Vaikka tästä on paljon aikaa, niin en ole tätä kenellekään kertonut. Se tapahtui opiskeluaikana, asuin tuolloin toisen pojan kanssa yksiössä. Meillä oli sellainen tapa, että tehtiin kaverille källejä l. kepposia, Niitä piti sietää, eikä suuttuakaan voinut.
Kämppis oli huomattavasti sotkuisempi kuin minä, vaikka sen itse sanonkin. Vuoro viikoin siivottiin, hän kevyesti minä perusteellisesti.
Oli taas minun vuoroni pistää kämppä kuntoon, mutta huonekaverin vaatteet olivat ympäriinsä. Silloin minä päätin tehdä kunnon källin. Vedin hänen paitojensa hihat tiukkaan solmuun ja pistin komeroon henkarille. Samoin solmitsin kengän nauhat moninkertaiseen solmuun, mikäli ne eivät olleet oikealla paikalla naulakon alla. Kravatin sidoin yläkomeron ovenkahvoihin. Muuten siivosin kämpän hyvin.
Oli perjantai ja minä lähdin kaupungille ennen kuin kaveri palasi. Yöllä palatessani huomasin, että kämpässä oli käyty, pöydällä oli lappu:
AUO SOLMUT HETI, TAIKKA...
Ropesin mukkumaan ja heräsin kahdeksalta ja lähdin kavereiden kanssa uimahallille. Kun palasin, oltiin kämpällä jo hereillä ja tiukkana vaatimassa solmujen aukaisua. Minä vakuutin, että kyseessä oli aivan tavallinen kepponen, eikä sellaisia tavata paikkailla, vaan jokainen hoitaa omansa.
– Vai silla tavalla...
Kaveiri lähti keittokomeroon ja palasi sieltä puisen paistinlastan kanssa, istahti tuolille ja ilmoitti:
–Tulepas poika tänne setän polvelle, niin näet millaisen kepposen minä olen keksinyt.
Arvasinhan minä mikä sillä oli mielessä, enkä hievahtanutkaan, mutta hän kävi päälle kuin tappelukukko ja minä puolustauduin. Hän oli minua isompi ja liikunnallinen, olin alusta asti vaikeuksissa. Kauan siinä väännettiin ja lopulta hän pääsi niin selvästi niskanpäälle, että paistinlasta alkoi läsähdellä peräpeiliin, jos tähän asti asia oli ollut leikkiä, niin nyt nuo iskut olivat niin kovia, että tosi oli kyseessä. Rehellisesti sanottuna minulla oli jo itku kurkussa.
Ei siinä auttanut mikään, minun oli luvattava, että avaan solmut ja silitän paidat. Leikkiä tai totta, mutta kyllä se hävetti. Onneksi kaveri lupasi, että tästä ei tarvitse kenellekään laulella. Enkä minä ainakaan ole asiasta kenellekään sanonut, paiti hänelle itselleen parikymmentä vuotta myöhemmin ja silloinkin hänen aloitteestaan.