Kuinka tärkeää äitiys (/isyys) on sinulle?

Monille tutuilleni lasten saaminen on elämän tärkein asia. Minun mielestäni asia ei ole näin, ja vielä 4 vuotta sitten (30-vuotiaana) olin melko varma että minulle ei tule lapsia.
Nyt minulle on kaksi lasta ja rakastan heitä äärettömän paljon.

Olen kuitenkin varma, että olisin onnellinen myös lapsettomana. Mitä mieltä te olette? Oletteko koko lapsuutenne ja nuoruutenne vain odottaneet että tulette tarpeeksi vanhoiksi että voitte perustaa perheen (erästä läheistäni lainaten), vai onko äitiys tärkeää vain omien lastenne äitinä olemisen takia vai onko se jotain mitä ei ole omasta tahdostanne johtuen ikinä edes tapahtunut?

 

Kyl mää tiesin jo nuorena että halua lapsia sitten aikusena. Mutten erityisesti oottanu sitä.
Lasta ei sitte alkanukaan kuulua ja silti elettiin aivan normaalisti ja ajateltiin että jos ei niin ei. Yllätys tuli kumminkin ja vaikka en enää mistään hinnasta vaihtas niin oisin pärjänny lapsettomanakin. Eli toive on aina ollu mut se äitiys ei oo ollu elämää suurempi juttu.

 

Iän myötä vain menettänyt "tärkeyttään", jos niin voisi sanoa. Ennen lapsia nostin äitiyden ehkä liiankin korkeaan asemaan, aivan kuten tein avioliitollekin. Olin eksynyt ihminen, joka halusi olla samanlainen kuin kaikki muutkin ja näin ainoana keinona moiseen avioliiton ja äitiyden - teini voi olla täysin aivoton niin monella tavalla!

Pidän lapsistani enemmän päivä päivältä, mutta en usko, että sillä on väliä, että olen heidän äitinsä. En aktiivisesti ajattele asiaa, että minulla on velvollisuuksia heitä kohtaan siksi, että olen puskenut heidät sisuksistani ulos. Jokainen alaikäinen ja minun vastuullani oleva ihminen olisi ihan samassa asemassa. En todellakaan pidä lapsia avaimena tai välttämättömyytenä minun onnelleni. Toiset voivat vapaasti olla eri mieltä; en ole heidän onnensa vartija.

Juuri tänään ajattelin muutamia kavereitani, jotka ovat voineet kokea niin paljon, koska heillä ei ole lapsia. Sitten ajattelin, että lasteni kautta olen saavuttanut kokemuksia, joihin en olisi yksin yltänyt koskaan. Monisäikeinen juttu.

 

Mä en voisi kuvitellakaan eläväni lapsettomana. Siis mä olen nimenomaan teinistä asti odottanut sitä että musta tulee äiti ja perustan perheen.

Olen monasti pohtinut voisinko elää onnellista elämää lapsettomana ja päätynyt siihen että en. Jos olisin kärsinyt lapsettomuudesta, olisin hamaan loppuun saakka katkera.

 

Nyt kun lapsia on, koen sen olevani elämäni tärkein asia olla hyvä äiti heille. Mutta ennen lapsia en kokenut että äitiys olisi ollut jotenkin number one tavoiteltavien asioiden listalla. Näin ne prioriteetit muuttuu

 

mun haave oli nuorena ,että joskus tuun äidiksi, nyt on 2 ihanaa tytärtä, elämän tarkoitus on selvinnyt; )

 

Mä oon viisivuotiaasta asti halunnut olla äiti. Oon halunnut montaa muutakin asiaa, mutta äitiys on ollut tärkein. Onnellisin hetki elämässäni oli kun esikoiseni syntyi kun sain hänet rinnalleni, sitä onnea en pysty edes kuvailemaan. Kun vihdoin olin ÄITI. Silloin tunsin, että olen se mitä minun on tarkoitus olla.

En vaihtaisi lapsiani mihinkään, en uraan, rahaan, kuuluisuuteen, matkustamiseen. En olisi ollut onnellinen lapsettomana, se oli suurin pelkoni, mutta onneksi niin ei käynyt.

