Kuinka joku ihminen voi...

[vieras]

Saada puheen jäämään kurkkuun ja hengen salpautumaan, vaikka tunteita toista kohtaan ei edes ole. Olin monta vuotta sitten hetken sinkku ja silloin tapasin tuon miehen, vuosi mentiin niin, että aina eksyttiin samaan baariin ja sieltä sitten samaan petiin. Tuo tapahtui joka viikonloppu, vaikka seurusteltu ei missään vaiheessa. Kumpikin tiesi, että suhteesta ei mitään tulisi.
Ennen pääsisäistä siltä tuli yhtäkkiä viesti, monen vuoden tauon jälkeen, kyseli kuulumisia ja pyysi käymään. En vastannu. Mulle tuli jo siitä viestistä niin kamala olo, pyörrytti, silmät musteni ja sydän pamppaili ties kuinka monta tuntia. Eilen sitte tuli mun työpaikalle, käveli ensin ohi aivan kuin ei edes huomannu mua. Sitten tuli takaisin ja tuli sitten juttelemaankin, ja keksi aivan tikusta asiaa ja mulle iski aivan paniikin omainen tunne...
Nykyisen miehen kanssa ollaan seurusteltu jo kolme vuotta ja naimisiin ollaan menossa, eikä kiinnostusta tuohon ihmiseen oo, mutta aina on saanu mussa tuommosen reaktion aikaan... Onneksi sitä harvoin näkee, mutta ärsyttää, jos se rupeaa useinkin käymään tuola työpaikalla, nyt kun tietää että oon sielä töissä. Pitäis kai muuttaa ja vaihtaa puhelinnumeroa
Olipa taas aikamoinen sepustus

 

[Pamppelsson]

Toi tunne on ihna hirvee, tiedän kokemuksesta :ashamed:

 

[ap]

Välillä kun oikeen rupean miettimään tuota ihmistä(aina vaan harvemmin ja harvemmin onneksi), huomaan miettiväni, että jos elämäntilanne olis erilainen, niin jättäisin kaiken taakseni ja lähtisin sen mukaan... mutta oikeastaan en edes halua. Mä oon onnellinen nyt, mutta silloin elämä oli niin toisenlaista ja se ihminen on jäänyt muistoissa johonki "ruusuiseen aikaan" ja siksi tulee tuommonen olo ja tuommosia ajatuksia

 

[ap]

 

[ap]

Eikö kukaan nyt halua mun kanssa pohtia tätä asiaa

 

[vieras]

Eikö kukaan nyt halua mun kanssa pohtia tätä asiaa

ei oo kokemusta... vielä

 

[Pajulanpirkkona]

Se on sellasta haaveilua... Ei se oo ihme jos reagoi ihmiseen jonka kanssa on historiaa.

 

[NeitiNasu]

Ei voi sanoa mitään. Mä kun olen sellanen että jos vähänkin tuntuu joku juttu jääneen kesken, ryntään sinne takaisin kokeilemaan onneani.

Enää niitä kesken jääneitä juttuja ei ole. Kaikki on nähty loppuun: yhdestä tuli alkoholisti, toisesta perheen isä uuteen *puistatus* omakotitaloon naapurikuntaan. Selvästi emme kuuluneet yhteen kummankaan kanssa, vaikka rakkaus oli silloin suurta. Yksi jäi ikuiseksi lapseksi, en haluaisi sellaista ihmistäni elämääni vaikka maksettaisiin.

Mutta: jos en olisi rynnännyt suhteeseen tuon miehen kanssa, se olisi kyllä jäänyt vaivaamaan, kovasti. En olisi päässyt ikinä yli.

 

[ap]

Mutta ei kai ny noin voi reagoida monen vuoden jälkeen, luulis että voi olla jo jossain vaiheessa rennompi...

 

[maisa]

mulla vieläkin tulee just tuollainen olo eräästä menneisyyden tyypistä kymmenen vuotta on avoliittoa nykyisen kanssa takana, ja siltikin!

toinen näistä on ns. ensirakkaus, karmeaa sähläystä koko "suhde", aina meitä vietiin yhteiseen petiin jos jossain viihteellä tavattiin ja joskus muilloinkin, koskaan ei seurusteltu. Koko homma sai välillä aika sairaita kuvioita: kostettiin toisillemme jos toisella oli sutinaa jonkun muun kanssa yms. Tätä säätöä kesti vuosia!! Ikinä ei puhuttu välejämme selviksi ja se on jotenkin jäänyt kaivelemaan...vaikka ei olla nähty kymmeneen (!!!!!!) vuoteen, olen varma että jos joskus vielä nähdään niin menen aivan puihin Olen kuullut että hänelläkin on nykyisin avopuoliso ja lapsi ja jostain syystä tulee pieni mustasukkaisuuden pistos...sairasta...vaikka oma elämä on ihan kohdillaan, niin siltikin..siinä vaan on se jokin josta ei pääse kai koskaan ihan kokonaan irti