T
Tutinahytinä
Vieras
Lapsuuden elin suvun vanhimpien ympäröimänä, ensimmäisen kerran pääsin leikkimään muiden lasten kanssa vasta kouluun mentyäni.
Luonnollisesti vanhojen ihmisten ympäröimänä hautajaisiakin riitti. Luonamme asui isovanhempani jotka sairastelivat paljon ja äiti pelkäsi että jotain vakavaa tapahtuu.
Äidin tyylinä oli puhua peloistaan minulle, hän myös pelkäsi minun sairastuvan milloin mihinkin vakavaan. Muistan että elämäni ensimmäiset 15 vuotta pelkäsin että kuolen nukkuessani, vapisin ja tärisin kun odottelin unta.
Opinpahan siinä pelkäämään jos vaikka mitä. Mutta en uskaltanut puhua peloista ääneen, tiesin ettei äidiltä ainakaan tukea saa, päinvastoin lisää löylyä.
Nyt kun itselläni on jo murkkuiässä olevia lapsia, äiti utelee heidän voinnistaan kovasti minulta. Ja jos ei minulta heru tietoa, soittaa lapsille ja kauhistelee. Syyllistää jos en pienen nuhakuumeen vuoksi ole lapsesta hysteerisen huolissaan.
Koluttauduin aikoinaan sairaanhoito alalle, ehkä siksi että olisin äidin pelottelun yläpuolella. Siitä huolimatta äiti haluaa tietää kaikesta enemmän, neuvoo ja pelottelee entiseen malliin.
Äiti saattaa vaikka hammashoitajalle menossa ollessaan soittaa ja huokailla että varmaan löytyy suusyöpä tms.
Nyt vaan huomaan, että kyllä tuo kasvatus pelottelemalla on jälkensä jättänyt. Pelkään oman terveyteni puolesta aivan hirveästi. Sairastuessani olen paniikissa, huomaan ajattelevani että eihän tämä voi olla kuin syöpä tai vastaava. Tämä väsyttää, jatkuva pelkääminen. Miten ihmeessä sitä osaisi vahvistua ja viisastua ???
Omille lapsilleni olen ilmeisesti osannut pitää kulisseja yllä, taannoin yksi lapsistani mainitsi jutustelun ohessa ystävälleen että "Meidän äiti se ei pelkää yhtään mitään".
Luonnollisesti vanhojen ihmisten ympäröimänä hautajaisiakin riitti. Luonamme asui isovanhempani jotka sairastelivat paljon ja äiti pelkäsi että jotain vakavaa tapahtuu.
Äidin tyylinä oli puhua peloistaan minulle, hän myös pelkäsi minun sairastuvan milloin mihinkin vakavaan. Muistan että elämäni ensimmäiset 15 vuotta pelkäsin että kuolen nukkuessani, vapisin ja tärisin kun odottelin unta.
Opinpahan siinä pelkäämään jos vaikka mitä. Mutta en uskaltanut puhua peloista ääneen, tiesin ettei äidiltä ainakaan tukea saa, päinvastoin lisää löylyä.
Nyt kun itselläni on jo murkkuiässä olevia lapsia, äiti utelee heidän voinnistaan kovasti minulta. Ja jos ei minulta heru tietoa, soittaa lapsille ja kauhistelee. Syyllistää jos en pienen nuhakuumeen vuoksi ole lapsesta hysteerisen huolissaan.
Koluttauduin aikoinaan sairaanhoito alalle, ehkä siksi että olisin äidin pelottelun yläpuolella. Siitä huolimatta äiti haluaa tietää kaikesta enemmän, neuvoo ja pelottelee entiseen malliin.
Äiti saattaa vaikka hammashoitajalle menossa ollessaan soittaa ja huokailla että varmaan löytyy suusyöpä tms.
Nyt vaan huomaan, että kyllä tuo kasvatus pelottelemalla on jälkensä jättänyt. Pelkään oman terveyteni puolesta aivan hirveästi. Sairastuessani olen paniikissa, huomaan ajattelevani että eihän tämä voi olla kuin syöpä tai vastaava. Tämä väsyttää, jatkuva pelkääminen. Miten ihmeessä sitä osaisi vahvistua ja viisastua ???
Omille lapsilleni olen ilmeisesti osannut pitää kulisseja yllä, taannoin yksi lapsistani mainitsi jutustelun ohessa ystävälleen että "Meidän äiti se ei pelkää yhtään mitään".
