Kun edellisestä synnytyksestä jää trauma

  • Viestiketjun aloittaja kaikkihyvin?
  • Ensimmäinen viesti
kaikkihyvin?
Onko täällä saman kokeneita, jotka ovat saaneet trauman synnytyksestään? Esikoisen syntymä jätti minuun ikuiset jäljet. Odotan nyt toista ja pelottaa synnytys joka lähenee koko ajan. Esikoisen syntymän jälkeen vannoin etten ikinä enään ryhtyisi siihen... Mutta mutta, toisin kävin.
Synnytys oli rankka. Annoin kivun vallata kokonaan, hyperventiloin koko ponnistuksen ajan, huusin, itkin ja loppujen lopuksi jouduin sectioon koska en ponnistanut tarpeeksi lujalla voimalla. Henkilökunta sairaalassa syyllisti minua jo katseillaan. He eivät muka ymmärtäneet, miksi huusin niin tai miksi en saanut henkeä. Vauva joutui synnyttyään happikaappiin useaksi tunniksi.

Kokemus raastaa mielessäni... Vaikka juttelen tästä asiasta neuvolassa niin en siltikään saa lähetettä pelkopolille. En myöskään ole kokenut vertaistukea asiassa...
 
Kivunlievitystä?
Mistä johtuu, että synnytyksesi oli niin rankka? Etkö saanut /halunnut epiduraalia tai muuta kivunlievitystä? Olet varmaan analysoinut mielessäsi tuhanteen kertaan miksi asiat menivät kuten menivät... mutta ehkä kuitenkin voisit vielä yrittää miettiä tarkkaan MITÄ pelkäät eniten ja mitä voit itse tehdä asioiden auttamiseksi?

Ainahan se synnytys on enemmän tai vähemmän kivulias kokemus, mutta oman näkemykseni mukaan kivunlievitystä kyllä saa jos sitä haluaa (ok, poikkeuksena tosi nopeat syöksysynnytykset tms). Tämä asia kannattaa tehdä selväksi jo neuvolassa ja heti sairaalaan mentäessä.

Ehkä tosiaan teit synnytyksestä itsellesi turhankin dramaattisen kokemuksen, en osaa sanoa syyllistikö henkilökunta sinua vai koitko heidän katseensa niin - mutta oli miten oli, suosittelen että harjoittelet nyt rentoutumista (itselläni se oli kaiken a ja o), otat asian vielä puheeksi neuvolassa ja asennoidut lähestyvään synnytykseen realistisin odotuksin. Tsemppiä!
 
Mellemiina
Minulla jäi trauma ekasta synnytyksestä, ei niinkään kivuliaisuuden tai muun vaikeuden takia, vaan lapseni vammautui vaikeasti synnytyksen aikana. Kyseessä oli hoitovirhe (pieni sairaala, aloitteleva kätilö yksin vastuussa). Toista lasta odottaessani sain lähetteen pelkopolille. Tosi kummallista, että aloittaja ei sitä ole saanut, sillä minulle neuvolan terveydenhoitaja sanoi, että herkästi laittavat pelkääviä äitejä sinne. Minulle sype-käynneistä oli paljon apua. Toisessa synnytyksessä olin rauhallinen ja myös luottavainen henkilökuntaa kohtaan, vaikka jossakin vaiheessa raskautta olin enemmän tai vähemmän paniikissa lähestyvää synnytystä ajatellen. Itselleni oli jotenkin todella tärkeää, että kokemuksiani ei vähätelty ja myös sektiota
pidettiin yhtenä mahdollisuutena. Nyt odotan kolmatta lasta ja olen jo saanut sypepolille lähetteen.
 
toinen hyperventiloija ja huutaja
Itsellä vähän samantapainen kokemus, vaikka sisulla kumminkin sitten ponnistin sen lapsen maailmaan, eikä mulle pahempia traumoja jäänyt. Koin kumminkin, että henkilökunta ei lainkaan osannut/ehtinyt neuvomaan, miten pitäisi hengittää, miksi olla huutamatta ja miten ponnistaa. Minua ei missään vaiheessa kannustettu, vaan käskettiin ja komennettiin. "Nyt suu kiinni" ja "nyt todellakin ponnistat" ja "nyt ponnistat KUNNOLLA etkä noin kuin äsken" jäivät kommenteista elävimmin mieleen. Lähinnä ponnistin vain sillä raivolla, mitä kätilöä kohtaan tunsin, ilman mitään kunnon ohjeita tai sitä, että kukaan olisi pysähtynyt mua neuvomaan tai ohjaamaan.

