Kuinka henkisesti toivuitte?

[pelottaa]

Siinä se kysymys jo tulikin, eli miten henkisesti olette päässeet keskenmenon yli? Siis siihen pisteeseen, että olette päässeet jaloillenne ja töihin? Millaisia sairaslomia olette tarvinneet tai saaneet?

Itse olen kokenut keskenmenon ja lääkkeellisen poiston tällä viikolla. Eilinen kului sairaalassa ja tänään olen ollut täysin toipilaskunnossa, kuin jyrän alle jäänyt. Koville ottaa henkisestikin, yhtä itkeskelyä. Mietityttää kovasti, kuinka tästä tokenee tiistaina töihin. Kolmen päivän sairasloman sain, ja se kolmas päivä on tänään pitkäperjantaina, jolloin ei tietenkään ole töitä. :'(

Kuinka te muut olette pärjäilleet? Itse ajattelin pyytää ensi viikon vapaaksi, mutta mies suutuspäissään pilkkasi, että olen heti saikkua pyytämässä keskenmenosta. Työehtosopimuksessa kuulemma lukee, että 2 päivää saa, kun omainen KUOLEE. Hänestä tämä ei ole niin iso asia. :ashamed:

 

[tanjuska]

Heips!

Kannattaa kuunnella omia tuntemuksia ja sen mukaan palailla töihin! Kolmen pvän saikut lienee tavanomaisia ja fyysisen puolen hoitoon se ehkä riittääkin, mutta henkiseen menee oma aikansa.Itselläni useita km takana ja jokaisen jälkeen on ollut aina vaan raskaampaa henkisesti, mutta olen mahd.pian yrittänyt tarttua arkirutiineihin kiinni ettei suru ja ahdistus saa ylivaltaa. Niin ja omasta miehestäni en minäkään ole tukea saanut, vaikka olenkin kuvitellut että lapsi on yhteinen päämäärä ja toive mutta keskenmenon kanssa olen aina jäänyt yksin tavalla tai toisella
Voimia ja auringonpaistetta!

 

[miikuli]

Minulla keskeytynyt keskenmeno todettiin maanantaina ja lääkkeellinen poisto tehtiin keskiviikkona. Olen henkisesti ihan rikki. Lasta on toivottu jo monta vuotta. Ekat päivät meni surressa ja itkiessä. Ihan shokissa. Välilllä asian "unohti", ikään kuin se ei olisikaan tapahtunut. Operaation jälkeen olen itkeskellyt ja eilen nousivat pintaan viha ja raivo tapahtuneen johdosta. Yritän olla kohdistamatta näitä tunteita mieheeni, sillä hänkin on ihan palasina. Se vaan on niin vaikeaa, kun tässä saman katon alla ollaan. Yritän kuitenkin kertoa hänelle tunteistani ja siitä, että en ole hänelle vihainen.

Fyysisesti toipuminen myös mietityttää. Tänään on noussut lämpöä. Minut kotiutettiin, vaikka istukka ei ollut tullut ulos. En usko palaavani töihin vielä ainakaan viikkoon tai pariin. Voi mennä pidempäänkin, mikäli saan tulehduksen. Elinikäiset arvet tapahtuneesta kuitenkin tulevat jäämään. Toivon meille kummallekin voimia jaksaa tämän surun yli! :'(

 

[pelottaa]

Miikuli, minulla sikiön kehityksen pysähtyminen jo alkuvaiheeseen todettiin ultrassa tiistaina, keskiviikkona sikiö tuli ulos kotona, sairaalapolilla syötetyn lääkkeen "avulla". Eivät edes kertoneet mikä lääke se oli. Hirveät kivut, puhumattakaan siitä shokista... Mutta pahin oli tiistai, pelkkää itkemistä. Torstaina jouduin lääkkeelliseen poistoon varmuuden vuoksi, vuotoa tuli enää vain nimeksi, eli lähes kaikki oli tullut kotona pois. Kipuja ei kuulemma saisi enää olla, mutta kyllä vain on. Ajoittain helve.tillistä vihlontaa munasarjojen ja alavatsan seutuvilla. Kohtu supistelee. Pelottaa, onko kyse jostain kohdun palautumisesta, vai tulehduksesta, kuten mainitsit.

