Kulunut vuosi tai puolitoista on ollut minulle todella raskas, henkisesti ja fyysisesti.

[ei ystäviä enää?]

Seurauksena oli ensin työuupumus ja sitten masennus. Tai varmaan sekä että.

Tulos kuitenkin se, että stressaava tilanne jäi päälle, en voinut sille mitään realistista tehdä (niin kuin lopettaa irtisanoutua) ja loppujen lopuksi olin kuukauden henkisen ja fyysisen huonon olon ja jatkuvan sinnittelyn sekä kulissien ylläpitämisen jälkeen siinä tilassa, että vain itkin, voin huonosti, tunsin itseni turraksi ja kuolleeksi. Kuvittelin, että voisin vaan jatkaa, mutta lopulta romahdin.

Olen ollut todella järkyttynyt siitä, kuinka vähän minulla on oikeasti ystäviä. Siinä vaiheessa kun uupumuksen oireita alkoi olla, ystävät käänsivät yksi kerrallaan selkänsä. Kun romahdin, kaikki loputkin käänsivät selkänsä. Olin luullut, että voisin luottaa näihin ihmisiin, niin kuin olin itsekin ollut heille tukena.

Tämä romahdus on ollut mulle iso shokki jo itsessään. Mutta vielä isommalta iskulta on tuntunut huomata, kuinka yksin oikeastaan olen. Minulla ei ole yhtään sellaista ihmistä, johon voisin tukeutua silloin, kun minulla menee huonosti. Minun pitäisi olla aina vahva.

Opettelen päivä päivältä tuntemaan jotain, jaksamaan, yritän parantua. Nyt nämä ihmiset, jotka käänsivät minulle täysin selkänsä huomaavat, että ehkä jaksan taas vähän paremmin ja ihmettelevät, miksen soita heille tai kutsu heitä kylään. En tiedä miten voin katsoa silmiin ihmisiä, joille kelpaan vain silloin, kun olen heille tukena, kun olen vahva, hauska, kevyt.

 

[HippuTAR]

:hug:

 

[vvv..]

Niinpä...

 

["ninni"]

Mitä tarkoitat sillä, että ystävät jättivät sinut? Että he eivät ottaneet yhteyttä?

 

["vieraana"]

[QUOTE="ninni";30044457]Mitä tarkoitat sillä, että ystävät jättivät sinut? Että he eivät ottaneet yhteyttä?[/QUOTE]

Eivät halunneet tavata, eivät ottaneet yhteyttä, jos minä otin heihin yhteyttä niin aina oli jokin syy, miksei voitu tavata. En ole purkanut oloani heille, eli kyse ei ole siitäkään että olisin kuormittanut liikaa. Kukaan ei vaan tahtonut kuunnella.

 

[Tallu -]

Jos he eivät vain kyenneet kohtaamaan sinua uupuneena tai masentuneena, ehkä heillä ei ollut tietoa tai taitoa tms., miten pitäisi menetellä tai mitä sanoa.

 

[vvv..]

Kaikilla on omatki murheet, ei jaksais mitää ylimääräistä, kysyä keltää mitä oikeesti kuuluu. Hyviä ystäviä muka ollaan.. soitetaan kun itsellä on paha olla, kiitetään kyllä kun taas kuuntelit.. sit joskus pikapuhelu työmatkalla linja-autossa "olit yrittäny soittaa parina iltana, ai mitäs sulle kuuluu?? Ai tulinkin kotia, soitellaan taas oli ihana jutella!!"

 

["ninni"]

[QUOTE="vieraana";30044509]Eivät halunneet tavata, eivät ottaneet yhteyttä, jos minä otin heihin yhteyttä niin aina oli jokin syy, miksei voitu tavata. En ole purkanut oloani heille, eli kyse ei ole siitäkään että olisin kuormittanut liikaa. Kukaan ei vaan tahtonut kuunnella.[/QUOTE]

No on kyllä tylsää, pahoittelut!

Mietin vaan sillä, että tiesivätkö ystäväsi sinun vaikeuksistasi. Itselleni kävi joskus niin, että eräs uudessa työpaikassa ollut ystävä uupui ja masentui, mutta minä vain luulin, että hänellä menee hyvin ja hän on kiireinen uusien kavereiden kanssa eikä siksi soita minulle. Ja kieltäytyy siksi tapaamasta, jos joskus jotain ehdotin. Vasta jälkeenpäin kuulin, että hän oli masentunut ja ollut yksinäinen, samaan aikaan kun minä luulin, ettei hänellä vain ole aikaa minulle.. Toivon niin, että ystäväni uskaltaisivat tosiaankin avoimesti kertoa myös vaikeista ajoista!