Lievä pelko jäi myös tosi pahasta repeämisestä, kun lääkäriä ei ollut synnytyksessä paikalla ajoissa. Jäi tunne, että ehkä- kätilö ei ollut siitä pätevimmästä päästä, tai ehkä hänellä vain oli silloin tosi raskas yö. Sekin on toki ymmärrettävää. Mutta tulevaisuudessa, jos joskus synnytän toistamiseen, tiedän sanoa kätilölle suoraan mitä haluan ja missä vaiheessa - nyt ehkä luotin liian sokeasti siihen, että he kyllä tietävät mitä tekevät. Itsellä ei happivajeen takia riittänyt enää ilmaa minkään asian kysymiseen ponnistusvaiheessa, aina supistusten välillä vain lykättiin happimaski naamalle ja komennettiin olemaan hiljaa.

Eihän siitä hyvä muisto jäänyt. Ihmettelen minäkin, miksei lähetettä pelkopolille saa; sitä kyllä täytyy varmaan ihan suoraan pyytää, pienet vihjailut eivät varmaan johda yhtään mihinkään. Ja itse ajattelisin, että seuraavaan kertaan voisi asennoitua ihan eri lailla: kysellä enemmän, vaikka sitten huutaen, ja vaatia erilaista otetta myös kätilöltä. Näistä varmaan kannattaa sanoa jo heti kun sairaalaan menee, myöhemmin taitaa olla ihan turhaa - ainakin mun kohdalla oli näin. AP:lle voimia ja toivottavasti lähetteen tai muuta apua kuitenkin saat!
 
Synnytysrentoutus
Olen samaa mieltä, että sinun olisi varmasti hyödyllistä päästä pelkopolille, kannattaa olla itse aktiivinen, jos neuvolasta ei ole sitä ehdotettu.

Lisäksi suosittelen valmistautumaan itse synnytykseen. Minä kuuntelin molempien raskauksien aikana jotain sellaista kätilöiden (?) suunnittelemaan synnytysrentoutus-CD:tä. Siinä oli sellainen rentoutusohjelma, jossa käytiin läpi esimerkiksi synnytyksen vaiheita, rentoutumista ja hengittämistä synnytyksen aikana sekä sitä ponnistamista. Koin, että tästä oli minulle molemmissa synnytyksissä paljon apua, sillä pysyin rauhallisena, vaikka ennen kivunlievityksen saamista sattui todella paljon, ja osasin esimerkiksi ponnistaa oikein ja oikeaan suuntaan. Oma kokemukseni on sama, että eipä siellä kätilö kauheasti neuvonut, tiedä sitten, johtuiko siitä, että en niitä neuvoja niin kauheasti tarvinnutkaan, kun kaikki meni luontevasti sen ansiosta, että oli ennakkoon joku käsitys asioista. Jotkut käyvät äitiysjoogasta tai jossain valmennusryhmissä, jotka käsittääkseni ajavat saman asian, jos tuntuvat enemmän omilta.

