kuinka suhtautua pettymyksiin??

[lellu]

Eli lapseni (esikoinen) on nyt 1v 4kk ja omaa tahtoa alkaa pikkuhiljaa löytyä. Haluaisin kysyä teiltä muilta miten suhtautua kun lapsi pettyy eli kun minä kiellän jotakin?

Lapseni on aina ollut arka ja herkkä, joten kun jotakin kiellän hän alkaa itkemään. Ei siis kiukuttele, lyö/potki vaan purskahtaa sydäntäsärkevään itkuun ja pyytää syliin. Tietty silloin, kun kielletty asia on jotain uutta, niin otan syliin ja selitän miksi ei saa jotakin tehdä ja kiinnitän mielenkiinnon johonkin muuhun.

Mutta entäs kun lapsi tekee jotain mikä on jo useasti kielletty. Hänen ilmeestään näkee, että tietää, että tätä ei saisi tehdä mutta tekee kiellosta huolimatta, ja sitten on taas niin verisesti loukattu... Pitäisikö silloinkin "paijata"?

Toistaiseksi tällaisia tilanteita on aika harvoin, mutta tuntuu että ne ovat kuitenkin lisääntymään päin... Mitenkäs te muut käyttäydytte, jotta lapsi säästysi suurimmilta traumoilta tämän suhteen ?

 

[vapaasti kasvatettu]

Eli lapseni (esikoinen) on nyt 1v 4kk ja omaa tahtoa alkaa pikkuhiljaa löytyä. Haluaisin kysyä teiltä muilta miten suhtautua kun lapsi pettyy eli kun minä kiellän jotakin?

Lapseni on aina ollut arka ja herkkä, joten kun jotakin kiellän hän alkaa itkemään. Ei siis kiukuttele, lyö/potki vaan purskahtaa sydäntäsärkevään itkuun ja pyytää syliin. Tietty silloin, kun kielletty asia on jotain uutta, niin otan syliin ja selitän miksi ei saa jotakin tehdä ja kiinnitän mielenkiinnon johonkin muuhun.

Mutta entäs kun lapsi tekee jotain mikä on jo useasti kielletty. Hänen ilmeestään näkee, että tietää, että tätä ei saisi tehdä mutta tekee kiellosta huolimatta, ja sitten on taas niin verisesti loukattu... Pitäisikö silloinkin "paijata"?

Toistaiseksi tällaisia tilanteita on aika harvoin, mutta tuntuu että ne ovat kuitenkin lisääntymään päin... Mitenkäs te muut käyttäydytte, jotta lapsi säästysi suurimmilta traumoilta tämän suhteen ?

Lapsi tarvitsee turvallisia rajoja jotka aikuinen voi antaa. Välittämistä on se, että käytökselle asetetaan rajat, mitä saa ja mitä ei saa tehdä.
Äänensävy kertoo. Älä paijaa (palkitse) silloin kun on väärin tehty, silloin lapsi oppii että kun itkee, tekee vääriä asioita, niin pääsee syliin, lellitään ym...
palkitse hyvästä käytöksestä.
Muista kuitenkin että puolitoista vuotiaan muisti on lyhyt, kokemus ei ole sama kuin vähän vanhemmalla, siksi hän tarvitsee kertausta.
Itse ohjasin oman lapsen toisaalle, välttelin Ei - sanan käyttöä sillä se yllyttää vain. Mutta periksi ei kannata antaa. jos joku on kielletty niin se on sitten.
Muista että sinä olet aikuinen.

Yksi "huvittava" esimerkki kun oli kaupassa:
Noin 2-vuotias sanoi isällensä ettei halua olla täällä, johon isä vastasi: sinä itse valitsit tämän kaupan, nyt pittää olla täällä."
eiköhän se ole vanhemman asia päättää asiat, vastuuta ei voi eikä saa antaa lapselle.

