Istun tässä sohvalla, taas läppäri sylissäni. Tässäkö on elämäni; typerä tietokone ja netti.. Tyttö on papan luona.. En edes tiedä milloinka tulee kotiin.. Sukset on ex:n kanssa niin ristissä ettei tieto kulje milloin tuo lapsen ja milloin hakee, sopimukset tapaamisista ei pidä eikä mikään muukaan. Liekkö syy ex:n uudella naisella vai mistä kiikastaa, mutta isä ei ole enää kiinnostunut näköjään olemaan isä... Ennen niin osallistuvasta ja auttavasta etä-vanhemmasta on tullut entistä etäisempi...
Niin.. Miksi minä sitten kirjoitan.. Kun en jaksa enää... Kun en todellakaan tiedä mistä saan voimat seuraavaan päivään.. tai edes seuraavaan tuntiin...
Olen masentunut, ollut sitä jo 13vuotta, lääkityksellä kokoajan, mutta ei tunnu enää auttavan sekään. Terapiaa kokeillut vaikka mitä ja apua ei tunnu löytyvän. Nytkin odotellaan taas terapeuttien kesäloman ajan että kuinkas sitä taas jaksellaankaan.. Huonosti...
En ole kyennyt kunnon ihmissuhteeseen aikoihin. On vain pieniä mitään tekemättömiä juttuja joista ei ole tullut kuin paha mieli ja sanomista. Sitten löysin sen puuttuvan palasen elämästäni, huomasin elämän olevan elämisen arvoista, kunnes Hän tylysti jätti.
En tahdo päästä erosta eteenpäin.. Tiedän ettei toinen ihminen VOI eikä SAA olla se ainoa elämän tarkoitus ja syy, mutta nyt kun tähän tasaisen tappavaan tylsyyteen sain hetken auringon valoa ja hetken edes olla onnellinen; tämä tyhjyys tuntuu entistä pahemmalle..
En ole töissä, olen työtön. Ammatiton. Väliinputoaja. Mitään koulutusta en läpi asti ole saanu masennukseni ja murskaantuneiden ihmissuhteideni takia. Vanhempieni mielestä en ole mitään sillä en ole töissä enkä omista edes ammattia...
"Omistan" vain pienen 3v tytön. Ilman tyttöä ei olisi enää minuakaan. Vain tyttö on syy miksi elän. Mutta silti pelkään lastani... Tyttö on päivät päiväkodissa saadakseen ikätovereidensa ja muidenkin ihmisten seuraa. Minä olen erakko omassa kodissani. Ja nyt kun tytöllä on loma päiväkodista, pelkään hetkeä milloin arki taas alkaa ja saan miettiä mitä ihmettä teen lapseni kanssa.
Tiedän; lapsen pitäisi olla osa elämääni ja arjen olla yhteistä ja mukavaa yhdessä oloa. Mutta minulle arki on pelottavaa, ahistavaa ja stressaavaa. En koe olevani hyvä äiti. Minulla ei ole tuttavaperheitä, ei ystäviä joiden kanssa yhdessä touhuta. Olen lapseni kanssa ihan kahden. Ja sydän vuotaa verta katsoa sitä pientä otusta yksin leikkimässä lattialla muumitalollaan. "äiti tuu leikkimään" "ei äiti jaksa" kun oikeasti se on; ei äiti osaa....
Minua stressaa tulevat päivät kun en tiedä mitä tehdä tyttäreni kanssa. Asumme kaupungissa, kaupungin halvoissa vuokrataloissa puliukkojen keskellä, joten edes omassa pihassa ei saa keinua rauhassa. Omien vanhempieni luo emme voi mennä sillä äitini on alkoholisti. Meillä ei ole paikkaa minne vaan mennä olemaan, enkä minä kyllä edes varmaan tietäisi mitä siellä jossai edes tehdä tytön kanssa. Olen totaalinen tumpelo..
Rakastan lastani kuitenkin enemmän kuin mitään maailmassa. Aina ei ollut niin, tuntui aikoinaan koliikin ja eron aikaan että suorastaan vihaan lastani, vaikka rakastinkin kuitenkin. Rakastan ja pelkään.. En vain ole tarpeeksi hyvä äiti.....
Jotenkin tämä kaikki nyt vaan taas kärjistyi ja kasaantui tänä viikonloppuna. En saanut lähdetyksi ihmisten ilmoille, ja kun viimein potkin itseni katsomaan kesäistä iltaa, sain paniikkikohtauksen. Tulin äkkiä takaisin kotiin. Minua hävetti.. Häpesin itseäni siellä muiden kauniiden ihmisten keskellä. Häpesin olla minä. Ja pelkäsin että näen tämän menetetyn tärkeän ihmisen.. Todella pelkäsin, sillä en pääse hänestä yli..
Aurinko paistaa ulkona ja on kesä parhaimmillaan, mutta minä vain istun tässä kone sylissäni ja itken.
Miksi minä elän? En jaksa enää olla onneton. En jaksaisi enää päivästä toiseen tätä samaa harmaata elämää. Kai tämän olisi vielä kestänyt, mutta kun Hän näytti minulle hetken millaista elämä voisi olla sen Oikean ihmisen kanssa. Kun tuntui hyvältä herätä seuraavaan päivään.. Kun osasi hymyillä. Enää ei osaa. Ei osannut ennen Häntä, mutta nyt tämä vaan tuntuu entistä kurjemmalle kun tietää että voisi olla paremminkin, mutta kun vain ei ole...
