Minulla on kesällä 9-vuotta täyttänyt tyttö, joka on aina ollut reipas ja ulospäinsuuntautunut. Mutta, nyt parin viikon ajan, on ollut pelkoa vähän joka suuntaan. Ja pahin tästä on pelko, että minulle, äidille, sattuu jotain. Ja tämä on nyt todella voimakasta; alkaa näyttää siltä, että harrastuksetkin alkavat jäämään tämän takia, kun ei voida sen aikaa olla erossa minusta. Tämä ahdistaa tyttöä itseään ja tietenkin myös minua, kun tuntuu että on "seurannassa" koko ajan...
Ollaan tytön isän kanssa erottu 7 vuotta sitten ja isän tapaamiset ovat nykyään melko vähissä, joten toisaalta ymmärrän "pohjan" tälle pelolle. Meillä on kuitenkin tässä vuosien saatossa ollut jos jonkinlaisia "kausia" tytön kanssa (mahakipua, nukkumisvaikeuksia) ja näiden johdosta ollaan käyty perheneuvolassa juttelemassa ja paljon käyty lävitse myös tätä isäjuttua (tällä hetkellä ei käyntejä ole päällä) Ja hänen kanssaan on puhuttu, että jos joku sellainen tilanne tulisi niin varmasti löytyy aikuisia, jotka pitävät hänestä huolen (olen tämän nyt ottanut sillä tasolla puheeksi, että jos vaikka taitan jalkani ja joudun sairaalaan).
Meillä tuo tytön luonne on niin monimutkainen, kun on olevinaan kauhean reipas, omatahtoinen ja tempperamenttinenkin, MUTTA kuitenkin sieltä pohjalta löytyy todella herkkä mietiskelijä. PENEN psykologinkin mielestä tyttö on ihan normaali ikäisensä, joskin vaan hieman liian "välkky" - miettii liikaa kaikkia asioita.
Olisinkin nyt kysynyt, että onko kellään muilla samanlaista, että onko taas jokin ikään kuuluva juttu, joka menee ohitse ajan kanssa, kuten kaikki muutkin vaiheet? Tuokin on niin jännä, että mikä nämä vaiheet aina laukaisee, kun ne alkavat ihan että naps; ilman mitään (ainakaan itselle) näkyvää syytä....
Kiitollisena odottelen muiden kokemuksia!
Ollaan tytön isän kanssa erottu 7 vuotta sitten ja isän tapaamiset ovat nykyään melko vähissä, joten toisaalta ymmärrän "pohjan" tälle pelolle. Meillä on kuitenkin tässä vuosien saatossa ollut jos jonkinlaisia "kausia" tytön kanssa (mahakipua, nukkumisvaikeuksia) ja näiden johdosta ollaan käyty perheneuvolassa juttelemassa ja paljon käyty lävitse myös tätä isäjuttua (tällä hetkellä ei käyntejä ole päällä) Ja hänen kanssaan on puhuttu, että jos joku sellainen tilanne tulisi niin varmasti löytyy aikuisia, jotka pitävät hänestä huolen (olen tämän nyt ottanut sillä tasolla puheeksi, että jos vaikka taitan jalkani ja joudun sairaalaan).
Meillä tuo tytön luonne on niin monimutkainen, kun on olevinaan kauhean reipas, omatahtoinen ja tempperamenttinenkin, MUTTA kuitenkin sieltä pohjalta löytyy todella herkkä mietiskelijä. PENEN psykologinkin mielestä tyttö on ihan normaali ikäisensä, joskin vaan hieman liian "välkky" - miettii liikaa kaikkia asioita.
Olisinkin nyt kysynyt, että onko kellään muilla samanlaista, että onko taas jokin ikään kuuluva juttu, joka menee ohitse ajan kanssa, kuten kaikki muutkin vaiheet? Tuokin on niin jännä, että mikä nämä vaiheet aina laukaisee, kun ne alkavat ihan että naps; ilman mitään (ainakaan itselle) näkyvää syytä....
Kiitollisena odottelen muiden kokemuksia!