kriisissä

En tiedä mikä mua vaivaa. onko jotain 10 yhdessäeletyn vuoden kriisiä vai minun myöhäistä 30 v kriisiä. Puitteet pitäisi olla kunnossa, on talo ja terveet lapset, molemmilla työ ym. Mun tunteet on vaan jotenkin jäissä miestä kohtaan. Seksiä ei tee mieli, kaikki miehessä ärsyttää. Mies kyllä kai haluais ja olis aina valmis esim. seksiin mutta mua ei jaksata. Se haluais lähteä yhdessä ulos tms. mutta mua ei huvita lähteä sen kanssa. Liekö sitä että tiedän mitä se on, sitä armotonta kaljan kiskomista. Mieluummin menen yksin viihteelle kun ukon kanssa. Mitään masennusta tää ei ole (omaan hyvän itsetunnon), vaan jo pidempään jatkunutta ylä- ja alamäkeä ja minusta lähtevää. Joskus saattaa mennä muutama päivä hyvin, mutta sitten taas tää mun "jäisyys" nostaa päänsä. En ole lähdössä suhteesta tai salarakasta hommaamassa, kyllä mä tän ristini kannan kun olen sen itelleni ottanu. Onko muilla samankaltaisia tuntemuksia ollu, miten menneet ohi?

 

Täällä sama tilanne... edelleen meneillään ja itsekin edelleen ihmettelen, että mitä asialle voisi tehdä! Yhteisiä vuosia takana 5 ja itse 3-kymppinen, 1 lapsi ja puitteet ok, paitsi että muuton myötä itse olen työtön, mikä on rasite itselleni, mutta mikä siinä omassa miehessä niin ärsyttää ja kaikki?!

 

Sama täällä. 30-kymppisiä ollaan molemmat, seurusteleen alettiin 15-vuotiaina eli puolet koko elämästä on yhdessä vietetty. On talo, vakituiset hyvät työpaikat, kaksi lasta, kaksi autoa jne. , ei mitään valittamisen aihetta. Mies ei ryyppää eikä rällästä, auttaa kotitöissä, huomioi ja sanoo rakastavansakin lähes joka päivä. Mut mä, osaan kyllä näytellä rauhallista ja tyytyväistä vaimoa, mutta sisällä on tosi kova levottomuus. Kaikki kyllästyttää. Ja nyt on sit ollu reilun kuukuden ajan meili-suhde? yhen tutun miehen kanssa. Ei mitään seksuaalista, mut melkein joka päivä jotain pientä piristävää laitellaan. Mä oon yrittäny lopettaa homman jo kaks kertaa ja mies on tähän tyytynyt, mut sit mä aina alotan uudestaan, riippuvainen olo on. Kai tää on sitä 30 kriisiä tai jotain, en mä erota haluaisi, mut en mä halua tällaista tasasen tylsääkään elämää.

 

Olen 36 vuotias ja lapsia on siunaantunut useita.Tunteet mieheen aivan kuolleet mut en kuitenka pysty eroamaan.On viimeinen vuosi ollut aivan hirveä,olen sairastellu vaikka mitä ja olo aika kurja.Töissä on mukavaa kun ei tarvii miestä miettiä, mut kotona tilanne tosi outo.Ei puhuta juuri mitään seksistä ei tietoakaan koska en halua ja se miestä raivostuttaa.Hän ei osallistu juurikaan lasten tai kodin hoitoon...pihalla kyllä tekee hommia.Mulle ei puhu koskaan mistään on hiljainen ja erittäin epävarma itsestään.Tuntuu että näitä kriisejä on todella monella,jotkut niistä selvii ja toiset ei.Joka tapauksessa voimia kaikille tasapuolisesti.

 

Kiva kuulla että muillakin samoja ongelmia tunne-elämässä, ja myös tietää etten kai sitten kuintenkaan ole mikään pimahtanut. Onneksi on nämä palstat missä voi vähän joskus mieltään tuulettaa toista suututtamatta. Aika ajoin tää on kyllä tosi rassaavaa kun ei todella tiedä missä menen ja mitä haluan. Jopa ne toisen tahatomat äännähdykset ym. "pakko"-jutut saa mut melkeen huutamaan raivosta. EI auta muu kun poistua huoneesta ettei myrsky nouse. Tämä saa näyttämään siltä etten viihdy samassa huoneessa, joka taas vaikuttaa johonkin muuhun asiaan. Usein mietin olenko ihan oikeassa paikassa tällä hetkellä.