 

[satunnainen kulkija]

Elämässä ei saa aina kaikkea mitä haluaa.
Äitinä sinä voit asettaa turvalliset rajat jota vastaan kiukutella. Äidin tehtävä on sietää kiukkua ja huonoa oloa. Lapsesi on onnellinen kun voi purkaa sinulle pahantuulisuuttaan ja että osaat ottaa sen vastaan empaattisesti.

 

[Positiivisuus]

Itse käytän oheisia keinoja:
* kiellon sijasta pyrin kääntämään toiminnan positiiviseksi esim. "Ei saa avata laatikkoa, laitetaanpa yhdessä kiinni. Hyvä!"
* kiellän ja kiinnitän huomion toisiin puuhiin
* kiellän ja vaikka harmittaa ja itkettää niin ei voi mitään... Tällöin yleensä olen huomioimatta, annan itkeä hetken ja sitten kun alkaa olla merkkejä että nyt kaivataan syliä niin otan syliin ja selitän vielä kerran mitä ei saanut tehdä (ei niinkään vielä miksi, mutta tilanteesta riippuen)
* ikävissä hommissa annan vaihtoehtoja: esim jos ei halua lähteä sisälle, niin kysyn käveletkö itse vai kantaako äiti. Ja jos ei kävely kuitenkaan suju, niin poika kainaloon ja menoksi. Silloin ei enää kysellä vaan mennään vaikka harmittaakin.

Ja kaikkiin toimintojen ja mieluinen opetteluun paljon määrätietoisuutta, rauhallisuutta ja malttia itseltä! Varsinkin väsyneenä helpommin sanottu kuin tehty

Kieltoja ja selityksiä sitten toistetaan tarvittava määrä useiden päivien aikana kunnes menee muistiin . Toinen, mitä olen huomannut, että kannattaa kieltää kielletty homma heti alkuunsa. Jos pääsee kokeilemaan edes kerran, niin sitten on vaikeampi päästä eroon (=kokeilee jos sittenkin).

Jos pukeutuminen, syöminen yms pakolliset toiminnot haraa vastaan niin yleensä otan pienen aikalisän, minuutin tai jotain, ja aloitetaan uudelleen niin poikakin ehtii orientoitua eikä "tarvitse" niin paljoa uhmata.

Meillä kaikki sujuu suht hyvin, ja vielä ei ole älyttömän vahvaa uhmaa nähty. Tai sitten en vaan itse osaa suhtautua asiaa niin Ikää nyt 2v.

Kasvatusammattilaisten mielipiteistä en tiedä, mutta meillä mennään tällä hetkellä näillä.

 

[Positiivisuus]

Itse käytän oheisia keinoja:
* kiellon sijasta pyrin kääntämään toiminnan positiiviseksi esim. "Ei saa avata laatikkoa, laitetaanpa yhdessä kiinni. Hyvä!"
* kiellän ja kiinnitän huomion toisiin puuhiin
* kiellän ja vaikka harmittaa ja itkettää niin ei voi mitään... Tällöin yleensä olen huomioimatta, annan itkeä hetken ja sitten kun alkaa olla merkkejä että nyt kaivataan syliä niin otan syliin ja selitän vielä kerran mitä ei saanut tehdä (ei niinkään vielä miksi, mutta tilanteesta riippuen)
* ikävissä hommissa annan vaihtoehtoja: esim jos ei halua lähteä sisälle, niin kysyn käveletkö itse vai kantaako äiti. Ja jos ei kävely kuitenkaan suju, niin poika kainaloon ja menoksi. Silloin ei enää kysellä vaan mennään vaikka harmittaakin.

Ja kaikkiin toimintojen ja mieluinen opetteluun paljon määrätietoisuutta, rauhallisuutta ja malttia itseltä! Varsinkin väsyneenä helpommin sanottu kuin tehty

Kieltoja ja selityksiä sitten toistetaan tarvittava määrä useiden päivien aikana kunnes menee muistiin . Toinen, mitä olen huomannut, että kannattaa kieltää kielletty homma heti alkuunsa. Jos pääsee kokeilemaan edes kerran, niin sitten on vaikeampi päästä eroon (=kokeilee jos sittenkin).

