Kuinka väsynyt sitä voi oikein olla??? Kerro kokemuksesi!

["vaimo"]

Jos nyt suljetaan pois kaikki vakavat sairaudet, paitsi ei ehkä masennusta, joka on niin lähellä kotiäitiyttä...KUINKA väsynyt sitä voi olla "vain" siksi, että perhe-elämä on niin rankkaa?!?

Elän itse todella, todella rankkaa elämänvaihetta, tiedostan sen kyllä, mutta en silti jotenkin halua uskoa sitä ja näin ollen pähkäilen joka päivä, mikä IHME minua väsyttää, olen taatusti saanut jonkun sairauden jne...en niinku käsitä, missä määrin "vain pelkkä elämän rankkuus" voi ihmistä väsyttää...tyhmä kysymys varmaan, mut ihan aidosti olen pihalla tämän asian kanssa, vaikka minutkin on kertaalleen kiikutettu väsymykseni kanssa pilliautolla lepäämään...
En koe olevani masentunut, mutta oikeasti en ymmärrä, mitä masennus edes on.
Lääkäri ei ole todennut niinikään mitään sellaista, en kyllä ole juuri väsymyksestäni heille puhunutkaan. Kun lepäsin sairaalassa pari päivää, hoidettiin siellä lähinnä vain korkeaa verenpainettani, mutta itse tiesin oikein hyvin mistä oli kysymys. En puhunut siitä lääkärille kuitenkaan.

 

["vieras"]

Töissä ollessa olen ollutr väsynyt. Pari kertaa meinannut ajaa kolarin, kun olen ollut niin pihalla. Kotiäitinä olo on ihan piece of cake. Ei väsytä.

 

[kysytkö]

sitä, että kuinka väsynyt voi olla olematta masentunut vai sitä, kuinka väsynyt on mahdollista olla ylipäänsä?

Minä olen ollut niin väsynyt, että olen ollut useaan kertaan tipauttaa vauvan lattialle nostaessani häntä pinnasängystä. Kerran väsyneenä kompastuin ja kaaduin niin, että sain juuri vauvan suojattua käsivarrellani ja löin oman pääni aika pahasti. Tuohon aikaan olin myös niin väsynyt, että itkin päivittäin. Mutta tämä oli puhtaasti unen- sekä ajanpuutteesta johtuvaa fyysistä väsymystä, joka tietysti aiheutti sitä henkistäkin väsymistä koko tilanteeseen... Onneksi se väsityi ajan myötä, kun lopulta sai nukuttuakin jonkun yön välillä.

Sitten nykyään olen todella väsynyt omaan ja lapsen sairastelukierteeseen. Lapsi on jatkuvasti sairas ja puolikuntoisena hoidossa, sitten taas sairas ja puolikuntoisena hoidossa, ja jatkuu... Sama itsellä, paitsi että omia sairaslomia ei ole voinut pitää enää pitkään aikaan, kun molemmilla on jo lapsenkin takia poissaoloja niin paljon. Olen niin väsynyt, että mietin joka aamu herätessäni, miten jaksan töissä ja lapsen kanssa seuraavaan lomaan asti - joka koittaa siis kesällä 2012. Mietin myös joka ilta, miten jaksamme seuraavan päivän, tai viikon, ja minkä taudin se nyt tuo tullessaan, ja koska on seuraava lapsen operaatio ja mitä se vaatii... Päivä kerrallaan.

Olen ollut masentunut alle parikymppisenä, mutta silloin se oli ihan erilaista lajia. Sitä lajia, että ei vaan jaksa nousta edes sängystä eikä puhua kenellekään. Nyt väsymys on vain sitä, että miettii, miten selviää... Töissä on silti edelleen kivaa, ja muut ihmiset piristävät kummasti.

 

[äippyliiini]

Valvoin lähes 2 vuotta lapsen kanssa. Ei juuri koskaan mitään syviä unia saanut, jatkuvaa heräilyä. Alkoi tulla lihaskipuja ja joka paikkaa särki. Veriarvot meni päin p*tä, pöhötyin, näytin ihan räjähtäneeltä alkkikselta. Vihdoin viimein lapsi alkoi nukkua paremmin ja herää vain kerran-pari yössä. On kuin uusi elämä olisi alkanut!

 

[en jaksa]

Siis olen niin poikki, etten jaksa sitä tähän edes selostaa.

 

["vieras"]

Mene hyvä ihminen lepäämään siitä koneelta. Ja lepää jokaisessa mahdollisessa raossa, jonka arki suo. Sit teet niitä mukaviakin asioita. -Ne asiat, joista on luovuttava sen takia, et saa levättyä, sietää hieman niiden "tarpeellisuuden" tarkastelua.