Omituista, että passittivat sut kotiin istukka kohdussa. Kyllä se olisi pitänyt varmistaa, että se tulee ulos. Yhdellä osastolla olleella tytöllä lääkkeet eivät saaneet mitään liikkeelle. Iltapäivään mennessä tämä nuori nainen ei ollut vuotanut yhtään. En tiedä, miten hälle kävi, kun minut passitettiin ensimmäisenä kotiin.

Lämpöä ei kyllä saisi nousta. Soita sinne osastolle ja kysy neuvoa, ei kannata ottaa sitä riskiä, että tulehdus tulee. Ettei sillä sitä ole mitään seurauksia tulevan lapsensaannin kannalta! Itse ajattelin soittaa kivuista osastolle heti huomenna, jos näitä vielä huomenna on.

Tällä hetkellä tuntuu myös, ettei töihin palaaminen heti tiistaina onnistu. Olen liian romuna fyysisesti, kuljen kotonakin ihan kaksinkerroin, vaikka on vedän Panacodeja. Puhumattakaan tuosta henkisestä puolesta. Se ei kai palaudu koskaan. Olen yrittänyt kirjoittaa päiväkirjaa, purkaa sinne. Kavereista ei juuri ole tukea, koska ei tällaista ymmärrä kuin ne, jotka on asian kokeneet! En minäkään usko, että palaan tiistaina töihin. Ajattelin pyytää viikkoa, enemmän, jos fysiikka ei palaa ennalleen.

Voimia sulle ja kaikille muillekin km:n kokeneille! :hug:

 

[PulttiBois]

\

Heips!

Kannattaa kuunnella omia tuntemuksia ja sen mukaan palailla töihin! Kolmen pvän saikut lienee tavanomaisia ja fyysisen puolen hoitoon se ehkä riittääkin, mutta henkiseen menee oma aikansa.
Niin ja omasta miehestäni en minäkään ole tukea saanut, vaikka olenkin kuvitellut että lapsi on yhteinen päämäärä ja toive mutta keskenmenon kanssa olen aina jäänyt yksin tavalla tai toisella
Voimia ja auringonpaistetta!

samaa olisin voinut kirjoittaa.. :/

mä sain maaliskuussa keskenmenon rv 13 ja pääsin heti seuraavana päivänä kun tämä ultrassa huomattiin niin lääkkeelliseen..
sain sen ke, to ja pe sairaslomaa ja olisi pitänyt mennä la ja su töihin- pyysin myös ne vapaaksi.
palasin maanantaina töihin ja samana iltana/yönä sairastuin yli 39 asteen kuumeeseen jossa olinkin 2 päivää sitten-

uskon että sillä kuumeella oli tekemistä henkisen puolen kanssa. päivä oli töissä todella rankka kun jouduin kertomaan mitä oli käynyt.

itse koen että olin kuukauden todella surullinen, itkin, etsin syyllistä tapahtuneelle, surin, vihasin kaikkea ja olin erittäin katkera kaikille tapahtuneesta- vrsinkin ystäville jotka odottivat kanssa. :ashamed:

tapahtuneesta on nyt n. 6,5 viikkoa ja tunnen että voin hyvin tällä hetkellä. joten aikaa se vie, mutta kaikesta varmasti selviää kun vaan muistaa antaan aikaa itselleen :heart:

kaikkea hyvää sinulle ja oikein paljon onnea seuraavaan kertaan kun saatte uuden uutisen :hug: :heart: :hug:

 

[tanjuska]

viimesimmästä km on n.2kk ja nyt jännitän olisiko tärpännyt jo uudelleen!
Tiedän jo nyt että jos kuukautiset tulevat suru ja kiukku palaa, jokaiset kuukautiset tuntuvat pieneltä maailmanlopulta Toivotaan parasta!

 

[pelottaa]

Kiitos, kun jaksoitte kirjoittaa, vaikka tämä aihe on niin raskas... Minäkin hilluin tuolla odottavien puolella, ja ihan mukavaa se olikin. Näiden tunteiden kanssa on paljon vaikeampaa mennä eteenpäin. Ei ole ollut helppoa ilmoittaa asiasta niille, jotka tiesivät. Mutta tukea on tullut yllättäviltä suunnilta ja yllättäviltä jäänyt tulematta... Jos seuraava kerta tulee, niin tietääpä ainakin, kenelle jättää kertomatta...