Jos pukeutuminen, syöminen yms pakolliset toiminnot haraa vastaan niin yleensä otan pienen aikalisän, minuutin tai jotain, ja aloitetaan uudelleen niin poikakin ehtii orientoitua eikä "tarvitse" niin paljoa uhmata.

Meillä kaikki sujuu suht hyvin, ja vielä ei ole älyttömän vahvaa uhmaa nähty. Tai sitten en vaan itse osaa suhtautua asiaa niin Ikää nyt 2v.

Kasvatusammattilaisten mielipiteistä en tiedä, mutta meillä mennään tällä hetkellä näillä.

 

[Alessia ejk]

Ensinnäkin lapsi on vielä niin pieni, että riittää kieltää vain sillon kun hän meinaa tehdä jotain vaarallista. Pitää saada tutkia. Laita kaikki vaaralliset esineet lapsen ulottumattomiin, niin hän saa rauhassa tutkia niitä laatikoita, joihin ylettää.

Noin pieni ei ärsytä tahallaan. Uteliaisuus vie voiton, kiellot unohtuvat saman tien. Lapsikin ymmärtää, että oppiakseen elämän tässä maailmassa hänen täytyy saada tutkia. Siksi on normaalia, että kiellot vain turhauttavat.

Toiset ovat herkempiä kuin toiset. Lohduta itkevää lasta. Kerro hänelle mistä on kyse: Villellä on nyt paha mieli kun Ville ei saanut tutkia äidin saksia.

Lapsen on pakko oppia käsittelemään pettymyksiä. Kukaan ei selviä elämästä ilman niitä. Pienistä pettymyksistä on hyvä aloittaa

 

[apuva]

Itse ohjasin oman lapsen toisaalle, välttelin Ei - sanan käyttöä sillä se yllyttää vain.

Ei-sana PITÄÄ opettaa, vaikka tietysti new age -hörhöjen mielestä se on "negatiivista", mutta se on yksi tärkeimmistä sanoista osata ja sisäistää - myös lapsen omien rajojen asettamisen takia.

Jos Ei-sana pelkästään yllyttää lasta, se tarkoittaa että vanhempi ei ole vienyt kieltoa ns. loppuun asti ja siksi voisi yhtä hyvin sanoa "joo", "moi" tai ihan mitä vaan ja tulos olisi pyöreä nolla.
Jos "Ei" ei tehoa, lapsi nostetaan pois/kielletty tavara otetaan häneltä ja toistetaan: Ei. Jääräpäisen persoonan kanssa tämä pitää valitettavasti toistaa n kertaa, ja ihan varmasti lapsi tulee kokeilemaan "Ei":n pitävyyttä vielä monen vuoden ajan, mutta se ei ole syy välttää koko sanaa.

Äärimmillään se voi jossain tilanteessa se voi pelastaa jopa lapsen hengen: Ystäväni lapsi, varsin omapäinen tapaus, pääsi kerran livistämään vilkkaan kadun suuntaan ja oli menossa suoraan ajoradalle, mutta kun äiti huusi EI! lapsi pysähtyi, ja äiti ehti sieppaamaan hänet jalkakäytävän reunalta syliinsä.

 

[Alessia ejk]

Äärimmillään se voi jossain tilanteessa se voi pelastaa jopa lapsen hengen: Ystäväni lapsi, varsin omapäinen tapaus, pääsi kerran livistämään vilkkaan kadun suuntaan ja oli menossa suoraan ajoradalle, mutta kun äiti huusi EI! lapsi pysähtyi, ja äiti ehti sieppaamaan hänet jalkakäytävän reunalta syliinsä.

Juuri siksi sana "ei" pitää säästää niihin tilanteisiin joissa hengenvaara uhkaa. Jos äiti hokee sata kertaa päivässä eitä, niin kyllähän sen teho menee. Eli sanan "ei" harkittu käyttö on paikallaan alle 1,5-vuotiaan kanssa. Sitä vanhemmalle sitä voi enemmän viljellä.

