Joo, hankkia on huono ilmaisu, lapsia saadaan jos saadaan. Keskitytään kuitenkin olennaiseen:
Mulla ei oo koskaan ollut minkään valtakunnan vauvakuumetta, enkä usko että tuleekaan. En tykkää lapsista ylipäätään, minusta ne ovat enimmäkseen rasittavia eivätkä herätä mitään hellyydentunteita. Sisko sai vauvan alkuvuodesta, ja tähän pikkuiseen suhtaudun vähän eri tavalla, koska häneen olen voinut "tutustua", ja tiedän että tullaan olemaan tekemisissä jatkossakin, joten näen hänet jotenkin enemmän persoonana kuin "vain" vauvana (hankala selittää ). Odotan kyllä kovasti että hän kasvaa ja että voitaisiin tehdä jotain muutakin kuin antaa hänelle ruokaa ja vaihtaa vaippaa.
Juteltiin asiasta eilen miehen kanssa pitkästä aikaa. Hän oli alunperin vuosia sitten myös sitä mieltä, että ei kiitos lapsia meille, harkitsi jopa sterilisaatiota. Pari vuotta sitten mieli muuttui, hän alkoi vilkuilla ohikulkevia lastenrattaita imelä ilme naamalla
. Ja puhua asiasta muutenkin. Nyt kuitenkin eilen tuntui jo olevan paljon enemmän tosissaan asian kanssa ja toisteli että että "my time is running out" (täyttää joulukuussa 30), ja että ei halua olla "vanha vanhempi" (toisaalta ymmärrän tämän, koska meidän omat vanhemmat on kaikki 60+, mun isä jopa pian 73-vuotias, ja onhan siinä ne huonotkin puolensa). Kysyin että onko tämä asia miten kiireinen, vuoden, kolmen vuoden vai viiden vuoden sisään ratkaistava? Mies vastasi että kyllä hän mielellään viiden vuoden sisällä näkisi itsensä isänä. Pelottavaa. Tiedän että voisin helposti elää elämäni täysin onnellisena kokonaan ilman lapsia, eikä mies onneksi ole painostanut mua asiassa. Toisaalta tuntuu hienoiselta pettymykseltä että miehen mieli on muuttunut, koska mä en koskaan olisi tullut tekemään aloitetta tässä lapsiasiassa. Tällaisiin asioihin ei voi kuitenkaan vaikuttaa, eihän hän itsekään mahda tunteilleen mitään eikä ole voinut estää niiden muuttumista.
Niin, että sitä vaan, että onko kukaan suostunut hankkimaan lapsia ns. kompromissina? Rakastan tuota miestä niin paljon, että voisin jopa tällaiseen ryhtyä, ei tietenkään sen takia että hän pysyisi luonani vaan itse tunteen takia. Hän jätti kotimaansa mun vuoksi, mikä on suurimpia uhrauksia mitä voi olemassa olla, ja haluaisin antaa jotain takaisin.
Enkä oo itsekään täysin ehdoton tälle lapsiasialle (enää ), ehdoton ei on muuttunut varovaiseksi ehkä ei:ksi. Kyllä tilanteeseen varmasti sopeutuisi.
Mutta voiko lapseen rakastua "jälkikäteen", ja vauvakuumeen saada raskauden aikana tai sitten kun lapsi on syntynyt, jos mitään suurempaa innostusta lapsen hankkimiseen ei alunperin ole? Ja miten voisin olla varma, etten sitten kadu?? Meillä on hyvä suhde ja kaikesta puhutaan, mikä on tietysti voimavara, mutta toisaalta se tuntuu riskiltä: Entä jos lapsi "pilaa" suhteen? Siskoni perhe-elämä ei esikoisen syntymän jälkeen ole todellakaan ollut mikään rohkaiseva esimerkki, hän on joutunut huolehtimaan vauvan liki täysin yksin, vaikka vielä raskausaikana mies oli innoissaan ja suhde toimi muutenkin. En usko että meille kävisi noin, mun mies on niin mielettömän vastuullinen jutuissa mihin ryhtyy, mutta ei toisaalta siskonikaan olisi ikinä olettanut löytävänsä itseään moisesta tilanteesta.
Tätä asiaa ei kyllä ratkaista just nyt ja tuskin ihan lähitulevaisuudessakaan, mutta ois kiva kuulla pohdintoja.