 

[voimia]

Sama on käynyt minulle.
Jos jotain positiivista hakee niin kriisin jälkeen ainakin tietää ne oikeat ystävät.
Minulle jäi yksi ystävä ja se riittää kun tiedän , että hän on ja pysyy vaikka muuttuisin mursuksi huomenna.
Yritä ap jaksaa ja muista että vika ei ole sinussa vaan niissä "ystävissä".
toivottavasti löydät vielä sen ihan oikean ystävän <3

 

[.....]

Olen itsekin ihmetellyt tätä. Olen monet kerrat törmännyt siihen, että sairastunut ihminen jätetään yksin. Ehkä masentunutta ihmistä ei osata kohdata oikein ja siksi käännetään selkä (mikä on kyllä todella törkeää). Entä jos kysyisit joltakin näistä ystävistäsi ja kertoisit miltä sinusta hylkääminen on tuntunut? Voi olla, että he eivät ole sitä tietoisesti tehneet tai eivät vain ole ymmärtäneet, mitä sinä käyt läpi tällä hetkellä.

Yksi minun ystävistäni sairastui jo teini-iässä vakavasti, oli vuosia sairaaloissa ja vasta jälkeenpäin on sanonut, että häntä loukkasi se, että heti kun diagnoosin sai, niin ystävät kaikkosivat, vain minä jäin. Hän puhuu asiasta edelleenkin, vaikka kulunut jo 10 vuotta.

 

[Joo-o]

Joo, tuo on kumma ilmiö. Kait monet ihmiset on niin pinnallisia ja lapsellisia, haluavat vain kermat päältä kaikesta... En tajua, varsinkaan kun kyse ei ole siitä että kohtuuttomasti olisit ketään rasittanut.

 

[FreezeCat]

:hug:

On se kyllä jännää...mistä sitten lie kertookaan, kun ihminen, jonka kanssa aikaisemmin on itsekin jakanut elon ilot ja surut yhdessä, jätetäänkin oman onnensa nojaan silloin kun hänellä on vaikeaa ja tarvitsisi sitä kuuntelevaa korvaa edes lähellensä. Niin silloin mitä ilmeisimmin on niin helppo sulkea korvat ja ennen kaikkea se ystävyyden sydän, koska - "eihän se tilanne mua kosketa".

Olen pahoillani, että olet joutunut kaiken muun lisäksi vielä huomaamaan sen, että et kelpaakaan rikkinäisenä ja kolhittuna. Oikeasti, tuo satuttaa vielä enemmän kuin mikään. Varmasti on vastavuoroisesti nyt vaikeaa olla heille ystävänä, kun he sitten jossain vaiheessa yrittävät tehdä lähentymistä. Jotenkin on myös niin kipeän laimeaa kyllä käyttää moisessa tilanteessa tekosyynä sitä, että ei osannut kohdata sinua ihmisenä tuossa tilanteessa. Hyvänen aika - minne on hävinnyt ihmisen kyky lohduttaa toista? Eihän siihen edes sanoja tarvita, halauskin auttaa isosti. Ja se, että on siinä lähellä fyysisesti, edes pienenä korvana. Ystävyyteen kuuluu myös sekin, että voi sanoa esimerkiksi toiselle, että "olen kyllä tässä ja yritän olla tukenasi mutta omat voimani eivät välttämättä riitä isosti sinua kantamaan eli puhutaan asiasta aina kohdatessamme kunkin voimavarat ja jaksamiset huomioiden." Ja sama pätee sitten toisinkin päin - kun toinen on omassa olotilassansa selvästi heikommillaan sulattamaan ja sietämään sitä toisen ihmisen hypetystä hänen iloistansa ja elämän hymyilemisestä ja sujumisesta, niin sitäkin sitten vastavuoroisesti pienissä annoksissa.

Minne ne kaikkovat yhtäkkisesti - miten se kyky asioista puhumiseen häviää, toisen ihmisen kuuntelemisesta puhumattakaan? Surullista kyllä moinen reagointi.