 

[öhm]

Juuri siksi sana "ei" pitää säästää niihin tilanteisiin joissa hengenvaara uhkaa. Jos äiti hokee sata kertaa päivässä eitä, niin kyllähän sen teho menee. Eli sanan "ei" harkittu käyttö on paikallaan alle 1,5-vuotiaan kanssa. Sitä vanhemmalle sitä voi enemmän viljellä.

Pitää sen 1,5-vuotiaankin silti tietää mitä "ei" TARKOITTAA, muutenhan se on vaan tyhjä äännähdys.
Tietenkään ei-sanaa ei kannata käyttää, jos sitten antaa lapsen vaan jatkaa tihutöitään, mutta kyllä tässä asiassa toisto on oppimisen edellytys, ihan kuten kaikessa muussakin pienen lapsen kanssa.

 

[Takanapäin]

Omat lapset ovat äidin mielestä aina hyvin herkkiä. Niin olivat minustakin, mutta tosiasiassa lapset vauvasta asti oppivat käsittelemään vanhempiaan. Pieni vauva jo osaa itkullaan hälyttää vanhempansa toteuttamaan toiveitaan. Riippuu meistä vanhemmista, mitä seurauksia noilla on.

Ap:n lapsi on jo sen ikäinen, että hän on oppinut jo kovasti paljon tuosta "manipuloinnista", eli miten menetellä, jotta saa vanhemmilta palkinnon. Joku toinen jo kirjoitti, jotta kun lasta hyvitellään kiukkuitkusta tai jopa tekoitkusta, hän käyttää sitä tehokkaasti. Erityishuomio on jo palkinto. Siksipä niissä tilanteissa, kun lapsella ei todellisuudessa ole mitään hätää, hänen kohtauksensa voi jättää huomiotta. Varsin pian lapsi oivaltaa, jotta turha itku ei auta ja lopettaa käytösmallin.

Ei-sana on opittava ja siihen moni on jo antanut hyviä vinkkejä. Maailmaan mahtuu ääntä.

 

[abcdefg]

Samaa mieltä kuin Takana päin. En kerta kaikkiaan voi käsittää, miten lapsia voi kasvattaa ilman, että sanoo EI. Oikeesti en ymmärrä. Itse viljelen sitä tarpeen tullen ja todellakin joka päivä, eikä se silti ole ainakaan meillä kärsinyt inflaatiota. Ja lapset tietää mitä se tarkoittaa. Tottakai varsinkin uhmaikäisen kanssa on välillä itsekin väsynyt, kun ei jaksais aina olla se tiukkis. Uskon ja toivon kuitenkin, että se pitkässä juoksussa kannattaa.

Omille lapsille olen yrittänyt pienestä asti tehdä selväksi, että turhaan ei kielletä vaan siihen on aina joku syy. Onhan se rasittavaa olla vähän väliä naputtamassa, mutta yritän pysyä johdonmukaisena vaikka aina ei jaksais. Tarkoitan siis sitä, että jos eilen joku juttu oli kielletty, se on sitä myös tänään.

 

[Alessia ejk]

En kerta kaikkiaan voi käsittää, miten lapsia voi kasvattaa ilman, että sanoo EI. Oikeesti en ymmärrä.

Mutta kun 1-vuotiasta ei vielä voi kasvattaa. Kasvattaminen alkaa vasta kun lapsi alkaa käyttää puhuttua kieltä. Sen jälkeen "ei" onkin tärkeä sana.

 

[abcdefg]

Mutta kun 1-vuotiasta ei vielä voi kasvattaa. Kasvattaminen alkaa vasta kun lapsi alkaa käyttää puhuttua kieltä. Sen jälkeen "ei" onkin tärkeä sana.

Ihan varmasti yksivuotias jo ymmärtää mitä ei tarkoittaa

Kiinnostaisi tietää, miksi kasvattaminen alkaisi vasta, kun lapsi puhuu? Olen siis aidosti kiinnostunut, koska lapsethan kyllä ymmärtävät puhetta ja paljon muutakin jo yllättävän aikaisin.