 

mä en ollut edes ajatellut juurikaan haluanko äidiksi. Se vaan tapahtui. Olin onnellinen ilman lasta, ja sen jälkeen kun testissä oli 2 viivaa, olin onnellinen edelleen mutta ihan eri tavalla. Kyllä musta tuli äitiyden myötä aikuinen ja kaikista tärkeimmäksi asiaksi elämässä on muodostunut lapsi ja äitiys, se rakkaus ja huolenpito. Mä luulen että oisin ainakin osittain erilainen ilman lasta, johtuu ehkä nuoresta iästä. En tiedä oisko elämänsuunta selvillä niinkuin se nyt on. Oma hyvinvointi olis varmasti paljon tärkeämpi kuin se nyt on.

 

Mä olen kyllä aina tykännyt lapsista ja muistelisin että aika nuoresta saakka olen omistakin haaveillut ja aika nuorena esikoiseni sainkin, 21-vuotiaana.
Ja siis kyllähän tuon kaksikon hyvinvointi ja tarpeet menevät omieni edelle, mun mielestä se nyt vaan kuuluu asiaan ja tulee ihan luonnostaan.

Mutta, jos olisin tehnyt elämässäni toisenlaisia valintoja niin olisin varmasti ihan onnellinen toisellakin tapaa.

 

Ajattelin aina että teen yhden lapsen, jos sitäkään..nyt noita on kaksi siunaantunut,
ja kyllä äitiys on se kaikista tärkein juttu

 

Mulle äitiys on osa elämää, ei koko elämä. Vaikka äitiys tietenkin jatkuu hautaan saakka, koen että lapset olen nyt kliseemäisesti saannut lainaksi rinnalleni kulkemaan. Haluan hoivata ja pitää huolen heistä, opettaa ja ohjata, mutta muistaen että he ova yksilöitä jotka jatkavat matkaansa rinnaltani kun ovat isompia. Minä jää ja jatkan omaa elämääni.

 

Mulle perhe on tärkein elämässä, ja mun käsite perhe sisältää miehen ja lapsemme. Lapset lentävät joskus kodista ja me jäämme. Mies on kuitenkin se jonka toivon pitäväni rinnallani niin pitkään kuin henki pihisee. Lapset ovat rikkautemme ja ilonaiheemme, mutta meidän on muistettava elää toisillemmekin. Siten voimme taata lapsille tasaisemman alustan kasvaa.

 

En ikinä halunnut lapsia, olin aina sitä mieltä että en ole äiti-tyyppiä. Pojan syntymän jälkeen olen muuttunut paljon ihmisenä, aikuistunut. Aikaisemmin en koskaan pitänyt mitään parisuhdetta kovin tärkeänä/pysyvänä, seurustelin ihan seurustelemisen takia, nyt olen yltiö rakastunut ja kerrankin aidosti onnellinen. Äitiys on yksi elämäni hienoimmista asioista, ilman sitä en olisi minä.

 

Olen aina tiennyt haluavani lapsia ja uskonkin, että mikäli elämä olisi mennyt toisin enkä olisi biologisia lapsia saanut, olisin "koonnut" perheen toisella lailla.
Äitiys on siis hyvin oleellinen osa siitä, kuka ja mikä minä olen.

Se ei kuitenkaan ole sama asia kuin mitä olen.
Puoliso, sisarukset, ystävät, opiskelu, maalaaminen, kirjoittaminen, filosofia jne määrittelevät nekin minua. Samoin sata muuta asiaa.

 

Lapsena ja nuorena en haaveillut lapsista. Koulumenestys oli alussa seiskaa, mutta olen kunnianhimoinen ja todistuksen keskiarvo nousi joka vuosi. Peruskoulun päätin koulun parhain arvosanoin. Ylioppilaaksi kirjoitin ällän paperein.

Haaveilin lapsena ja nuorena hyvästä ammtista ja urasta. En edes tiennyt haluanko edes miestä, lapsista puhumattakaan.
Tapasin mieheni parikymppisenä, ja olimme samaa mieltä lapsista: ehkä joskus- ehkä ei koskaan. Ihan sama. Mies pitää lukemisesta, kuten minäkin, ja nautimme vaan istua ja lukea sanomalehtiä, ja kirjoja, olla rauhassa niin sanotusti. Olla omissa ajatuksissa. Miehelläkin on yliopistotutkinto, kuten minullakin, joten tekemistä olisi muutenkin. En usko, että olisimme koskaan kokeneet jäävämme yhtään mistään paitsi ilman lapsia. tokikaan en voi olla varma. en voi tietää.

Tulin raskaaksi puolivahingossa ja esikoiselle tehtiin sisarus.