Tanjuska: toivottavasti plussaat. Odottelen myös hartaasti, että pääsisi taas edes yrittämään... Voimia teille! :flower:

 

[miikuli]

Hei "pelottaa". Soitin sinne osastolle(missä lääk.tyhjennys tehtiin) lämmön nousun vuoksi ja käskivät ensiapuun heti. Jäinkin sieltä sitten osastolle tulehduksen seurauksena... Yllätys yllätys, ultrassa löytyi edelleen sitä istukkaa. Sitä sitten kaivettiin pihdeillä ea:ssa ja osastolle vielä syömään lisää cytoteceja. Ilman tulosta, seur.aamuna lääkäri kylmiltään veti pihdeillä lopun(?)istukan pois ja sattuihan se...Totesi, ettei enää tarvitse ultrata, nyt se on siinä.

Myöhemmin hoitaja sanoi, että yleensä tp tehdään pienessä narkoosissa, minä olin saanut buranan 3.5h aikaisemmin. Toisaalta hoitaja kertoi myös kuinka voi valituksen tehdäpotilasasiamiehelle... Täällä sitä nyt toivutaan järkkyjen antibioottien kanssa. tuntuu, kuin joku viiltelisi puukolla kohtua aina ajoittain..Voimia meille kaikille!

 

[taustalla]

\

Hei "pelottaa". Soitin sinne osastolle(missä lääk.tyhjennys tehtiin) lämmön nousun vuoksi ja käskivät ensiapuun heti. Jäinkin sieltä sitten osastolle tulehduksen seurauksena... Yllätys yllätys, ultrassa löytyi edelleen sitä istukkaa. Sitä sitten kaivettiin pihdeillä ea:ssa ja osastolle vielä syömään lisää cytoteceja. Ilman tulosta, seur.aamuna lääkäri kylmiltään veti pihdeillä lopun(?)istukan pois ja sattuihan se...Totesi, ettei enää tarvitse ultrata, nyt se on siinä.

Myöhemmin hoitaja sanoi, että yleensä tp tehdään pienessä narkoosissa, minä olin saanut buranan 3.5h aikaisemmin. Toisaalta hoitaja kertoi myös kuinka voi valituksen tehdäpotilasasiamiehelle... Täällä sitä nyt toivutaan järkkyjen antibioottien kanssa. tuntuu, kuin joku viiltelisi puukolla kohtua aina ajoittain..Voimia meille kaikille!

Eikö nyt ollut hyvä, että se istukanloppu otettiin sieltä nyt pois jos jo oireili kuumeilemalla. IHME VALITUSTA! Mitä ihmettä tuosta jonnekin vielä valituksia väsäämään kun on hoidettu asia kuntoon. Voisiko turhan narinan lopettaa vaikka täältä aina selkääntaputtelijoita löytyykin.

 

[pelottaa]

Voi luoja, miikuli! Olen pahoillani! Niin kuin ei km:ssa sinänsä olisi kestämistä, kun vielä pitää kestää päälle turhia kärsimyksiä! Hyvin, hyvin omituiselta kuulostaa tuo, miten huonoa kohtelua olet joutunut kokemaan! Minusta jo tuo kotiin passittaminen istukan kanssa kuulostaa niin pahalta, että voisi jo ajatella hoitovirhettä. Mutta se on sitten eri asia, jaksaako valitusta kuitenkaan tehdä, kun kaikki energia menee itsensä koossapitämiseen! :'(

Saattaa olla, että näytit kuitenkin olosuhteisiin nähden niin reippaalta, että lääkäri päätti "hoitaa" sinut ilman narkoosia. Sillä oli varmaan paha päivä, kun oli pitänyt pääsiäisenä töihin. Tämä on stressaavaa aikaa terveidenkin kirjoissa kulkeville, ja jotkut purkaa sitten pahaa oloaan muihin. :snotty:

Itsellä kivut hellittävät, mutta aion silti pistäytyä huomenna polilla kysymässä niistä. Saavat luvan tutkia. Tulehdusta pelkään itsekin :snotty: Vaikka kuumetta ei olekaan...

Todella iso voima :hug: sulle, koeta jaksaa! Kyllä tästä vielä noustaan, eikös niin!!! :wave:

 

[miikuli]

Hei "pelottaa". Tulehan sitten kertomaan kuin sun kävi? Tsemppiä oikein kovasti! Toivotaan, että kaikki on nyt fyysisesti kunnossa. Jotenkin lohdullista ja kannattelevaa tietää, että jossain joku toinen (vaikka ihan vieraskin) käy näitä samoja tuntemuksia läpi. Tietenkään km ei toivo kenellekään, mutta minusta parhaiten toista osaa ymmärtää ja lohduttaa samoja kokenut.