 

[Alessia ejk]

Ihan varmasti yksivuotias jo ymmärtää mitä ei tarkoittaa

Kiinnostaisi tietää, miksi kasvattaminen alkaisi vasta, kun lapsi puhuu? Olen siis aidosti kiinnostunut, koska lapsethan kyllä ymmärtävät puhetta ja paljon muutakin jo yllättävän aikaisin.

Voit vaikka lukea Hougaard, Bent: Curling-vanhemmat ja lapsityrannit. Toisin kuin useimmat kirjoittajat, olen lukenut paljon vauvan hoidosta ja lasten kasvatuksesta, enkä kommentoi maalaisjärjellä.

 

[höpöhöpö]

Teorioita nyt tiedemiehet kehittävät vaikka mistä, mutta tosiaan kummalliselta tuntuu että kasvatus alkaisi vasta puheen alkamisesta. Viestitäänhän lapsen kanssa muilla tavoin ihan pienestä asti, ei puhuttu kieli ole ainoa (eikä loppuviimein aina edes merkityksellisin) tapamme kommunikoida.

 

[abcdefg]

Voit vaikka lukea Hougaard, Bent: Curling-vanhemmat ja lapsityrannit. Toisin kuin useimmat kirjoittajat, olen lukenut paljon vauvan hoidosta ja lasten kasvatuksesta, enkä kommentoi maalaisjärjellä.

Näin me ollaan erilaisia. Meillä homma alkoi sujua paljon paremmin, kun heitin sinänsä varmasti ansioituneet kasvatusoppaat seinään ja nimen omaan aloin käyttää sitä maalaisjärkeä Ja oikeasti tämä ei ollut vinoilu vaan oma kokemus asiasta.

 

[---neito------]

Kyllä sitä lasta pitää kieltää silloin kun siihen on syytä. Ja kasvattaa voi jo heti alusta asti. Eli siis totuttaa erillaisiin käytöstapoihin, ne keinot ovat vain erilaisia yks veen kanssa kuin 10 veen kanssa. Esimerkiksi alle yksi vuotiaan saa oppimaan tulemaan portaat pylly edelle alas, koska se on se turvallisin tapa. Sitä vaan ei voi selittää sille alle yksi vuotiaalle vaan se ohjataan näyttämällä kuinka se tehdään.

Ja niihin pettymyksiin on hyvä totulla kotona turvallisessa ympäristössä tuttujen ja läheisten kanssa, ja niiden pienten pettymysten kanssa. On asioita, jotka on yksinkertaisesti kielletty ja kyllä ne on pystyttävä kertomaan lapselle. Kuumaan uuniin ei kosketa, yksin ei mennä portaisiin jne. Jos todellista hätää e ole, niin lapsen voi jättää yksin kiukuttelemaan, aikuinen määrää.

Ja ainakin meillä poika ymmärsi ihan selkeästi puhetta kauan ennen kuin puhui itse. Esim. alle vuoden ikäisenä tunnisti oman nimensä, käänsi päätään siihen suuntaan missä nimensä kuuli sanottavan.

 

[Alessia vielä]

Vaikka tässä mennään jo aiheen vierestä, niin jos vielä kommentoisin. Nyt näyttää menevän puurot ja vellit sekaisin monella. Tiestysti vauvaakin kielletään koskemasta kuumaan hellaan, mutta se ei ole KASVATTAMISTA. Lapsi oppii paljonkin asioita parin ekan elinvuoden aikana (enemmän ja nopeammin kuin koskaan myöhemmin elämässään), mutta sekään ei ole KASVATTAMISTA.

Kasvattaminen on sitä, että lasta opetetaan käyttäytymään ympäristön vaatimalla tavalla, ja apuna voidaan käyttää vaikka palkitsemista tai rankaisemista. Kun pissaat pottaan niin saat tarran. Jos et siivoa nyt leluja niin joudut jäähylle. Näin voit sanoa 2,5-3-vuotiaalle lapselle, ja se asioiden ymmärtää syy-seuraus-suhteen. 1-vuotias ei ymmärrä. Se ei voi käsittää, miten jäähyllä istuminen liittyy siihen, mitä se äsken teki.