Olen niin väsynyt elämään..
Kiitos ja anteeksi.
Niin.. Miksi minä sitten kirjoitan.. Kun en jaksa enää... Kun en todellakaan tiedä mistä saan voimat seuraavaan päivään.. tai edes seuraavaan tuntiin...
Olen masentunut, ollut sitä jo 13vuotta, lääkityksellä kokoajan, mutta ei tunnu enää auttavan sekään. Terapiaa kokeillut vaikka mitä ja apua ei tunnu löytyvän. Nytkin odotellaan taas terapeuttien kesäloman ajan että kuinkas sitä taas jaksellaankaan.. Huonosti...
En ole kyennyt kunnon ihmissuhteeseen aikoihin. On vain pieniä mitään tekemättömiä juttuja joista ei ole tullut kuin paha mieli ja sanomista. Sitten löysin sen puuttuvan palasen elämästäni, huomasin elämän olevan elämisen arvoista, kunnes Hän tylysti jätti.
En tahdo päästä erosta eteenpäin.. Tiedän ettei toinen ihminen VOI eikä SAA olla se ainoa elämän tarkoitus ja syy, mutta nyt kun tähän tasaisen tappavaan tylsyyteen sain hetken auringon valoa ja hetken edes olla onnellinen; tämä tyhjyys tuntuu entistä pahemmalle..
En ole töissä, olen työtön. Ammatiton. Väliinputoaja. Mitään koulutusta en läpi asti ole saanu masennukseni ja murskaantuneiden ihmissuhteideni takia. Vanhempieni mielestä en ole mitään sillä en ole töissä enkä omista edes ammattia...
"Omistan" vain pienen 3v tytön. Ilman tyttöä ei olisi enää minuakaan. Vain tyttö on syy miksi elän. Mutta silti pelkään lastani... Tyttö on päivät päiväkodissa saadakseen ikätovereidensa ja muidenkin ihmisten seuraa. Minä olen erakko omassa kodissani. Ja nyt kun tytöllä on loma päiväkodista, pelkään hetkeä milloin arki taas alkaa ja saan miettiä mitä ihmettä teen lapseni kanssa.
Tiedän; lapsen pitäisi olla osa elämääni ja arjen olla yhteistä ja mukavaa yhdessä oloa. Mutta minulle arki on pelottavaa, ahistavaa ja stressaavaa. En koe olevani hyvä äiti. Minulla ei ole tuttavaperheitä, ei ystäviä joiden kanssa yhdessä touhuta. Olen lapseni kanssa ihan kahden. Ja sydän vuotaa verta katsoa sitä pientä otusta yksin leikkimässä lattialla muumitalollaan. "äiti tuu leikkimään" "ei äiti jaksa" kun oikeasti se on; ei äiti osaa....
Minua stressaa tulevat päivät kun en tiedä mitä tehdä tyttäreni kanssa. Asumme kaupungissa, kaupungin halvoissa vuokrataloissa puliukkojen keskellä, joten edes omassa pihassa ei saa keinua rauhassa. Omien vanhempieni luo emme voi mennä sillä äitini on alkoholisti. Meillä ei ole paikkaa minne vaan mennä olemaan, enkä minä kyllä edes varmaan tietäisi mitä siellä jossai edes tehdä tytön kanssa. Olen totaalinen tumpelo..
Rakastan lastani kuitenkin enemmän kuin mitään maailmassa. Aina ei ollut niin, tuntui aikoinaan koliikin ja eron aikaan että suorastaan vihaan lastani, vaikka rakastinkin kuitenkin. Rakastan ja pelkään.. En vain ole tarpeeksi hyvä äiti.....
Jotenkin tämä kaikki nyt vaan taas kärjistyi ja kasaantui tänä viikonloppuna. En saanut lähdetyksi ihmisten ilmoille, ja kun viimein potkin itseni katsomaan kesäistä iltaa, sain paniikkikohtauksen. Tulin äkkiä takaisin kotiin. Minua hävetti.. Häpesin itseäni siellä muiden kauniiden ihmisten keskellä. Häpesin olla minä. Ja pelkäsin että näen tämän menetetyn tärkeän ihmisen.. Todella pelkäsin, sillä en pääse hänestä yli..
Aurinko paistaa ulkona ja on kesä parhaimmillaan, mutta minä vain istun tässä kone sylissäni ja itken.
Miksi minä elän? En jaksa enää olla onneton. En jaksaisi enää päivästä toiseen tätä samaa harmaata elämää. Kai tämän olisi vielä kestänyt, mutta kun Hän näytti minulle hetken millaista elämä voisi olla sen Oikean ihmisen kanssa. Kun tuntui hyvältä herätä seuraavaan päivään.. Kun osasi hymyillä. Enää ei osaa. Ei osannut ennen Häntä, mutta nyt tämä vaan tuntuu entistä kurjemmalle kun tietää että voisi olla paremminkin, mutta kun vain ei ole...
Olen niin väsynyt elämään..
Kiitos ja anteeksi.