Tällä hetkellä lapseni ovat minulle tärkeintä. Koska olen kunnianhimoinen, haluaisin olla hyvä äiti ja se taas on ristiriidassa oman uran kanssa.Osaksi sen takia olen ajautunut tilanteeseen, jossa urasuunnalla menee heikosti. Mietin usein, tulenko katumaan, ksoka koen uhranneeni melko paljon.
Toisaalta lapset ovat kasvattaneet myös ja muuttaneet minut toiseksi ihmiseksi. Mutta siitäkään en voi olla varma: ehkä olisin muuttunut iän myötä ihan ilman lapsiakin.

Siis, koska olen kunnianhimoinen ja erittäin vastuuntuntoinen ihminen, rehellinen , ja kunnollinen ja luotettava, lapsista on tullut minun tärkein asia, koska minä olen heidät tänne tehnyt, eivät he ole pyytäneet tänne päästä.

 

Onpas täällä paljon erilaisia ja mielenkiintoisia vastauksia. Mä en oikeesti vielä kauan sitten edes tiennyt että on olemassa naisia jotka jo lapsuudesta / teini-iästä lähtien haaveilevat äitiydesta. Tosin lähipiirissäni ei ole ainoatakaan ystävää joka olisi saanut esikoisensa alle 30-vuotiaana.

 

en ole koskaan voinut kuvitella eläväni lapsettomana. Jo nuorena mun suurin haave oli olla äiti. Äiti musta kuitenkin tuli vasta päälle kolmekymppisenä ja esikoisen vauva-aikana koko äitiys oli mulle suuri järkytys, eikä yhtään sellaista kuin niissä kuvitelmissa. Äidin rakkaus syntyi mulla hitaasti ja kärsin tuolloin varmaan jonkinasteisesta masennuksesta. Nykyisin lapsia on useampi ja äitiys on mulle maailman ihanin ja rakkain asia. Eli nyt olen siinä mistä nuorena haaveilin, mutta tie tähän on ollut erilainen mitä nuorena kuvittelin. Tärkein yksittäinen suhde on kuitenkin suhde puolisoon, lasteni isään. Onnellinen parisuhde on kaiken perusta ja tärkeintä mitä voin lapsilleni antaa. Uskon, että vapaaehtoisesti lapsettomana voi elää aivan yhtä onnellista ja täyttä elämää kuin lasten kanssakin, mutta mulle se ei koskaan ollut vaihtoehto. Ymmärrän kyllä, että kaikki eivät lapsia halua, ei tämä hallittu kaaos kaikille sovi.

 

Ihan samat fiilikset kuin ap:llä. Todennäköisesti olisin ihan onnellinen ilman lapsiakin. Mutta en toki olisi onnellinen, jos nuo rakkaat minulta nyt vietäisiin, kun heidät olen kerran saanut . Mutta en koskaan ennen lapsia potenut vauvakuumetta enkä sillä lailla erityisesti kaivannut lapsia elämääni. Siis ei niin, että elämä olisi jotenkin elämisen arvoista _vain_ lasten kanssa. Esikoisen yrittäminen kun aloitettiin, oli jo päättänyt, että jos ei omin voimin onnista, en aio ikinä hakeutua mihinkään hoitoihin, vaan elän sitten lapsettomana.

 

halusin hyvin varhain isäksi, ja poika on elämäni tärkein asia.

 

Se on minulle asia, jonka kategorioin samaan läjään spurgujen ja Amnestyn jäsenien kanssa. Vältettävä lähes millä hinnalla hyvänsä.

 

Oon teini ikäsestä saakka haaveillu omasta perheestä ja lapsesta/lapsista. Nyt on 7kk tytär, enkä todellaka vois kuvitella, että, sitä ei mun elämässä oiskaan. Oon onnellinen ja ylpee, mun perheestä.

Sillonkun miehen kanssa ruvettiin yrittää lasta, niin se ei käynykkä ihan helposti. Joutu vähän odottaa ja sitkun tärppäs, niin eka raskaus päätty keskenmenoon. Ja sit kuitenkin suhteellisen nopeesti raskauduin uudestaan. Kaiken ton jälkeen lapsi oli todellaki lahja ja on mun ja mun miehen silmäterä. Äitiys on ainakin mun mielestä ihaninta mitä nainen voi kokee ja se, että saa rakkaudella kasvattaa lasta/lapsia .