Mulla ei oo koskaan ollut minkään valtakunnan vauvakuumetta, enkä usko että tuleekaan. En tykkää lapsista ylipäätään, minusta ne ovat enimmäkseen rasittavia eivätkä herätä mitään hellyydentunteita. Sisko sai vauvan alkuvuodesta, ja tähän pikkuiseen suhtaudun vähän eri tavalla, koska häneen olen voinut "tutustua", ja tiedän että tullaan olemaan tekemisissä jatkossakin, joten näen hänet jotenkin enemmän persoonana kuin "vain" vauvana (hankala selittää ). Odotan kyllä kovasti että hän kasvaa ja että voitaisiin tehdä jotain muutakin kuin antaa hänelle ruokaa ja vaihtaa vaippaa.
Juteltiin asiasta eilen miehen kanssa pitkästä aikaa. Hän oli alunperin vuosia sitten myös sitä mieltä, että ei kiitos lapsia meille, harkitsi jopa sterilisaatiota. Pari vuotta sitten mieli muuttui, hän alkoi vilkuilla ohikulkevia lastenrattaita imelä ilme naamalla
. Ja puhua asiasta muutenkin. Nyt kuitenkin eilen tuntui jo olevan paljon enemmän tosissaan asian kanssa ja toisteli että että "my time is running out" (täyttää joulukuussa 30), ja että ei halua olla "vanha vanhempi" (toisaalta ymmärrän tämän, koska meidän omat vanhemmat on kaikki 60+, mun isä jopa pian 73-vuotias, ja onhan siinä ne huonotkin puolensa). Kysyin että onko tämä asia miten kiireinen, vuoden, kolmen vuoden vai viiden vuoden sisään ratkaistava? Mies vastasi että kyllä hän mielellään viiden vuoden sisällä näkisi itsensä isänä. Pelottavaa. Tiedän että voisin helposti elää elämäni täysin onnellisena kokonaan ilman lapsia, eikä mies onneksi ole painostanut mua asiassa. Toisaalta tuntuu hienoiselta pettymykseltä että miehen mieli on muuttunut, koska mä en koskaan olisi tullut tekemään aloitetta tässä lapsiasiassa. Tällaisiin asioihin ei voi kuitenkaan vaikuttaa, eihän hän itsekään mahda tunteilleen mitään eikä ole voinut estää niiden muuttumista.Niin, että sitä vaan, että onko kukaan suostunut hankkimaan lapsia ns. kompromissina? Rakastan tuota miestä niin paljon, että voisin jopa tällaiseen ryhtyä, ei tietenkään sen takia että hän pysyisi luonani vaan itse tunteen takia. Hän jätti kotimaansa mun vuoksi, mikä on suurimpia uhrauksia mitä voi olemassa olla, ja haluaisin antaa jotain takaisin.
Enkä oo itsekään täysin ehdoton tälle lapsiasialle (enää ), ehdoton ei on muuttunut varovaiseksi ehkä ei:ksi. Kyllä tilanteeseen varmasti sopeutuisi.
Mutta voiko lapseen rakastua "jälkikäteen", ja vauvakuumeen saada raskauden aikana tai sitten kun lapsi on syntynyt, jos mitään suurempaa innostusta lapsen hankkimiseen ei alunperin ole? Ja miten voisin olla varma, etten sitten kadu?? Meillä on hyvä suhde ja kaikesta puhutaan, mikä on tietysti voimavara, mutta toisaalta se tuntuu riskiltä: Entä jos lapsi "pilaa" suhteen? Siskoni perhe-elämä ei esikoisen syntymän jälkeen ole todellakaan ollut mikään rohkaiseva esimerkki, hän on joutunut huolehtimaan vauvan liki täysin yksin, vaikka vielä raskausaikana mies oli innoissaan ja suhde toimi muutenkin. En usko että meille kävisi noin, mun mies on niin mielettömän vastuullinen jutuissa mihin ryhtyy, mutta ei toisaalta siskonikaan olisi ikinä olettanut löytävänsä itseään moisesta tilanteesta.
Tätä asiaa ei kyllä ratkaista just nyt ja tuskin ihan lähitulevaisuudessakaan, mutta ois kiva kuulla pohdintoja.