Vaikka äiti heittäisi kaikki kasvatusoppaat roskiin, niin lapsen aivot silti kehittyvät samaan tahtiin kuin muilla. Vaikka lapsi tunnistaisi nimensä, se ei vielä ymmärrä mutkikkaita selityksiä eikä varsinkaan sitä, miten yksi asia on seurausta toisesta.

Muutama esimerkki äideistä, jotka kasvattavat lapsiaan maalaisjärjellä:

Joka päivä leikkipuistossa näkee äitejä (tänäänkin näin kaksi), jotka kotiinlähdön aikaan kysyvät iloisesti 1-2-vuotaalta "Lähdetäänkö kotiin?", johon lapsi vastaa "ei". Sen jälkeen äiti perustelee vuolaasti miksi kotiin pitäisi lähteä: muuten sulle tulee hirveä nälkä ja sitten sä olet tosi kiukkuinen ja bla bla bla... Lapsi jatkaa leikkimistä, ja kotiinlähtö lykkääntyy ja lykkääntyy. Aikuinenhan ymmärtää, että kyseinen kysymys OIKEASTI tarkoittaa "nyt täytyisi lähteä kotiin", mutta lapselle se on kysymys, johon saa vastata kyllä tai ei. Ja sitten lapsi ei millään ymmärrä miksi pitäisi lähteä, kun juuri hän kertoi ettei vielä halua mennä!

1-vuotias ei osaa valita kahdesta vaihtoehdosta. Toki isompi 1-vuotias osaa sanoa joo tai ei, mutta jos kysyt haluatko tikkarin vai karkkiaskin, niin se haluaa molemmat. Näin just tällaisen tilanteen junassa. Äiti tarjosi 1,5-vuotiaalle lapselle näitä kahta ja kysyi kumman haluat. Lapsi tarttui molempiin, jolloin äiti päivitteli kovaan ääneen "Ai sä haluatkin molemmat!!!" No kait se haluaa! 1-vuotias ei vielä ymmärrä, että pitäis valita toinen. Vasta 2-vuotiaalle voi antaa vaihtohetoja, mutta silloinkin vain kaksi. Kolmevuotiaalle voi antaa kolme. Ja se ymmärtää, että kaikkia ei saa, vain yhden.

Kolmas esimerkki: Uimahallin eteisessä on ramppi, jossa vauvauinnin 1-vuotiaat aina juoksentelevat. Yhdellä perheellä toistuu sama kuvio joka viikko: 1,5-vuotias lapsi juoksee ylös alas ramppia, äiti sanoo kovaan ääneen "Hei hei, äiti menee nyt pukuhuoneeseen". Äiti poistuu paikalta, lapsi jatkaa juoksemista. Äiti palaa takaisin ja seisoo kädet puuskassa katsomassa, kun lapsi edelleen juoksee ylös alas. Tämä toistuu todellakin joka viikko. En tiedä miten tilanne päättyy, koska joudumme aina poistumaan sitä ennen. Ok, tämä menetelmä toimii oikein hyvin KOLMEVUOTIAAN kanssa, sehän juoksisi saman ties äidin perään. Mutta 1-vuotias ei vielä ymmärrä tätä logiikkaa. Ja huvittavinta tässä on se, että äiti yrittää samaa kikkaa joka viikko, vaikka se ei selvästikään toimi.

Summa summarum, annetaan 1-vuotiaiden tutustua maailmaan ja tutkia ympäristöä aina kun se ei ole vaarallista. Niiden ei tarvitse vielä käyttäytyä nätisti. Sen ne ehtivät oppia sitten kun niiden aivot ovat valmiita ottamaan vastaan mutkikkaampia ohjeita.

 

[Takana päin]

Vaikka tässä mennään jo aiheen vierestä, niin jos vielä kommentoisin. Nyt näyttää menevän puurot ja vellit sekaisin monella. Tiestysti vauvaakin kielletään koskemasta kuumaan hellaan, mutta se ei ole KASVATTAMISTA. Lapsi oppii paljonkin asioita parin ekan elinvuoden aikana (enemmän ja nopeammin kuin koskaan myöhemmin elämässään), mutta sekään ei ole KASVATTAMISTA.

