Kummius: kunnia vai velvollisuus?

[vierailija]

Jos sinua pyydetään kummiksi, oletko siitä positiivisesti vai negatiivisesti yllättynyt?

Itse inhoan kummiutta, se tuntuu vain velvollisuudelta. Lisäksi on hyvin epäkohteliasta kieltäytyä kunniasta.

Nyt esikoiseni kohdalla olen joutunut miettimään, ketä pyydän kummiksi lapselleni ja minua ahdistaa tämä ajatus, sillä en halua kenellekään kysymykselläni ahdistusta elämäänsä.

Kiinnostaakin kuulla, mitä mieltä muut ovat kummiudesta, mitä tunteita se herättää kun sinua pyydetään kummiksi. Jos on ennestään kummilapsia toivoisitko niitä lisää vai ettei kukaan vain kysyisi?

 

[vierailija]

Itse olen iloinen, ettei minua ole pyydetty kummiksi. Olisi suoraan sanoen ikävää joutua olemaan läheinen lapselle, jonka kanssa ei oikeasti ole läheinen. Sen takia on parempi pyytää kummiksi sellainen ihminen, joka on muutenkin elämässä jatkuvasti läsnä. Tosin siinäkin käy helposti niin, että olosuhteet muuttuvat ja sitä kautta kummius muuttuu pakkolahjaksi syntymäpäivänä ja jouluna kunnes unohtuu kokonaan. Onneksi nykyään kun kirkkoon kuuluminen on yhä harvinaisempaa on myös kummius harvinaisempaa. Turha perinne.

 

[vierailija]

Itse olen iloinen, ettei minua ole pyydetty kummiksi. Olisi suoraan sanoen ikävää joutua olemaan läheinen lapselle, jonka kanssa ei oikeasti ole läheinen. Sen takia on parempi pyytää kummiksi sellainen ihminen, joka on muutenkin elämässä jatkuvasti läsnä. Tosin siinäkin käy helposti niin, että olosuhteet muuttuvat ja sitä kautta kummius muuttuu pakkolahjaksi syntymäpäivänä ja jouluna kunnes unohtuu kokonaan. Onneksi nykyään kun kirkkoon kuuluminen on yhä harvinaisempaa on myös kummius harvinaisempaa. Turha perinne.

Samat ajatukset itselläkin, mutta kun lapsi kastetaan kirkossa(puolison toiveesta), on kummit pakollisia (ymmärtääkseni?).

En haluaisi kuormittaa läheisiäni asialla, siksi tuntuu hyvin ikävältä keltään moista kysyä.