yhteiselomme ongelmat eivät johdu mitenkään tästä toisesta hengenheimolaisesta, joka kuitenkin nykytilanteessa rehellisesti vaikuttaa suuresti siihen, haluanko jatkaa avioliittoani. Tuntuu siltä, että mitä mieheni kotona ikinä tekisikin, ei se riittäisi tai tulisi tilannetta korjaamaan, mikä tietenkin on väärin häntäkin kohtaan. Toisaalta hänen "entinen minänsä" putkahtelee edelleen esiin vähän väliä, jolloin taas muistuu kirkkaana mieleen ne syyt, miksi eroa on tässä tehty.

Tästä sekavasta sepustuksesta ei sinulle varmasti ollut mitään apua, hyvä jos siitä saa edes tolkkua. Hitusen "lohdutusta" tuo kuitenkin se tieto, että joku muu painii niinkin samanlaisten asioiden kanssa. Mieleni tekisi sinulle sanoa, että jos mies sinua noin vähän arvostaa ja kunnioittaa, tulee se tuskin koskaan muuttumaan (jos asumuserokaan ei sitä lopulta tehnyt) ja onnen tai edes tyytyväisyyden löytäminen tuossa tilanteessa on varmasti vaikeaa. Jokainen meistä tarvitsee tunteen siitä, että toinen arvostaa, hyväksyy ja aidosti välittää...

Jaksamista

kiitos kirjoituksestasi!!
pohdit aivan samoja asioita kuin minä... ja tämä tunne on raastava, kun sitä miettii JOKA ikinen hetki ja sekunti.
Tiedän, että jos mieheni jätän, se kolahtaa häneen TODELLA paljon mutta kun tuntuu että joskus on ajateltava itseäänkin!

 

[typyjen äippä]

Mun exä oli just tuollanen, et mie en osannu mitään en yhtään mitään. Ja jos jotain tein nii nauro oikein ivallisesti ja alko ite tekemään. 3v sitä kesti ennenku pakkasin omat ja tytön tavarat ja lähin! Enkä ole katunu muutaku sitä etten lähteny aiemmin.
Tästä ei nyt varmaan mitään apua ollu sun tilanteessa mut tiedän tuon tunteen ku toinen kokoajan yrittää "lytätä"

 

[ap]

Mun exä oli just tuollanen, et mie en osannu mitään en yhtään mitään. Ja jos jotain tein nii nauro oikein ivallisesti ja alko ite tekemään. 3v sitä kesti ennenku pakkasin omat ja tytön tavarat ja lähin! Enkä ole katunu muutaku sitä etten lähteny aiemmin.
Tästä ei nyt varmaan mitään apua ollu sun tilanteessa mut tiedän tuon tunteen ku toinen kokoajan yrittää "lytätä"

kiitos vastauksesta!

kamalinta tässä on se, että mies on niin nöyrä siinä vaiheessa kun olisin lähdössä ja vannoo rakkauttaan ja hänestä näkee, ettei oikein pärjäisi ilman minua, mutta kun jään, asiat palaavat taas entiselleen

 

[Rikkirevitty]

Tilanne on todellakin mielessä jatkuvasti, ja ehkä eniten hajottaa se, kun ei todella tiedä, mikä olisi oikea/paras tapa toimia. Omat tunteet ovat kuin tuuliviiri ja on niin paljon muitakin asioita, mitä kai aikuisena ihmisenä pitäisi ottaa huomioon, kuin se oma halu. Vaikka tunteet aviomiestä kohtaan ovat viilenneet selvästi, on hän minulle silti tärkeä, enkä haluaisi häntä hajoittaa palasiksi - sen ero vääjäämättä tekisi. Hän on erokriisin kautta löytänyt sanojensa mukaan rakkautensa minuun uudestaan ja entistä voimakkaampana, minulle ei ole käynyt samoin. Valitettavasti. Niin moni käytännön asia tökki meidän elämässämme aiemmin, että siihen en enää voi palata. Toisaalta mietin myös sitä, voinko enää "altistaa" itseäni sellaiselle henkiselle väkivallalle ja valtapelille, jota hän säännöllisesti käyttää. On aika repivää, kun sama ihminen on mitä herttaisin, lämpimin ja välittävin... ja sitten taas mitä loukkaavin, alistavin ja välinpitämättömin. Ehkäpä voisin omalta osaltanikin yrittää liittoamme vielä paikata, jos voisin uskoa hänen todella muuttuneen... en vain usko kenenkään noin yhdessä yössä muuttuvan muuta kuin hetkellisesti. Toisaalta ajattelen myös niin, että muutoksen pitäisi lähteä hänestä itsestään ja alkaa ajatus- ja arvomaailman muutoksesta, ei vain siitä, että on menettämässä ison mukavuustekijän, jonka meidän avioliitto on hänelle tuonut mukanaan.