Myös kivunlievitykseen kannattaa tutustua itse etukäteen. Vaikka se tilanne tulee sitten yllätyksenä eli kaikki ei välttämättä menekään suunnitelmien ja omien kaavojen mukaan, niin kannattaa etukäteen selvittää, mitä on tarjolla ja millä reunaehdoilla. Varsinkin toista synnyttäessäni minulta vain kysyttiin, mitä kivunlievitystä haluan, ei paljon esitelty vaihtoehtoja. Toki tiesinkin edellisestä, mikä minulle toimi parhaiten, mutta synnytys eteni sen verran vauhdikkaasti, että jälkikäteen mietin, että jos en olisi tiennyt, mitä haluan, ja olisin odottanut kätilön selvityksiä ja ehdotuksia ja sitten jäänyt vielä miettimään, voi olla, etten olisi enää ehtinyt saadakaan mitään.
 
thbgrd
Hyperventiloinnissa henkilö oikeasti vetää enemmän happea sisään kuin mitä tarvitsee. Kyse ei siis ole happivajeesta. Tämä on psyykkistä ja siis periaatteessa itseaiheutettua... Tila korjaantuu sillä, kun vain keskittyisi hengittämään rauhassa. Siinä jää sellaiseen oravanpyörään, kun ruokkii omaa pelkoa ja kuvittelee kärsivänsä happivajeesta (vaikka näin ei todellakaan ole) ja jatkaa sitä hätäistä hengittelyä. Todellisuudessa ympyrä siis katkeaa sillä, että yksinkertaisesti vain lopettaa hengittämästä liian tiuhasti. Tämä siis on psyykkinen tila, eikä pakottava fyysinen.

Itsellä jäi traumat synnytyksestä. Tosi asia vain on niin, että toiset kärsivät enemmän siinä kuin toiset. En halua eritellä omia syitäni kummoisemmin. Häiritsee kyllä nämä tällaiset tyypit, jotka osaavat kertoa kuinka pitkään onnistuivat sinnittelemään kotona, sillä ei kaikki ole esimerkiksi yhtä kipeitä 4 sentin kohdalla kuin toiset. Ilman lääkitystä synnyttäneetkin ovat usein ylpeitä itsestään kuinka hienosti selvisivät ja kuvittelevat tehneensä jonkin urotyön tajuamatta sitä, että toiset oikeasti ovat tuskaisempia. Sanon kyllä myös sen, että osa todellakin valittaa aivan liian pienestäkin! Osa oikeasti kuvittelee oman tuskansa niin kovaksi kuin kellä tahansa (kun luulivat kuolevansa tms... iso osa sitä paitsi kuvittelee näin...), mutta eivät oikeasti ymmärrä, että tuokin kipu on suhteellista. Mikä se pahin kipu on? Ei kellään ole mitään pahempaa mihin verrata, jos se oma synnytys on ollut se pahin.

En kyllä ymmärrä minäkään miksei ap saisi lähetettä pelkopolille. Minulla riitti, että sanoin että haluan. He kysyivät miksi ja kerroin miksi ja siinä se. Luulisin, että siihen riittäisi joku ihan "hölmökin" syy. Jos ei syy ole omasta mielestä hölmö, niin sinne vaan. Ja vaikka syy olisikin hölmö, mutta jos se saattaa vaikuttaa synnytyksen kulkuun voimakkaasti, niin sehän tarvitsee silloin tutkia. Ei sinne kannata mennä toistamaan "virheitä", jos ne on vältettävissä.

Enhän minä tiedä miksei ap:n ponnistus oikeasti onnistunut. Ehkä oli fyysinen syy tai jotain muuta, mutta kannattaa asiaa selvitellä. Se ponnistaminen on 90 % mielestä varmasti ihan kamalaa ja järkyttävän pelottavaa vähintäänkin siinä hetkessä, mutta sisulla se vaan on tehtävä. Ei siitä pääse yli eikä ympäri. Ehkä ap:lla kuitenkin on jokin fyysinen juttu tai jos se "vaan" olisi arkuutta, niin sille täytyy kuitenkin jotain tehdä. Sanopa sille neuvolan tädille, että pelkopolille vaan ja sillä sipuli. Itsekin siis kävin siellä, mutta täällä (Hki) pääsi vasta viikolla 38 sinne. Lähetteen suostui täti täälläkin laittamaan vasta joskus viikolla 35 muistaakseni. Minun la:ni meni jo ja olen yhä paksuna... Kauhuissaan olen minäkin yhä, mutta sainpa ainakin vähän selvitettyä siinä. Tässä sitä nyt vain ollaan. Niillä kätilöillä ei muuten ole mitään aikomusta nujertaa ketään siinä ponnistusvaiheess kun käskyttävät lujasti, vaan tällä tavoin yritetään saada vain sitä pontta ja uskallusta niihin työntöihin... Mehän kaikki tietenkin ollaan erilaisia, joten jotkut voivat tietty vain joutua tuossa ojasta allikkoon ilmeisesti. :/
 