Nyt näyttää siltä, jotta käsite "kasvattaminen" ei ole sama meille kaikille. Olen eri mieltä kanssasi siitä, jotta se ei todellakaan ole sitä, mitä tuossa edellisessä kirjoituksessasi väität. Homma on kokonaisvaltaista touhua elämän eri alueilla, joka alkaa vauvaiässä alusta alkaen.

Kielikään ei ole vain sanoja, unohdat tyystin kehonkielen, joka on merkittävämpi kuin puhuttu kieli. Haju-, maku-, kuulo- tunto- ja näköaistikin ovat kieliä, joiden avulla opitaan. Vielä toisto ja tavatkin tehdä asioita, toimivat samoin.

Pienet lapset kommunikoivat juuri noilla muilla tavoilla kuin puhutulla kielellä ja me kaikki ihmiset myös. Me siirrämme kehonkielellä lapsen tietoisuuteen lukemattomia asiota, myös omat tunnetilamme.

Tästä voisi kirjoittaa myös yhden "oppikirjan", mutta kannattaa muistaa, jota sanoja tarvitaan oppimiseen ja ymmärtämiseen lopulta vähän, näitä muita kieliä sitäkin enemmän.

 

[abcdefg]

Vaikka äiti heittäisi kaikki kasvatusoppaat roskiin, niin lapsen aivot silti kehittyvät samaan tahtiin kuin muilla. Vaikka lapsi tunnistaisi nimensä, se ei vielä ymmärrä mutkikkaita selityksiä eikä varsinkaan sitä, miten yksi asia on seurausta toisesta.

Muutama esimerkki äideistä, jotka kasvattavat lapsiaan maalaisjärjellä:

Joka päivä leikkipuistossa näkee äitejä (tänäänkin näin kaksi), jotka kotiinlähdön aikaan kysyvät iloisesti 1-2-vuotaalta "Lähdetäänkö kotiin?", johon lapsi vastaa "ei". Sen jälkeen äiti perustelee vuolaasti miksi kotiin pitäisi lähteä: muuten sulle tulee hirveä nälkä ja sitten sä olet tosi kiukkuinen ja bla bla bla... Lapsi jatkaa leikkimistä, ja kotiinlähtö lykkääntyy ja lykkääntyy. Aikuinenhan ymmärtää, että kyseinen kysymys OIKEASTI tarkoittaa "nyt täytyisi lähteä kotiin", mutta lapselle se on kysymys, johon saa vastata kyllä tai ei. Ja sitten lapsi ei millään ymmärrä miksi pitäisi lähteä, kun juuri hän kertoi ettei vielä halua mennä!

1-vuotias ei osaa valita kahdesta vaihtoehdosta. Toki isompi 1-vuotias osaa sanoa joo tai ei, mutta jos kysyt haluatko tikkarin vai karkkiaskin, niin se haluaa molemmat. Näin just tällaisen tilanteen junassa. Äiti tarjosi 1,5-vuotiaalle lapselle näitä kahta ja kysyi kumman haluat. Lapsi tarttui molempiin, jolloin äiti päivitteli kovaan ääneen "Ai sä haluatkin molemmat!!!" No kait se haluaa! 1-vuotias ei vielä ymmärrä, että pitäis valita toinen. Vasta 2-vuotiaalle voi antaa vaihtohetoja, mutta silloinkin vain kaksi. Kolmevuotiaalle voi antaa kolme. Ja se ymmärtää, että kaikkia ei saa, vain yhden.