Tiedän, vaikka en sitä mielelläni myönäkään, että alistuisin sata kertaa helpommin jatkamaan ja yrittämään tässä avioliitossa (vaikka sitten onnettomanakin), jos tätä toista henkilö ei olisi. Kaipaan häntä jatkuvasti ja hänen kanssaan minulla on hyvä, turvallinen olo. Toisaalta olen sen verran pessimisti, että mahtaisiko se onni sieltäkään löytyä - ainakaan sillä kustannuksella, että laittaa kaiken tämänhetkisen palasiksi..

Piti sinua tukea ja meni taas omaksi ajatustenvirraksi. Pahoitteluni. Sitä mantraa olen tässä itsellenikin hokenut, että jokohan olisi aika ajatella itseään, kun on seitsemän vuotta elänyt vain toisen ehdoilla... aina mies ja lapsi ensimmäisenä. Ja lapsi toki tulee aina ensimmäisenä ollakin, mutta kukas minua sitten ajattelee jos en itse... ei ainakaan aiemmin kukaan siellä kotona. kai se lapsellekin olisi parhaaksi, että äiti (ja koti) olisi onnellinen ja tasapainoinen...?

 

[Rikkirevitty]

Mun exä oli just tuollanen, et mie en osannu mitään en yhtään mitään. Ja jos jotain tein nii nauro oikein ivallisesti ja alko ite tekemään. 3v sitä kesti ennenku pakkasin omat ja tytön tavarat ja lähin! Enkä ole katunu muutaku sitä etten lähteny aiemmin.
Tästä ei nyt varmaan mitään apua ollu sun tilanteessa mut tiedän tuon tunteen ku toinen kokoajan yrittää "lytätä"

kiitos vastauksesta!

kamalinta tässä on se, että mies on niin nöyrä siinä vaiheessa kun olisin lähdössä ja vannoo rakkauttaan ja hänestä näkee, ettei oikein pärjäisi ilman minua, mutta kun jään, asiat palaavat taas entiselleen

Tämäkin kuulostaa niin tutulta. Mies hajoaa palasiksi edessäni, mutta kun hetki menee eteenpäin, ovat asiat taa vanhalla mallilla. Pelkään, miten hänen käy, jos/kun lopulta lähden..

 

[ap]

Tilanne on todellakin mielessä jatkuvasti, ja ehkä eniten hajottaa se, kun ei todella tiedä, mikä olisi oikea/paras tapa toimia. Omat tunteet ovat kuin tuuliviiri ja on niin paljon muitakin asioita, mitä kai aikuisena ihmisenä pitäisi ottaa huomioon, kuin se oma halu. Vaikka tunteet aviomiestä kohtaan ovat viilenneet selvästi, on hän minulle silti tärkeä, enkä haluaisi häntä hajoittaa palasiksi - sen ero vääjäämättä tekisi. Hän on erokriisin kautta löytänyt sanojensa mukaan rakkautensa minuun uudestaan ja entistä voimakkaampana, minulle ei ole käynyt samoin. Valitettavasti. Niin moni käytännön asia tökki meidän elämässämme aiemmin, että siihen en enää voi palata. Toisaalta mietin myös sitä, voinko enää "altistaa" itseäni sellaiselle henkiselle väkivallalle ja valtapelille, jota hän säännöllisesti käyttää. On aika repivää, kun sama ihminen on mitä herttaisin, lämpimin ja välittävin... ja sitten taas mitä loukkaavin, alistavin ja välinpitämättömin. Ehkäpä voisin omalta osaltanikin yrittää liittoamme vielä paikata, jos voisin uskoa hänen todella muuttuneen... en vain usko kenenkään noin yhdessä yössä muuttuvan muuta kuin hetkellisesti. Toisaalta ajattelen myös niin, että muutoksen pitäisi lähteä hänestä itsestään ja alkaa ajatus- ja arvomaailman muutoksesta, ei vain siitä, että on menettämässä ison mukavuustekijän, jonka meidän avioliitto on hänelle tuonut mukanaan.

Tiedän, vaikka en sitä mielelläni myönäkään, että alistuisin sata kertaa helpommin jatkamaan ja yrittämään tässä avioliitossa (vaikka sitten onnettomanakin), jos tätä toista henkilö ei olisi. Kaipaan häntä jatkuvasti ja hänen kanssaan minulla on hyvä, turvallinen olo. Toisaalta olen sen verran pessimisti, että mahtaisiko se onni sieltäkään löytyä - ainakaan sillä kustannuksella, että laittaa kaiken tämänhetkisen palasiksi..

