R
Ruma-ankka
Vieras
Onko se jotenkin niin, että eronnut saa surra vain tietyn ajan ja sitten pitäisi olla niin kuin kaikki olisi hyvin ja kestäisi mitän vain..? Kuinka kauan eronneella on lupa surra menetettyä perhettään?
Olimme mieheni kanssa yhdessä seitsemän vuotta, erostamme on nyt 10 kuukautta ja mies esitteli 2 kuukautta eromme jälkeen uuden naisensa. Minä sanoin jo tuolloin, että en ole vielä tarpeeksi vahva ajattelemaan muuta kuin mitä olen menettänyt, en uusia suhteita, enkä muuta.
Tänään mies tuli hakemaan lapsia isänpäiväksi luokseen ja oli ottanut uusioperheensä uuden puolison mukaan, ilman mitään varoittelua. Lapseni kanssa pakkasivat tekemämme isänpäiväaskartelut kassiin ja nainen nappasi nuorimmaisen syliin ja kuiskutti korvaan "nyt lähdetään leipomaan isille kakkua".
Keittiön ikkunasta katsoin kun pakkautuivat autoon. Minun perheeni lähdössä riemulla viettämään isänpäivää, minä yksin täällä, vuosi sitten leivoin iltahämärässä itse kakun. Tirautin kyyneleen ja toisenkin. Teki mieli olla vihainen, mutta en tiedä olisiko se enää sallittua. Kuinka ihmiset voivat luulla, että erosta selvitään yhdessä hujauksessa? Oletetaan, että tuoreet haavat kestävät kaiken, hyvä kun edelliset ovat edes arpeutuneet kunnolla vielä. Pitäisikö entisen elämän jo tuntua menneeltä vai onko oikeus vielä surra niitä kaikkia asioita, missä vielä vuosi sitten sai olla mukana? En ymmärrä, olenko jotenkin erilainen kun asiat sattuvat vieläkin niin kovin kovin paljon. Milloin on se oikea aika osata päästää menneestä irti ja ymmärtää, että ei saa sitä enää koskaan takaisin? Onko oikeus olla vielä tässäkin vaiheessa loukkaantunut ja surullinen, vihainen toisten ajattelemattomuudesta.
Joulu tulla jolkottaa. Se on sitten varmasti se seuraava koitinkivi. Onko se sitten niin, että se ensimmäinen vuosi on vaikein? Toivon sen olevan niin.
Olimme mieheni kanssa yhdessä seitsemän vuotta, erostamme on nyt 10 kuukautta ja mies esitteli 2 kuukautta eromme jälkeen uuden naisensa. Minä sanoin jo tuolloin, että en ole vielä tarpeeksi vahva ajattelemaan muuta kuin mitä olen menettänyt, en uusia suhteita, enkä muuta.
Tänään mies tuli hakemaan lapsia isänpäiväksi luokseen ja oli ottanut uusioperheensä uuden puolison mukaan, ilman mitään varoittelua. Lapseni kanssa pakkasivat tekemämme isänpäiväaskartelut kassiin ja nainen nappasi nuorimmaisen syliin ja kuiskutti korvaan "nyt lähdetään leipomaan isille kakkua".
Keittiön ikkunasta katsoin kun pakkautuivat autoon. Minun perheeni lähdössä riemulla viettämään isänpäivää, minä yksin täällä, vuosi sitten leivoin iltahämärässä itse kakun. Tirautin kyyneleen ja toisenkin. Teki mieli olla vihainen, mutta en tiedä olisiko se enää sallittua. Kuinka ihmiset voivat luulla, että erosta selvitään yhdessä hujauksessa? Oletetaan, että tuoreet haavat kestävät kaiken, hyvä kun edelliset ovat edes arpeutuneet kunnolla vielä. Pitäisikö entisen elämän jo tuntua menneeltä vai onko oikeus vielä surra niitä kaikkia asioita, missä vielä vuosi sitten sai olla mukana? En ymmärrä, olenko jotenkin erilainen kun asiat sattuvat vieläkin niin kovin kovin paljon. Milloin on se oikea aika osata päästää menneestä irti ja ymmärtää, että ei saa sitä enää koskaan takaisin? Onko oikeus olla vielä tässäkin vaiheessa loukkaantunut ja surullinen, vihainen toisten ajattelemattomuudesta.
Joulu tulla jolkottaa. Se on sitten varmasti se seuraava koitinkivi. Onko se sitten niin, että se ensimmäinen vuosi on vaikein? Toivon sen olevan niin.