Kolmas esimerkki: Uimahallin eteisessä on ramppi, jossa vauvauinnin 1-vuotiaat aina juoksentelevat. Yhdellä perheellä toistuu sama kuvio joka viikko: 1,5-vuotias lapsi juoksee ylös alas ramppia, äiti sanoo kovaan ääneen "Hei hei, äiti menee nyt pukuhuoneeseen". Äiti poistuu paikalta, lapsi jatkaa juoksemista. Äiti palaa takaisin ja seisoo kädet puuskassa katsomassa, kun lapsi edelleen juoksee ylös alas. Tämä toistuu todellakin joka viikko. En tiedä miten tilanne päättyy, koska joudumme aina poistumaan sitä ennen. Ok, tämä menetelmä toimii oikein hyvin KOLMEVUOTIAAN kanssa, sehän juoksisi saman ties äidin perään. Mutta 1-vuotias ei vielä ymmärrä tätä logiikkaa. Ja huvittavinta tässä on se, että äiti yrittää samaa kikkaa joka viikko, vaikka se ei selvästikään toimi.

Summa summarum, annetaan 1-vuotiaiden tutustua maailmaan ja tutkia ympäristöä aina kun se ei ole vaarallista. Niiden ei tarvitse vielä käyttäytyä nätisti. Sen ne ehtivät oppia sitten kun niiden aivot ovat valmiita ottamaan vastaan mutkikkaampia ohjeita.[/QUOTE]


Tähän nyt ei voi todeta muuta, kuin että toisilta sitä maalaisjärkeä löytyy ja toisilta selvästikään ei

Vaikka lasten aivot nyt periaatteessa kehittyvätkin suht samassa tahdissa, niin yksilöllisiä eroja on melkoisesti; esim. kolmevuotiaat voi olla sosiaalisesti, verbaalisesti, leikkitaidoiltaan, empatiakyvyltään tai ylipäätään 'fiksuudeltaan' hyvin hyvin eri tasolla. Miksei sama pätisi jo yksivuotiaankin kohdalla? Isommilla lapsilla erot vaan näkyvät selkeämmin.

Ei koskaan kannata aliarvioida lasten älykkyyttä, edes pienten!

 

[Maalaisjärjellä]

Hmm, tässä ketjussa tulee hyvin esiin se, kuinka samalla sanalla on ihmisille eri merkitys. On kasvattamista ja ”kasvattamista” ja jopa maalaisjärki tuntuu olevan venyvä käsite. Itse en näe minkäänlaista maalaisjärkeä noissa Alessian kertomissa ”maalisjärki-esimerkeissä” vaan päinvastoin sen totaalista puutetta Tietyt perusasia pitäisi kyllä ymmärtää jo ilman kasvatusoppaita ja osata ottaa lapsen ikä ja kehitystaso huomioon.

Mutta siitä (ja muutamassa muussakin asiassa) olen kyllä ihan maalaisjärjellä samaa mieltä Alessian kanssa, että pienen lapsen kohdalla ylimääräisiä kieltoja on syytä välttää. Ei sanaa tulee mielestäni käyttää, mutta harkiten. Usein pienen kanssa toimii parhaiten muualle ohjaaminen. Ja se, että ympäristö on sellainen, jossa pieni voi ja saa turvallisesti touhuilla ilman jatkuvaa kieltämisen tarvetta. Liiat kiellot eivät tee pienestä lapsesta tottelevaisempaa – päinvastoin.

Oleellista mielestäni on myös osata ottaa huomioon, että lapset ovat yksilöitä. ”Takana päin” oli sitä mieltä, että äidistä omat lapset ovat aina niin kovin herkkiä… ehkä joskus näinkin, mutta itse ainakin näen hyvin selvän temperamenttieron esikoiseni ja kuopukseni välillä. Jo ihan pienestä, selvästi alle yksivuotiaasta, he ovat reagoineet kieltoihin ja rajoituksiin aivan eri tavalla. Esikoisen käyttäytyminen on muistuttanut ketjun aloittajan lasta ja kuopus puolestaan on aina ollut paljon kovapäisempi. Nämä lasten erot tuppaavat joskus hienoissa teorioissa unohtumaan. Kuitenkin ne on mielestäni erittäin tärkeää ottaa kasvatuksessa huomioon. Kuten myös edellisen kirjoittajan mainitsemat erot mm. verbaalisessa yms. kehityksessä.