Piti sinua tukea ja meni taas omaksi ajatustenvirraksi. Pahoitteluni. Sitä mantraa olen tässä itsellenikin hokenut, että jokohan olisi aika ajatella itseään, kun on seitsemän vuotta elänyt vain toisen ehdoilla... aina mies ja lapsi ensimmäisenä. Ja lapsi toki tulee aina ensimmäisenä ollakin, mutta kukas minua sitten ajattelee jos en itse... ei ainakaan aiemmin kukaan siellä kotona. kai se lapsellekin olisi parhaaksi, että äiti (ja koti) olisi onnellinen ja tasapainoinen...?

on kyllä lohduttavaa kuulla, että joku muu painii yhtä suurien asioiden kanssa

 

[SeSaMa]

Mut muistakaas naiset et te ette ole vastuussa miehenne selviytymisestä!! Jos aikuinen mies ei tiedä miten eletään ilman naista, niin se ei ole teidän vika.

Jos se lopputulos on teillä ero, niin keskitytte siihen oman elämän eteenpäin viemiseen ja lapsen/lasten tasapainoiseen tulevaisuuteen. Jos se mies ei selviä, niin sitte ei.

 

[ap]

Mut muistakaas naiset et te ette ole vastuussa miehenne selviytymisestä!! Jos aikuinen mies ei tiedä miten eletään ilman naista, niin se ei ole teidän vika.

Jos se lopputulos on teillä ero, niin keskitytte siihen oman elämän eteenpäin viemiseen ja lapsen/lasten tasapainoiseen tulevaisuuteen. Jos se mies ei selviä, niin sitte ei.

Kiitos näistä rohkaisevista sanoista!!

 

[ap]

Mies soitti äsken minulle töihin.. hän todella luulee, että mun paha olo koskee nyt eilistä rahariitaa. Eikö se voi tajuta, että kyse on JOKA päiväisistä riidoista, eikä vain eilisestä.... huokaus

 

[Arvosta itseäsi!]

Mun teki ihan pahaa sun kirjoitus.. Sä ansaitset oman elämän ja ihmisen joka arvostaa sua sellaisena kuin olet. Mitä sitten vaikka se ei kahdeksan vuoden päästä olisikaan niin auvoista onnea? Ei sitä voi niin ajatella, että mitä jos sekään ei onnistu. Elä tässä hetkessä ja arvosta itseäsi.

Nykyinen miehesi vaikuttaa ihan narsistilta. Kannattaa lukea http://www.narsistienuhrientuki.info/index.php?alasivu=180&valikko=2

 

[maatuska mahallaan]

Kannattaisko sun olla ommillas hetken aikaa ja selvittää ajatukses ja TUNTEESI?! En usko , että pääset "puusta pitkälle" , jos jäät paikoillesi .

 

[Rikkirevitty]

Niin. Mä ainakin olen hiljaa mielessäni löytänyt jo aikaa sitten paljon ominaisuuksia omasta aviomiehestäni, jotka sopivat turhankin hyvin kuvaukseen narsistisesta henkilöstä. Oman ammatinkin kautta nämä asiat ovat jatkuvasti esillä ja tiedossa. Aika rankkaa on nähdä ihmisestä sellaisia puolia, jota vain harvat muut näkevät... mun mies on ainakin mitä taitavin erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, julkisesti huomioonottava, kiinnostunut (pintapuolisesti kylläkin) muista, huumorintajuinen, oikea seuramies, small talk luistaa.... Me ollaan ulospäin varmaan aika "täydellinen" pariskunta, muiden on varmaan vaikea ymmärtää/uskoa, että arjessa moni asia on hyvinkin pitkälti toisin. Ja sitten taas päästään siihen, että ei pitäisi välittää siitä, mitä toiset ajattelee..
Ei meillä se "alistaminen" ehkä ole ihan tota luokkaa kun ap:lla, mutta on yksiä jos toisiakin asioita, joita mun pitäisi kuulemma ymmärtää ja hän niitä auliisti jakelee...opettaa mua, pientä ja ymmärtämätöntä.
Kolahtaako sulle ap noi narisismi ajatukset...? Vallankäyttöähän sekin saattaa olla, että aina eron uhatessa nöyrtyy juuri sen verran, että saa sut jäämään? Voisiko olla noin? En tiedä.