ap vastaa
Kiitos kommenteista kaikille. Minulla on neuvola ensi viikolla joten pyydän sitä lähetettä. Täällä on kyllä todenteolla kintaalla vaan viitattu kaikille minun puhumilleni asioille. Muutenkin koko neuvolan toiminta on ihan peestä...
Synnytyksestäni vielä: En ehtinyt saada kuin pcp-puudutteen. Epiduraalia toivoin mutta ei ehtinyt laittamaan koska alkoi työnnyttämään.
Vauvan pää jarrasi kiinni häpyluuhun. Muutenkaan en loppuvaiheessa enään tuntenut supistuksia, vaan ponnistin väärään aikaan. Vauvan syke laski vaarallisesti 80 ja 5min syke oli kadoksissa. Imukupillakin koitettiin mutta se irtosi kolmesti. Vauva aina ponnahti sen 10cm takas sisäänpäin. Se sattui eniten.
Section jälkeen en saanut nähdä vauvaa 4 tuntiin. Se oli pisin aika elämässäni. Välillä tuona aikana jopa toivoin, etten näkisi sitä joka minulle nuin kaameaa kipua aiheutti.
Mutta kun vauvan syliin sai, olo oli onnellinen. Mutta silti joka yö, ilta ja aamu mieleen palaa se kipu, se ahdistus ja pelko että lapsi ei selviä synnytyksestä...
Toivottavasti pääsen sinne pelkopolille. Mitä siellä oikein tehdään?
 
etsnfh
Se vähän riippuu, että mistä syystä sinne pelkopolille mennään. Jos esim. pelkää mahtuuko vauva tai jotain muuta sellaista, niin vauva varmasti vielä ultrataankin ja tutkitaan lantiota jne. Jos taas on ollut äärimmäisen rankka synnytys muuten, niin käydään asiaa läpi usein kätilön kanssa synnytyssalissa. Osa käy ilmeisesti useammassa tapaamisessa ja osa näkee vain lääkärin tai kätilön ja osa molemmat. Riippuu siis hieman tilanteesta, että miten se sinulle räätälöidään. Onnea matkaan!
 
Marsu_
Minuakin ihmetyttää ap:n neuvolan suhtautuminen. Minulta neuvolantäti kysyi varmaan puolivälissä raskautta, että pelottaako synnytys ja kun vastasin, että pelottaa, kysyi heti haluanko lähetteen pelkopolille. Jäin vielä siinä vaiheessa asiaa miettimään ja nyt on jo menossa viikko 35 enkä vieläkään ole sitä lähetettä sitten loppujen lopuksi pyytänyt. Omalla kohdallani olen ajatellut, että melkein parempi mitä vähemmän synnytyksestä ennen synnytystä tiedän. Olen kai vähän pöllö tässä, mutta tuntuu siltä, että tieto lisää tuskaa ja saa aikaan entistä enemmän pelkoa etukäteen. Yritän noudattaa vanhaa (muistaakseni) kiinalaista viisautta, että se joka murehtii etukäteen kärsii kahdesti. Tosin tämä epäilemättä auttaa vain ensisynnyttäjällä, jolla ei ole kerta kaikkiaan minkäänlaista kokemusta synnytyksestä (paitsi yksi tuulimunan keskeytys, joka sekin oli ihan tarpeeksi inhottavaa). Onnea ap:lle ja vaadi tosiaan se lähete, kyllähän sinun kuuluu se saada, kun kerran itse haluat!
 

Yhteistyössä