Voimia sinullekin :hug:

 

[pelot laimenee]

Hei, miikuli! Lääkärin vastaanotolla piipahdin tänään sairaslomaa hakemassa, ja enköhän sielläkin alkanut pillittää :'( Tästä pystyy kyllä kirjoittamaan, mutta joka kerta kun yrittää puhua, seuraa murtuminen. Viikon saan nyt sitten kotona toipuilla. Ei kannata mennä työpaikalle esittämään vahvempaa kuin onkaan...! Varsinkin, jos pitää sitten vessassa salaa pillitellä :0

Vihlontoja ei enää eilen tullut, tänään vain laimeita. Hyvin empaattinen lääkäri oli sitä mieltä, että polille voin mennä jos siltä vähänkin tuntuu. Nyt käynti on sitten jäänyt, kun tilanne ei kovin "hälyttävältä" vaikuta. Lääkärin mukaan jos munanjohtimeen on jäänyt jotain "raskausmateriaalia", se voisi aiheuttaa vihlontaa, mutta pitäisi kyllä nostaa kuumettakin. Toisaalta voi vihlonta liittyä ihan keskenmenoonkin, elimistö kovalla koetuksella... Tilannetta tarkkailen, sen mukaan mennään... Omituista...

Kiitos sinulle myös lämpimistä sanoista ja kannustuksesta! Kyllä meitä saman kokeneita on vaikka miten, mutta luulisin, että ei kaikille ole niin helppo näistä asioista kirjoittaa. Toivottavasti olet jo fyysisesti toipumassa! Siitä henkisestä parantumisestahan tässä ei tiedä kukaan

:ashamed: Ainakin muistoissa nää kokemukset tietysti säilyy läpi elämän! Mutta ehkä suru laimenee... Voimia ja jaksamisia sinulle :hug: :

 

[miikuli]

Joo toivotaan että saadaan kropat kuntoon ja jaksettaisiin sinne asti, että alkaisi henkisestikin helpottamaan. Itsekin purskahdin poruun, kun soitin äsken neuvolaan ja th totesi vaan kylmästi "se siitä sitten ja uusi yritys". Ei ollenkaan kysellyt keskenmenosta, kuinka voin tms. En kyllä hänestä pitänyt tavatessammekaan. Tällöin olisin halunnut puhua esim. peloistani raskauden suhteen (vauva saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla), mutta th vaan hoki kuinka tärkeää on lenkkeillä päivittäin edes 1/2h, että jaksaa sitten synnytyksessä!!!!Voi herran pieksut sanon minä. No, se kai on varsin tavallista,että hoitaja ja "hoidettava" eivät aina kohtaa.. Meitä on joo moneksi. Koitetaan jaksaa.

 

[sapeli]

Itse en ainkaan neuvosta tukea saanut. Sanottiin vain puhelimessa "no eihän ne sitten sydänäänetkään kuulu, minäpä poistan sinut täältä listoilta", kun kaavinnan jälkeen soitin itku kurkussa,että sais jollekin puhua tai saada tietoa/lohtua
(tuulimunaksi todettiin rv 12 ultrassa).

 

[sapeli]

neuvosta=neuvolasta

 

[miikuli]

Moi Sapeli ja muut! Joo, suhtautuivat näköjään sinunkin ilmoitukseen siellä neuvolassa tosi "ymmärtäväisesti".. ######
Itse sain sen infektion, kun kotiuttivat lääkkeellisestä istukan kanssa kotio. Hoidoksi kahdet antibiootit, joista sainkin sitten ihan "mukavan" pikku bonuksen: allergisen reaktion. Kutiseva ihottuma, paha olo, lämpöä ja vatsa sekaisin monta päivää.. Siis fyysinen toipuminen on edelleen kesken, vaikka keskeytys tehtiin jo 4.4. Minullakin oli viikkoja jo 11+6. Henkisesti suru ja pahin ahdistus on alkanut helpottamaan. Uutta yritystäkin on jo suunnitteilla. Suruani olen purkanut juttelemalla kaverini ja mieheni kanssa, lukemalla näitä palstoja ja kirjoittamalla koko tämän raskaus- ja jälkiprosessin stooriksi itselleni.

