M
"meri"
Vieras
Välillä iskee totaalinen väsy, kun tuntuu että tyttö on todella kiinni minussa. Ymmärrän, että hän on vielä pieni, tarvitsee äitiä monessa asiassa, mutta silti nyppii joskus.
Hän täyttää 4 parin kuukauden päästä, käy kerhossa 2kertaa viikossa ja pikkusisar on hieman alle vuoden vanha. Kotohoidossa on ollut koko elämänsä kerhoa tänä vuonna lukuunottamatta. Ja pari yökyläilyä mummoloissa.
Välillä tuntui, että alkaa kotona leikit jo yksinkin sujumaan, mutta nyt on taas ilmeisesti joku vaihe menossa, kun ei lähdä leikki käyntiin sitten millään. Joka päivä koitan pitää huolen siitä, että hän saa minulta yksityistä huomiota, mutta ei se nyt puoltatuntia pidempää ole päivittäin. Sillloin siis sylitellään, luetaan, pelataan, askarrellaan tms. Muutoin sitten pikkusisarus on mukana aina touhuissa ja kun sisarus on vielä noin pieni, tarvitsee aika paljon huomiota. Meidän perheessä isä on aina myös paljon lasten kanssa, kun töistä tulee kotiin. Hän on alusta saakka ollut molempien lasten kanssa yhtä täysivaltainen hoitaja kuin minäkin. Silti tämä isompi aina itkee ja vinkuu minua iltapesuille, iltasadulle ym.
Nyt myös kerhossa oleminen alkaa olla hankalaa. Aikaisemmin siellä oleminen jo sujui hyvin. Olenkin kysellyt, onko siellä tapahtunut jotain erityistä mutta ei kuulema ole, lapsen eikä tätien mielestä.
Arjessa tyttö haluaisi olla koko ajan samassa tilassa kuin minä. Jos hän sattuu joku hetki leikin aloittamaan itse, mikä on tosi harvinaista, hän lopettaa heti, jos jotain yhtään erikoisempaa ääntä kuuluu. Samoin hän kuuntelee koko ajan mitä puhun pikkusisarukselle tai miehelle, vaikka näennäisesti leikkisikin. Äkkiä hän vain kysyy, mitä äiti tarkoitan tuolla jne... eli on aivan koko ajan kuulolla, eikä täysivaltaisesti keskity leikkiin.
Yritän joskus leikkiä hänen kanssaan ja saada leikin näin alkuun, mutta heti kun yritän hivuttautua itse leikistä pois, se loppuu siihen. Joskus en vain jaksa keksiä tekemisiä ja olen ymmärtänyt, että lapsella pitäisikin olla toimettomia hetkiä, että leikki olisi mahdollista edes, mutta ei niiin ei!! Hän vain istuu sohvalla ja odottaa! Vinkuu ja kitisee sitten kohta, että joko äiti tuut.
Välillä mietin jopa, että onko ollut huono ratkaisu pitää lapsi kotihoidossa, kun on niin kiinni minussa. Harmittaa hänen isän puolesta, kun aina vinkuu minua, vaikka varmasti isän kanssa on tehnyt melkein yhtä paljon asioita kuin minun. Isin kanssa viettävät myös usein kaksin aikaa ulkoilemalla, jolloin saa varmasti kyllä huomiota.
Minkä ikäisenä teillä lapset on alkaneet leikkiä itsekseen? Onkohan tämä ihan tavallista kasvuvaihetta, vai mikä on? Muita lapsikavereita nähdään viikottain muutamana päivänä. Heidän joukossaan on muutamia, joiden kanssa leikki sujuu, mutta vähänkään vieraamman kanssa ei suju ollenkaan. Patistella saa puistossa leikkimään, kun joku tulee kysymään, ei lähtisi millään.