 

Sama täällä.
Etenkin nimimerkin "Ankku" kirjoitus voisi olla suoraan minun kirjoittamani. Ollaan menossa taas pariterapiaan (runsaan kuukauden päähän sain ajan), mutta en liikoja siltä odota.
Meilläkin lapsia useita ja tunnelma kotona ahdistava, mies viihtyy ulkohommissa, itse olen yksinäinen. Seksiä ei halua mies enkä enää oikein minäkään, viime kerrasta puolisen vuotta.
Lasten takia sinnitellään ainakin vielä saman katon alla, onneksi riittää tilaa ja makuuhuoneita.
Tulossa oleva hääpäivä ei oikein innosta...
:'(

 

Kavereillani on sama ongelma. Uskoisin sen olevan alkavaa keski-iän kriisiä. Lapset on saatu, työt on, ihan hyvä mies yms. Herää kysymys mitä sitten? Lapset pitäis jaksaa kasvattaa isoksi, olla saman miehen kanssa ja työt rullaa omalla painollaan.
Itse olen myös kolmivitonen ja uskon, et on pitää miettiä miten haluaa loppuelämänsä viettää.
Mitä asioita haluaisit korjata elämässäsi?
Parisuhdetta miehen kanssa voi tietysti virkistää yhteisillä lapsettomilla viikonlopuilla tms. Keksiä tulevaisuuden etappeja. Itse olen alkanut opiskella ja se on kyllä ihanaa terapiaa. Saa olla omissa ajatuksissaan ja pääsee ikään kuin muualle. Virkistää kovasti!

 

Kiitos äityli kommentista. Taisit antaa diagnoosin joka pätee ja jota en ehkä halunnut edes ajatella. Minullako, yli kolmikymppisellä ikuisella teinillä, olisi tulevaa keski-iän kriisiä. Mutta totta puhuakseni se voi kyllä sitä ollakin. Nyt kun on silmät auennut eikä kaikki olekaan sitä ruusunpunaista ja ihanaa, todella herää kysymys: "Tässäkö tää kaikki nyt on?"

 

Sisäinen tyhjyys,levottomuus. Mikä minä olen mitä haluan tässäkö tämä elämä oli. Mikään ei kiinnosta, ei naurata, ei hätkäytä. Näinkö sulla? iTSE SAIRASTUIN VAKAVAAN MASENNUKSEEN. Fiilikset olivat vuosi sitten tuollaiset, sinnittelin aikani, kyselin ja huusin apua. Lopulta annoin periksi, irroitin pakonomaisen otteen elämästä, jonka jokaista lankaa yritin hallita. Annoin kauhean ahdistuksen tulla, hakeuduin hoitoon, sain masen.lääk.ja aivan mahtavan terapeutin. Nyt tilanne on toinen, sain elämäni takaisin. kun vanhat kahleet irtoavat, vapautuu PALJON uutta raikasta energiaa luovaan raikkaaseen elämään. Jumala voi ja haluaa auttaa sinuakin!

Ihminen on alunperin luotu Jumalan yhteyteen, syntiinlankeemuksessa tuo yhteys katkesi, siksi sisällämme on tyhjyys niinkauan kun emme halua takaisin Jumalan yhteyteen. Uskomalla Jeesukseen omana syntiesi sovittajana saat levon ja rauhan sisimpääsi. Rauha, joka ylittää parhaimmatkin hetkelliset fiilikset. kannattaa kokeilla!

 

Noi oireet kuuluvat ihan tavalliseen kehityspsykologiaan. Sinulla on siis kaikki hyvin. Tässä elämänvaiheessa ja iässä kuuluukin alkaa pohtia elämäänsä, valintoja joita on tehnyt ja miettiä minkälaisen elämän haluaisin tulevaisuudessa. Hanki kirkastosta kehityspsykologian kirja, niin huomaat sen.Monet tekevät juuri 36-40 suuria muutoksia elämässään. Entinen elämä ei tyydytä enää. Osa lähtee opiskelemaan ihan jotain uutta alaa, osa irtisanoutuu hyvästä työstään, osa muuttaa kotiseudulleen takas ja osa eroaa.

Mielestäni just 35v iässä elämä on kovimmillaan ja paineita on paljon. Tämän takia joudutaan repimään itseämme joka suuntaan. Miten miehesi on ottanut asian? Oletko jutellet avoimesti asiasta muiden kanssa?