Kuinka totuitte äiti-nimitykseen itsellänne, etenkin jos ristiritainen oma äitisuhde?

[Kissimi]

Itseäni jotenkin kammottaa ja kummastuttaa koko ajatus siitä että minua kutsuttaisiin äiti-sanalla, koska assosioin sen niin vahvasti omaan äitiini, johon ristiriitainen suhde. Onko muilla ollut samanlaisia tuntemuksia ja miten ne ovat ratkenneet/kehittyneet?
Tuli vaan mieleen
Itse asun toisenkielisessä maassa, joten olen puolitosissani harkinnut jopa jonkun muun sanan käyttöä sitten kun se on ajankohtaista, mutta ei sekään ihan oikealta tunnu...

 

[kikka89]

Tuntuihan se oudolta, ja alussa säpsähdin sitä kun joku kutsui minua äidiksi, ja itsekin käytin sanaa mielummin salassa, kahdenkesken vauvan kanssa.. Yllättävän hyvin siihen kuitenkin tottui

 

[Phoebsi]

Minäkin kuiskin sitä sanaa aluksi, mutta sitten siihen tottui. Vaikka kyllä edelleen joskus, kun joku sanoo lapselleni että kysy äidiltä tai anna se äidille, niin hätkähdän että niin tosiaan... minulle.

Äidiksi itseään kutsuminen on kyllä ollut se helpoin juttu äidiksi tulossa, kun on ollut traumaattinen oma äitikokemus (minulla vielä kertaa kaksi).

 

["Tiia"]

Komppaan edellisiä. "Äiti" on minulle hyvin negatiivinen sana, koska oma äitini on sekopäinen alkoholisti. kuitenkin hyvin nopeasti totuin itse olemaan "äiti" ja nyt se sanana onkin jo paljon neutraalimpi omissa korvissani.

Eniten pelottaa se aika, kun lapsi vähän vanhempana osaa alkaa kysellä minun äidistäni (siis biologisesta isoäidistään).

 

["Tiia"]

[QUOTE="Tiia";28043445]Komppaan edellisiä. "Äiti" on minulle hyvin negatiivinen sana, koska oma äitini on sekopäinen alkoholisti. kuitenkin hyvin nopeasti totuin itse olemaan "äiti" ja nyt se sanana onkin jo paljon neutraalimpi omissa korvissani.

Eniten pelottaa se aika, kun lapsi vähän vanhempana osaa alkaa kysellä minun äidistäni (siis biologisesta isoäidistään).[/QUOTE]

Piti siis lukea että "äiti" on ollut minulle hyvin negatiivinen sana. Ja toki on vieläkin jossain määrin.

 

[pikana]

Meillä ei ole edes ristiriitaista suhdetta ja silti oli vaikea mieltää itseäni äidiksi. Olen arkaillut jotain kummaa, etten voi olla jotain niin mahtavaa, kuin oma äitini on ollut. Lapsi kait tämän lopulta ratkaisi, kun alkoi kutsua minua äidiksi.

 

[....]

Myö puhutaan äitistä ja isistä (siis minä ja miesystävä keskenään, ei muiden kuullen!!), ja syy siihen on tuo koira
En käsitä miten se on tähän mennyt, mutta jotenkin luontevasti kuitenkin

 

[Kissimi]

Kiitos vastauksista... Ajattelinkin että noin siinä varmaan useimmiten käy, että tottuu aika nopeasti kumminkin. Itselläni lisäksi tosin siis se ongelma, että asuinmaan kieli ei ole suomi, joten tuota sanaa en tule kuulemaan pahemmin ja se on lähinnä omalla vastuulla opettaa se lapselle (kuten koko kieli muutenkin ) ja käyttää sitä.

 

[no tuota]

En muista että se olisi ollut hankalaa ollenkaan, mutta siihen en tottunut sitten millään että ensin jokapaikassa rouviteltiin, kun kuljin lapsen kanssa Ihmettelin aina että "kuka" Muistan eritoten kun mua pyydettiin pitämään vauvamuskaria yhtenä "vetäjänä" ja olin mielestäni vaan plikka jolla oli vauva (olin 21v )hehhheh ja sitten kysyttiin tyyliin "lähtiskös Virtasen rouva vetäjäksi". Mä olin ihan hiljaa kun en tajunnut että musta puhuttiin

 

[no tuota]

Ja ehkä se äiti-nimitys ei assosioitunut omaan äitiini, koska hän oli jo ollut vuosia mummu (sisaren lapsille) ja häntä kutsuttiin siis sillä nimellä jo ennen oman esikoiseni syntymää.

 

["vieraana"]

Minulle äiti-nimitys ei ollut koskaa vaikea, vaan alusta asti ihan luonnollinen. Vaikken koe tippaakaan olevani äidillinen ihminen Äitisuhteeni oli hankala, rakkaudeton, väkivaltainen ja lannistava. Ehkä koin sitten niin, ettei äitini ollut äiti kuin biologiassa, se miten minä olen omilla lapsilleni äiti on aivan eri juttu enkä liitä äiti-nimitystä ollenkaan omaan äitiini siksi.

Sisarelleni taas äidiksi kutsuminen on ollut todella vaikeaa. Ei edelleenkään aina pysty luontevasti suhtautumaan siihen, vaikka on ollut äiti jo vuosia. Ollaan tästä siis puhuttu.

 

["vieras"]

Aika nopeasti totuin. Samoin isä sanan käyttöön, vaikka mulle se suhde taas on ollut mulle hankala. Alkuun käytin siitä väännöksiä, iskä tms. välttääkseni isää.

 

[tunnistan]

Mulla kesti vuosia tottua käyttämään itsestäni äiti-sanaa. Vasta kolmannen synnyttyä havahduin siihen, että kinainen lapsi rinnalla kuiskuttelin sille "äiti tässä, ei hätää".... Itku tuli, kun tajusin sen siinä, sillä hetkellä, ja kaikki ne vuodet ja kaiken mahdollisen siinä sillä hetkellä...

 

[Aamuäree]

Se vaan pikkuhiljaa tuli osaksi mua.
Lapset kutsuvat äidiksi ja sitä mä sit olen.

Omaa äitiäni kutsutaan nykyään muoriksi, sitä ennen kutsuttiin mammaksi (eikä tarkoitettu sillä isoäitiyttä tai sitä että olis mitenkään vanha, vaan tais tulla muumimammasta tuo nimitys käyttöön jo silloin, kun olin teini-ikäinen), anoppia on aina kutsuttu etunimellä, ei juurikaan äitinä.