 

[Mummeliisa]

Toiseksi vanhin lapsenlapsista syntyi joulukuussa 2005.
Hän oli erityislapsi joka alkoi elämänsä vastasyntyneiden teholla.

Asuimme (minä, mies, esikoinen ja hänen miehensä sekä silloinen kuukauden ikäinen kuopukseni) kaikki pienessä hotellihuoneessa; pelkäsimme päivät sairaalassa ja yöt unettomina hotellilla. Imetin, kylpsin maitoa, kirjoitin läppärillä työtöitä aina kun pystyin, nukuin harvemmin kuin luullakseni ikinä ennen ja kuljin koko ajan hurjaa emotionaalista vuoristorataa pelon, surun, riemun ja toivon välillä.

Parissa kuukaudessa olin ihan poikki syvimpiä sielunsopukoita ja luuydintä myöten ja kun lopulta pääsimme kotiin meni kuukausia tunteessa, että olen liian väsynyt nukkumaan...

 

[henkinen rankkuus pahinta]

minulla on kolme pientä alle 4v lasta ja kaikki huonoja nukkujia, nuorimmaisella koliikki (vauva) ja lapsi valvottaa kaikki yöt läpeensä. Univajetta ei voi kuroa kiinni kun päivisin ei pysty lepäämään koska isompia pitää vahtia. Vasta illalla puolison tullessa töistä voisi teoriassa levätä mutta ei ehdi, vaan silloin alkaa kotityölistan purkaminen. Unettomia öitä on jo ollut monta vuotta ja fyysistä oireilua on ollut. Siltikään tämä ei ole se raskain asia, tämän kestän kyllä. Se on sen sijaan todella raskasta että tiedän että en saa apua lastenhoitoon tai uupumukseeni mistään. Asun pienellä paikkakunnalla jossa kunta ei anna kodinhoitoapua koska sellaista ei ole kuin vanhuksille, ja lasten isovanhemmat eivät auta millään tavalla, ei edes pyydettäessä. Ovat sitä mieltä että "itseppä teit joten itse on pärjättävä" ja "kukin hoitaa kersansa itse". Eivät ole nähneet edes kahta nuorinta koskaan kun ei kiinnosta. Muita sukulaisia ei ole, ei kummeja, ystäväperheitä, ei mitään. Se aivan totaalisen yksin ja oman jaksamisen varassa oleminen on se, mikä uuvuttaa. Tottakai minulla on puoliso mutta tiukoilla on hänkin. Meillä ei ole ollut sekuntiakaan yhteistä aikaa pian neljään vuoteen ja synnyttämässäkin kävin aina yksin kun ei ole ketään joka voisi lastenhoidossa auttaa edes hetken. Pienissä kunnissa ei ole MLL hoitajia eikä esim. lastenhoito-oppilaitoksia josta voisi hoitoapua rahalla ostaa.

 

["sondersson"]

mulla ikävin juttu mitä on sattunut väsyneenä oli silloin kun odotin toista lastani, oli ihan viimisiä viikkoja ja en saanut nukuttua närästyksiltä sun muilta. Oltiin menossa kaupungille esikoisen kanssa ja oltiin linkkipysäkillä. Olin ihan seis ja tuijotin vaan apaattisena jonnekin kaukaisuuteen, kun kuuluu kauhea tööttäily. No esikoinenhan se siellä paineli menemään autotiellä, oli vielä talvi, korkeat penkat ja just mutkassa et olis helposti voinut vähän kovempaa vauhtia ajanut auto tulla päälle Onneks selvittiin säikähdyksellä.

Nyt puoli vuotta sitten iski väsymys oikein kunnolla, mulla on ollut univaikeuksia jo kymmenisen vuotta. En saanut itteäni ylös sängystä sitten millään enkä kyennyt tekemään mitään, ajattelemaan, puhumaan, en ymmärtänyt muitten puhetta... Mies sitten soitti lääkärille ajan ja sain mielialalääkityksen, mirtatsapiinia, joka siis auttaa myös nukkumaan.

 

["Näätä"]

Mulla on yksi (helppo) lapsi, avulias mies ja silti olen välillä todella väsynyt. Se johtuu vaan siitä, että mulla on nukahtamisvaikeuksia. Ei sitä vaan enää jaksa, jos herää aamusin kasilta ja yöllä saa unta neljältä ja sama toistuu useita päiviä putkeen. Illalla olen usein niin väsynyt, etten jaksa käydä vessassa tai syödä tai muitakaan perusasioita, silti en saa unta. Onneksi viikonloppuisin saan nukuttua aina univelkoja pois.