Suzyanne
Kyllä sitä surua on ollut enemmän, joskin tuo kauan kaivattu pikkunassikka on sitä iloakin alkanut tuonut tässä viimeisten 10,5 kk aikana aika rutkasti. :heart:
Miulla on luonne sellainen et sit ku jotain kivaa on niin kaasu pohjaan ja heittäydytään ihan täysillä. Välillä on törmätty seinään niin perhanan kovaa, ja nuoleskeltu haavoja vähän aikaa, mutta niin sitä vaan aina uudestaan ja uudestaan löytää sen ilon sieltä taas. Ja optimistina uskon että enemmän olen saanut kuin menettänyt 
.
.
vieras
Aika tasaisesti molempia, nyt viimeisen viiden vuoden aikana on ollut paljon surua, läheisten kuolemia, parisuhteessa ongelmia,nyt yllättävää työttömyyttä vaikkakin myös iloa, koska lapset ovat syntyneet tuona aikana, (molempien syntymävuosina oli myös läheisten kuolemia), ja talo rakennettu, tosin talokin tuo nyt tuskaa. Kaipa se päivää paistaavielä joskus risukasaankin.
Iloa, vaikka sitten kun on sitä surua ollut niin se on ollut sit raskasta, syvän surun aikaa.
Ehdottomasti
Iloa ja reilusti enemmän. Nyt kolmen pienen äitinä koen huolta ehkä lähes yhtä usein, mutta surua (tai pelkoa) en juuri muista kokeneeni kuin parin sukulaisen tai lemmikkieläimen kuoltua.
vieras
Surua melkein pelkästään. Lapsuus oli melko onnellinen kunnes perheenjäseneni kuoli. Koulukiusaamista(henkistä, fyysistä), vanhempien ero, koulu meni todella huonosti, isäpuoli haukkui ja uhkaili. Välillä äiti jätti kotiin yksin moneksi päiväksi, joskus viikoiksi.
Kotona ryypättiin melko usein, aloin itsekin ryyppäämään. Tulin teininä vahingossa raskaaksi. Pidin lapsen, lapsen isä haukkui, löi ja petti. Erottiin ja olen siitä asti ollut yksinhuoltaja. Lapsi on hankala, kai joku mennyt pieleen kasvatuksessa. En ole koskaan kokenut rakkautta. Jossain vaiheessa ihastuin, mutta hänkin sitten petti luottamukseni.
Joskus toki olen iloinen. Nyt olen vaan niin väsynyt etten muista mistä kaikesta. Naamakin on aina peruslukemilla, en vaan saa hymyä aikaiseksi.
Vartalolleni on tehty myös muuta pahaa. Tuntuu ihmeelliseltä miksi ihmiset ovat halunneet olla minulle niin pahoja, ihan ilman mitään syytä. Tämän kaiken takia olen huomannut olevani kyyninen paska ja sehän taas yksi ylpeyden aihe.
Yksi asia mitä pidetään hyvänä on lapsi, mutta minun lapseni on hyvin hyvin vaikea ja kuluttaa todella paljon vähäisiä voimavarojani ja alentaa mielialaani. En sitten todellakaan parempaan pystynyt, en kasvattamaan kunnollista lasta.
Kotona ryypättiin melko usein, aloin itsekin ryyppäämään. Tulin teininä vahingossa raskaaksi. Pidin lapsen, lapsen isä haukkui, löi ja petti. Erottiin ja olen siitä asti ollut yksinhuoltaja. Lapsi on hankala, kai joku mennyt pieleen kasvatuksessa. En ole koskaan kokenut rakkautta. Jossain vaiheessa ihastuin, mutta hänkin sitten petti luottamukseni.
Joskus toki olen iloinen. Nyt olen vaan niin väsynyt etten muista mistä kaikesta. Naamakin on aina peruslukemilla, en vaan saa hymyä aikaiseksi.
Vartalolleni on tehty myös muuta pahaa. Tuntuu ihmeelliseltä miksi ihmiset ovat halunneet olla minulle niin pahoja, ihan ilman mitään syytä. Tämän kaiken takia olen huomannut olevani kyyninen paska ja sehän taas yksi ylpeyden aihe.
Yksi asia mitä pidetään hyvänä on lapsi, mutta minun lapseni on hyvin hyvin vaikea ja kuluttaa todella paljon vähäisiä voimavarojani ja alentaa mielialaani. En sitten todellakaan parempaan pystynyt, en kasvattamaan kunnollista lasta.
sad
:hug: Onko lapsi minkä ikäinen? Olettako hakeneet ulkopuolista apua? Toivon teille molemmille aurinkoa ja iloa elämäänAlkuperäinen kirjoittaja vieras:
Juu-u. Tai sitten en vaan ole päässyt oikein sisälle tähän murheellisten laulujen maahan...Alkuperäinen kirjoittaja Beep:Ai Suomessa? Murheellisten laulujen maassa? Täh?Alkuperäinen kirjoittaja Madicken04:
Mutta siis mitä olen ihmisten kanssa jutellut joilla on oikeasti ollut kovia kokemuksia takana (esim. perheväkivaltaa lapsuudesta, vanhempien alkoholismia, omaa vakavaa sairastumista, puolison tai lasten vakavaa sairastumista/kuolemaa jne) niin kuitenkin tykkäävät viimekädessä että sitä positiivista on ollut enemmän.
tai ehkä kysymys on siitäkin mitä positiivista on saanut vastapainoksi noille ikäville kokemuksille? Jos sitten myöhemmin saatu perhe, lapsi, ystävät, mielekäs työ jne vaakakupissa painavat kuitenkin enemmän. Ehkei kaikki sitten saa niitäkään yhtä paljoa.
vierass
Iloa ehdottomasti. Aika pitkälti kiinni siitä, miten asiat elämässä ottaa. Esimerkiksi mun mielestä kuolema on luonnollinen osa elämää ja niin kauan, kun mennään "oikeassa järjestyksessä", en mä "jumitu" siihen suruun. Osaan myös iloita elämän pikkuasioista ja yleisesti mun elämänasenne on positiivinen. Vastoinkäymiset kasvattaa
mie
No varmaan monen mielestä iloa, ja kaiketi onkin. Muta jos multa kysytään, niin vitutus on päällimmäinen olotila