Mikähän olisi parasta? Antaa vielä lisää huomiota vai toisinpäin? Ei vaan jaksaisi olla mikään ohjelmatoimisto koko ajan, enkä sitä olekaan. Ei vaan jaksaisi sitä vinkumistakaan
Hän täyttää 4 parin kuukauden päästä, käy kerhossa 2kertaa viikossa ja pikkusisar on hieman alle vuoden vanha. Kotohoidossa on ollut koko elämänsä kerhoa tänä vuonna lukuunottamatta. Ja pari yökyläilyä mummoloissa.
Välillä tuntui, että alkaa kotona leikit jo yksinkin sujumaan, mutta nyt on taas ilmeisesti joku vaihe menossa, kun ei lähdä leikki käyntiin sitten millään. Joka päivä koitan pitää huolen siitä, että hän saa minulta yksityistä huomiota, mutta ei se nyt puoltatuntia pidempää ole päivittäin. Sillloin siis sylitellään, luetaan, pelataan, askarrellaan tms. Muutoin sitten pikkusisarus on mukana aina touhuissa ja kun sisarus on vielä noin pieni, tarvitsee aika paljon huomiota. Meidän perheessä isä on aina myös paljon lasten kanssa, kun töistä tulee kotiin. Hän on alusta saakka ollut molempien lasten kanssa yhtä täysivaltainen hoitaja kuin minäkin. Silti tämä isompi aina itkee ja vinkuu minua iltapesuille, iltasadulle ym.
Nyt myös kerhossa oleminen alkaa olla hankalaa. Aikaisemmin siellä oleminen jo sujui hyvin. Olenkin kysellyt, onko siellä tapahtunut jotain erityistä mutta ei kuulema ole, lapsen eikä tätien mielestä.
Arjessa tyttö haluaisi olla koko ajan samassa tilassa kuin minä. Jos hän sattuu joku hetki leikin aloittamaan itse, mikä on tosi harvinaista, hän lopettaa heti, jos jotain yhtään erikoisempaa ääntä kuuluu. Samoin hän kuuntelee koko ajan mitä puhun pikkusisarukselle tai miehelle, vaikka näennäisesti leikkisikin. Äkkiä hän vain kysyy, mitä äiti tarkoitan tuolla jne... eli on aivan koko ajan kuulolla, eikä täysivaltaisesti keskity leikkiin.
Yritän joskus leikkiä hänen kanssaan ja saada leikin näin alkuun, mutta heti kun yritän hivuttautua itse leikistä pois, se loppuu siihen. Joskus en vain jaksa keksiä tekemisiä ja olen ymmärtänyt, että lapsella pitäisikin olla toimettomia hetkiä, että leikki olisi mahdollista edes, mutta ei niiin ei!! Hän vain istuu sohvalla ja odottaa! Vinkuu ja kitisee sitten kohta, että joko äiti tuut.
Välillä mietin jopa, että onko ollut huono ratkaisu pitää lapsi kotihoidossa, kun on niin kiinni minussa. Harmittaa hänen isän puolesta, kun aina vinkuu minua, vaikka varmasti isän kanssa on tehnyt melkein yhtä paljon asioita kuin minun. Isin kanssa viettävät myös usein kaksin aikaa ulkoilemalla, jolloin saa varmasti kyllä huomiota.
Minkä ikäisenä teillä lapset on alkaneet leikkiä itsekseen? Onkohan tämä ihan tavallista kasvuvaihetta, vai mikä on? Muita lapsikavereita nähdään viikottain muutamana päivänä. Heidän joukossaan on muutamia, joiden kanssa leikki sujuu, mutta vähänkään vieraamman kanssa ei suju ollenkaan. Patistella saa puistossa leikkimään, kun joku tulee kysymään, ei lähtisi millään.
Mikähän olisi parasta? Antaa vielä lisää huomiota vai toisinpäin? Ei vaan jaksaisi olla mikään ohjelmatoimisto koko ajan, enkä sitä olekaan. Ei vaan jaksaisi sitä vinkumistakaan
ilo seurata 