Voimia siskot! :\|

 

[ei enää pelkoa]

Olen se aloittaja... Miikuli, kiva kuulla sinusta. Ihan hyvältä kuulostaa tuo sinun toipumisstrategia! Mullakin alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Fyysisesti pääsin sinua paljon helpommalla, ei tullut jälkitulehduksia tai muita ongelmia, vaikka olin kyllä paniikissa toipumisen suhteen. Henkisellä puolella ei ole mennyt niin hyvin. Töissä km:n jotenkin unohtaa, mutta välillä masennus yllättää täysillä. Työasiat tuntuu jotenkin merkityksettömiltä, eikä oikein jaksa kiinnostaa samalla tavalla kuin ennen km:a. Kai se on nyt tätä jonkun aikaa...

Mun mies taas ei kauan jaksanut olla tukena. Tuntui, että viikossa se oli jo unohtanut koko asian. Ystävien kanssa en ole asiasta kauheasti puhunut, tuntuu, ettei ne halua jauhaa tästä. Ymmärrystä on löytynyt vain yhdeltä, joka on itse kokenut myös km:n. Vaikea kai tätä on muuten on tajutakaan. Täytyy sanoa, että kaikkein parasta "vertaistukea" on löytynyt täältä palstalta! Kiitos teille kaikille, jotka tähänkin ketjuun ootte kirjoitelleet, Miikuli ja muut!

Palaillaan taas

:wave:

 

[aloittaja]

Lisäys vielä: Miikuli, tarkoitin tietysti tuota sinun henkistä toipumista! Kirjoitin sekavasti!

Neuvolakokemukset kuulostaa aika monella surkeilta, suorastaan ala-arvoisilta. Mulla oli ihan mukava terv.hoitaja/kätilö. Pahoitteli puhelimessa kun kerroin km:sta, mutta siihen se kyllä sitten jäikin. Ei ollut puhetta mistään jatkokeskusteluista. Kyllä "kriisiapu" olisi mullekin kelvannut! Mutta ei sitä tarjottu, enkä siinä shokkitilassa ymmärtänyt edes kysyä. :/

 

[miikuli]

Heip "aloittaja" ! Hyvä, että sun vihlonnat hävisi sitten. Mulla on vielä jonkin verran, mutta pärjään. Itselläkin se masennus nostaa kyllä ajoittain päätään. En ole enää itkeskellyt ihan joka päivä, mutta sit esim. eilen nukkumaan mennessä romahdin taas. Mä en ole ollut vielä töissä, ehkä ensi viikolla, jos ei taas tule joku yllätys. Ihoa kutittaa mutta onneksi uusia läikkiä ei nyt tänään ole enää ilmaantunut. Ne antibiootit, joita mulle määrättiin, reagoi ristiin sellaisen antibiootin kanssa, jolle tiesin jo etukäteen olevani allerginen. Minulle ei siis olisi saanut ilmeisesti sitä määrätä.. Potilasasiamiehen mielestä tässä minun prosessissa on kyseessä (ehkä) parikin hoitovirhettä. Asiaa joka tapauksessa aletaan selvittää. Sekin riittää minulle, vaikkakin esim. ylimääräisten kipujen ja pahan mielen lisäksi tuli myös rahallista tappiota esim. ylimääräisistä sairaalapäivistä, lääkkeistä jne.

En halua syynätä "syyllisiä" suurennuslasilla, vaan ihan aidosti kiinnittää sairaalan huomion heidän tämänhetkisiin hoitokäytäntöihinsä ja niiden ongelmakohtiin. Tiedostan myös, ettei keskenmenon vuoksi herännyt viha,syyllisyys ja epätoivo saa asiatasolla värittää kertomuksiani tapahtuneista. Mutta meillä on siitä hieno maa, että meillä on hyvä perusterveydenhuolto sekä laki potilaan asemasta, jonka nojalla meillä jokaisella on oikeus turvata terveydenhuollon ammattilaisiin luottavaisin mielin!

