Kuinka jaksatte hoitoja

Kuinka te muut olette jaksaneet lapsettomuushoitojen aikana.

Olo oli mulla ennen sumuja ja hormonihoitoja OK, nyt menee mieliala vuoristorataa. Välillä on tosi hyvä olo, ei mitään ongelmia, sitten taas joku aamu kun herään on tosi paha olo, siis niin paha et tekis mieli vetää ranteet auki, (mitä en tietenkään tee) ja pinna on kun viulunkieli huudan, paiskon ovia ja kamat lentää. Ja kaikki maailman asiat kaatuu päälle.
Tosiaan viime viikolla oli toinen IVF ja en tiedä, tuntuu et pää hajoo. Testata voi vasta viikon päästä. Eilenkin ajattelin ääneen et toivon, et menkat alkais, siis mitä en tietenkään haluais, onhan täs 3,5v moisen eteen töitä tehty... On aika sekavaa tekstiä, mut helpottaa kun saa jonnekin purkautua. Kun ei sellasta kaveriakaan ole kuka ymmärtäs, mies tietysti, mut ei sekään aina jaksa. Pari vuotta sitten kävin asiasta psykologilla juttelemas, mut siitä ei ollu mitään hyötyy, ei ehkä oltu ihan samalla aaltopituudella.
Sen olen päättänyt, et jos ny ei tärppää, tää projekti loppuu tähän.

 

... välillä todellakin tuntuu, että kuinka tätä jaksaa.... välillä on niin intoa täynnä ja luottavaisin mielin hoitojen suhteen... mutta pahinta lienee se kun joku sitten menee pieleen tai hoito ei vaan onnistu. Itselläni oli tässä kierrossa eka clomit kp 3-7 sit puregonit 9-11, irrotuspiikki oli kp 12(viime torstaina) ja sit inssi oli perjantaina.. Nyt kuitenkin olen aika varma, ettten kaikesta huolimatta ovuloinut ollenkaan, vaikka muniskin oli 19 mm silloin torstaina kun pregnyl pistettiin... En nyt voi ihan täysin varma tietysti olla siitä ovulaatiosta, mutta yleensä oviksen jälkeen on aika selviä "oireita", jotka nyt sitten puuttuvat.....kyllä se vaan eilen tuntui niiiin mielettömän pahalle.. Ei edes se itsensä piikittely tai kilinikalla ravaaminen tunnu miltään siihen pettymykseen verrattuna, kun olisin edes sen pari viikkoa saanut piinailla..... No se oli mulle vasta ensimmäinen inssi ja kyllä tässä nyt jo pikkuhiljaa on saanut itsensä taas kasaan ja on taas voimia jatkaa eteenpäin..ja onhan tässä vielä se pieni toivon kipinä, että jos olisinkin ovuloinut... Nyt vaan sitten menkkoja odottelen ja toivon että sieltä tulisivat ihan omin voimin, että pääsisin sitten taas itteäni pistelemään... =)

Voimia ja jaksamista teille kanssasisaret... :heart:

 

Ensin oli kova paukku aloittaa hormonien syöminen, koska muinoin jo vuosia sitten jätin e-pillerit pois juuri sen takia, että ne vaikuttivat kehoon ja mieleen negatiivisesti.

Toinen kolaus tuli syyskuussa, kun tehtiin ensimmäinen inseminaatio onnistuneesti, mutta lopputulos oli keskenmeno.

Tässä sitä vain taaplataan ja odotellaan menkkoja alkavaksi, että pääsisi jatkamaan uusiin hoitoihin.. Pakko jaksaa eikä luovuttaa. Vaikka välillä olo onkin sellainen, että #&%?$!* väliä millään ja toivo on tiessään, silti sitä vain aina sieltä jostain se voima kasvaa ja taas jyrätään eteenpäin.

On ihan normaalia ja hyvä asia, että välillä ihminen vaipuu epätoivoon, josta voi taas nousta ja huomata, että sitä toivoakin on. Meillä menee iso kiitos kumppanille, jolla on aina oikeaan aikaan positiivisempi asenne kuin itselläni...

 

Vaihtelevasti...

Minä olen jaksanut ymmärtäväisen mieheni, hyvien ystävieni, ihanan hoitohenkilökunnan ja lapsettomuuspsykologin avulla.

Oma mieli ei aina pysy hallinnassa vaikka kuinka olisi positiivinen ihminen. Toki hormonit vaikuttaa, mutta jatkuvat pettymykset satuttaa ja se ettei oikein kukaan voi täysin ymmärtää.

Psykologilta olen oppinut ettei omia tunteitaan saa pyydellä anteeksi. Täytyy käydä läpi ne vihan ja katkeruuden tunteet jota pettymykset tuo. Täytyy välillä rypeä itsesäälissä ja myös käydä läpi se suru jota epäonnistumiset tuo. Ei saa esittää liian reipasta.
Ei auta yrittää olla ajattelamatta lapsi - asiaa koska ei se kuitenkaan onnistu.

Lapsettomuus on asia jota joutuu ajattelemaan koko ajan.
Elää kalenteri kädessä kiertopäiviä laskien. Katsella kuinka kaikki muut ympärillä saa lapsia jo toista kierrosta. Kuinka suhtautua kysymyksiin joita uteliaat ihmiset kyselevät. Kestää hormoneja sivuvaikutuksineen... Toivoa onnistumisesta, pettymyksiä uudelleen ja uudelleen.
Lapsettomuus on myös asia, joka kasvattaa ja tekee meistä sisältä vahvempia ihmisiä ja ehkä jonain päivänä myös "parempia" äitejä ja isukkeja.
Tosiaan ehkä jonain päivänä palkintona oma lapsi, joka varmasti on kaiken tämän arvoinen...