 

[UuTeEnNoUsUUn]

sun nyxä kuullostaa hieman narsisti ihmiseltä.. itse elin tuollaisen kanssa (onneksi en kauaa) kunnes tajusin että ei siinä ole mitään järkeä!! kannattaa tehniinkuin oma nenä näyttää ja lähteä paremman miehen luo, tai ethän voi tietää onko hän "parempi" mutta kuullostaa ainakin

ja kun ietit onko teidänkin yhteiselo 8-vuoden päästä samanlaista niin ethän saa ikinä tietää jos et kokeile?

 

[ap]

Niin. Mä ainakin olen hiljaa mielessäni löytänyt jo aikaa sitten paljon ominaisuuksia omasta aviomiehestäni, jotka sopivat turhankin hyvin kuvaukseen narsistisesta henkilöstä. Oman ammatinkin kautta nämä asiat ovat jatkuvasti esillä ja tiedossa. Aika rankkaa on nähdä ihmisestä sellaisia puolia, jota vain harvat muut näkevät... mun mies on ainakin mitä taitavin erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, julkisesti huomioonottava, kiinnostunut (pintapuolisesti kylläkin) muista, huumorintajuinen, oikea seuramies, small talk luistaa.... Me ollaan ulospäin varmaan aika "täydellinen" pariskunta, muiden on varmaan vaikea ymmärtää/uskoa, että arjessa moni asia on hyvinkin pitkälti toisin. Ja sitten taas päästään siihen, että ei pitäisi välittää siitä, mitä toiset ajattelee..
Ei meillä se "alistaminen" ehkä ole ihan tota luokkaa kun ap:lla, mutta on yksiä jos toisiakin asioita, joita mun pitäisi kuulemma ymmärtää ja hän niitä auliisti jakelee...opettaa mua, pientä ja ymmärtämätöntä.
Kolahtaako sulle ap noi narisismi ajatukset...? Vallankäyttöähän sekin saattaa olla, että aina eron uhatessa nöyrtyy juuri sen verran, että saa sut jäämään? Voisiko olla noin? En tiedä.

Voi olla hyvinkin näin... voi että kun ymmärrät mua niin hyvin! ILOINEN olen teidän ymmärryksestä! kiitos!!

 

[ap]

mikähän siinä kuitenkin on, että pelkään myös miehen menettämistä. tuntuu kamalalta ajatuskin että hän ois jonkun muun kanssa... vaikka toisaalta se olisi varmasti parempi niin. kai sekin ajan kanssa helpottaisi.

 

[Kolmas]

Minä painin samojen asioiden kanssa kuin muutamat tässä ketjussa, oli muutamissa kohdissa kuin itse olisin kirjoittanut ap:n ja toisenkin kirjoittajan tekstin.
Olen eron jo tehnyt päässäni selväksi, mutta mies on täydellinen isä, enkä siksi enkä lapsienkaan takia haluaisi rikkoa perhettä...mutta onko se syy elää parisuhteessa joka hajoittaa sekä minua että miestä? Ja kyllä, me olemme yrittäneet ja monella eri tavalla, mutta ne vanhat käytösmallit ja miehen itsekäs ja kylmäkin käytös parisuhteessa tulee esiin kuitenkin aina ennemmin tai myöhemmin.

 

[ap]

Minä painin samojen asioiden kanssa kuin muutamat tässä ketjussa, oli muutamissa kohdissa kuin itse olisin kirjoittanut ap:n ja toisenkin kirjoittajan tekstin.
Olen eron jo tehnyt päässäni selväksi, mutta mies on täydellinen isä, enkä siksi enkä lapsienkaan takia haluaisi rikkoa perhettä...mutta onko se syy elää parisuhteessa joka hajoittaa sekä minua että miestä? Ja kyllä, me olemme yrittäneet ja monella eri tavalla, mutta ne vanhat käytösmallit ja miehen itsekäs ja kylmäkin käytös parisuhteessa tulee esiin kuitenkin aina ennemmin tai myöhemmin.

Meillä myös mies on aivan loistava isä!!!

 

[Maura]

:hug: teile kolmele ,mitä sitten päätättekkii tehä. mut eihän se isyys katoo mihkään vaikka työ puolisoina eroisittekii. Hankaluuksia tietty tullee mut selviteltävissä olevia.Toisin ku jatkuva alistumine :|

 

[ap]

Tänään keskustelemme miehen kanssa yhteisistä asioista ja nyt olenkin kahden vaiheilla, antaakko miehelle VIELÄ yksi mahdollisuus vai pyydänkö, että etsii asunnon...