Olen oikeastaan hämmästyttänyt itseni sillä, kuinka nopeasti noinkin suuresta kriisistä, kuin keskenmeno, toipuminen on alkanut! Minunkaan mieheni ei ole enää oikeastaan asiasta puhunut, mutta lohduttaa kyllä jos paha mieli pääsee valloilleen. Ehkä miesten on vaan helpompi toipua, koska raskaus on kuitenkin loppu viimein hyvin fyysinen asia ja koskettaa tällä tasolla monin verroin enemmän naisia. Itselläni ainakin olivat oireet sitä luokkaa, että jouduin olemaan saikulla lähes 2kk! Eli elin raskautta varten tuon ajan. Se varmaan myös vaikutti siihen, että kyllä varmaan minulla mielikuvavauva oli paljon todempi kuin miehelläni. Vaikea sanoa; asiathan koetaan niin monella tavalla. En ainakaan itse ole oikein päässyt selvyyteen millä tavalla mieheni oli mukana raskaudessa "henkisesti". Hän on muutenkin aika ujo ja hiljainen. Ilmaisee tunteensa enemmän tekojen kautta. Mutta sen tiedän, että raskaus oli hänellekin hyvin mieluisa ja toivottu asia. Kyllä hänkin oli hyvin surullinen keskenmenostamme, vaikkakin joutui tässä vastoinkäymisten prosessissa tukemaan paljolti minua.

Luulen, että käyn tätä analysointia tapahtuneesta itseni kanssa vielä pitkään, mutta ehkä, ehkä uskallan kuitenkin vielä yrittää uudelleen! Ainakin mieheni haluaisi uutta yritystä heti kun minä koen olevani siihen valmis. Eli tätä kaikkea pohtiessani olen itsekin ihmeissäni tästä eteenpäin suuntaavasta ajattelutavastani! Minua on myös auttanut se, kun lukee näiltä palstoilta muista, jotka ovat kokeneet keskenmenoja, mutta saaneet silti myös lapsia. Toivo on hirvittävän tärkeä voimavara. Sitä pitää olla aina.
:flower: Voimia!!!

 

[chrissy]

mäki "pääsin" elämäni ekaa kertaa tänne puolelle.. itkien mä tätä kirjotan..

eli mula todettiin tänään keskeytynyt keskenmeno.. sitten lääkäri pamautti mulle shokin.. siellä oli ollut toinenkin.. Eli olin odottanut kaksosia..

kaksosia ei meidän suvussa ole yhtään niin sekin on harvinaista...

sain pillerin, mut ei oo mitää vaikutusta ollut vielä.. odottelen kauhulla et mitä tulee ja kuinka kipee sitä sit ollaan...

nyt voi kyllä sanoo et sydän on särki... :'(

 

[Siiri80 harmaana]

Täällä kans itkun sekaisin tuntein mennään. Viime yönä meni itsestään kesken.

Nyt kotona, vähän väliä tulee itkukohtauksia. Päivällä meni parisen tuntia ihan ilman itkuja, käytiin kaupassakin, mutta kun sieltä autoon päästiin niin taas tuli itku. On tämä henkisesti tosiaan raskasta.

Yritän ajatella niin ettei pienellä kaikki ollut hyvin muutenkaan, ehkä häntä ei oltu vielä tarkoitettu maan päälle. Toisaalta ajattelen, että mun ja avokin mummut ja papat pitävät hänestä huolta tuolla jossakin ja kun yksi läheinen sukulainen kuoli viime sunnuntaina voivat yhdessä matkata sinne jonnekin. Ehkä tyhmiä ajatuksia, mutta lohduttavat kuitenkin.

Onneksi avokki on hyvänä tukena, soitti vanhemmilleni kun en itse pystynyt, halaillut ja silitellyt, ollaan vähän puhuttu asiasta ja oli itsekin etsinyt tietoa netistä keskenmenosta.

Suru on suuri, mutta ei tämä muuten helpota kuin suremalla meni sitten aikaa kuinka kauan tahansa.

Itkenyt niin paljon, että oikein päätä särkee, piti avokin lähteä lääkettä hakemaan, että tämä fyysinen kipu edes helpottais.

Kaikkea hyvää ja jaksamista teille muille saman kokeneille.

 

[chrissy]

siiri80: paljon :hug: sullekkin..

mäki toivoisin et alkais jo tää vuotaminen... oon nyt aamu 10 saakka odotellu..

mun mies o portugalissa ja tulee vasta sunnuntaina.. yritän täälä kasata itteeni ku kyl aika rikki menin...