Kokemuksia persoonallisuushäiriöisestä

Moi!

Onko kenelläkään kokemuksia persoonallisuushäiriöisen kumppanin kanssa elämisestä? Miten olette selvinneet: oletteko eronneet vai pysyneet yhdessä?

 

mä olen ollut tai olen vieläkin toisinaan tälläisen miehen kanssa..kovasti pitäs eroon päästä mut ei oo helppoo..

 

Ei onneksi omalla kohdalla, mutta aikanaan seurasin sairaalloisesta mustasukkaisuudesta ja vainoharhaisuudesta "kärsivän" isäni ja äitini suhdetta. Ehdotin eroa kun olin 8-vuotias. Erosivat tosi traumatisoituneina kun olin 28...

Nyt lähipiirissä jännitetään miten kauan yksi äiti-ihminen kestää selkeästi narsistista miestään ja viritellään jo kaiken varalta turvaverkkoja. Toinen tuttu on jo ilmeisesti kaiken avun ulkopuolella ja antaa mustasukkaisen ja väkivaltaisen miehen kävellä ylitseen joka suuntaan ettei vaan saa selkäänsä.

Voimattomuus näissä tilanteissa tekee pahaa. Vierestä katsoja ei voi tehdä mitään, ei mitään jos toinen ei itse näe tilanteen sairautta ja ala hakea itselleen apua.

Piika-äiti

 

Ei oo helppoo........ koko ajan yritän kerätä voimia et jaksan tehdä edes jonkinlaisen päätöksen. Mut miks se lähteminen on niin vaikeeta ? vaikka tulevaisuus ei oo kummonen tollasen kans eikä varmaan ittekseenkään. Mutta ajan kanssa kait kaikki helpottaa tai sitten ei ............

Voimia teille kanssasisaret, kun vain saatais oma elämä takas.............

 

Hei kaikki! Irti pääseminen ei ole helppoa, mutta se on tehtävä. Ja mitä nopeammin, sen pienemmät arvet jää lapsille ja itselle. Oma, itsenäinen elämä ei ole pelottavaa, vaan vapauttavaa. Voimia tehdä se ratkaisu, joka odottaa! T. Saman kokenut ja irti päässyt.

 

\

Ei onneksi omalla kohdalla, mutta aikanaan seurasin sairaalloisesta mustasukkaisuudesta ja vainoharhaisuudesta "kärsivän" isäni ja äitini suhdetta. Ehdotin eroa kun olin 8-vuotias. Erosivat tosi traumatisoituneina kun olin 28...

Nyt lähipiirissä jännitetään miten kauan yksi äiti-ihminen kestää selkeästi narsistista miestään ja viritellään jo kaiken varalta turvaverkkoja. Toinen tuttu on jo ilmeisesti kaiken avun ulkopuolella ja antaa mustasukkaisen ja väkivaltaisen miehen kävellä ylitseen joka suuntaan ettei vaan saa selkäänsä.

Voimattomuus näissä tilanteissa tekee pahaa. Vierestä katsoja ei voi tehdä mitään, ei mitään jos toinen ei itse näe tilanteen sairautta ja ala hakea itselleen apua.

Piika-äiti

Voitko vähän valaista esimerkein, miten näiden persoonallisuushäiriö ilmennyt? Kun on suhteessa, joskus vaikea nähdä metsää puilta...Ja osahan manipuloi selkeästi kumppaniaan, kunnes alkaa itsekin uskoa. Eli valaisetko hieman. Kiitos.

 

Täytyypä tähänkin asiaan sanoa pieni totuus.

Voi kuinka monessa erossa nainen jaksaa käyttää näitä tiettyjä kliseitä.

Mies on aina persoonallisuushäiriöinen. Kyse on melko usein siitä, että nainen on päättänyt päättää suhteen, mutta ei uskalla tehdä ratkaisua. Eli helpoin tie on ärsyttää kumppani. Jos mies on mies hänet saa kyllä ärsytettyä. Kun kerran hermostuu on sitten helppo hehkutella häiriöstä.

Kaikki on persoonia mutta melko vähäinen osuus häiriöisiä.

 

\

Täytyypä tähänkin asiaan sanoa pieni totuus.

Voi kuinka monessa erossa nainen jaksaa käyttää näitä tiettyjä kliseitä.
Mies on aina persoonallisuushäiriöinen. Kyse on melko usein siitä, että nainen on päättänyt päättää suhteen, mutta ei uskalla tehdä ratkaisua. Eli helpoin tie on ärsyttää kumppani. Jos mies on mies hänet saa kyllä ärsytettyä. Kun kerran hermostuu on sitten helppo hehkutella häiriöstä.

Kaikki on persoonia mutta melko vähäinen osuus häiriöisiä.

Voi olla - mutta paha mennä ulkopuolisena arvioimaan, mikä on naisen manipulointia ja mikä ei. Meillä mies oli ja on persoonallisuushäiriöinen, ei ota vastuuta lapsista, ei taloudesta, ei mistään. Elää kädestä suuhun, ja osaa kyllä vaatia itselleen palveluja ja vippiä ystäviltä. Elää siis työttömänä, asunnottomana, sen jälkeen kun osoitin viimein ovea. Siinä ei paljon minun tarvinnut kumppania ärsyttää!! Eli: ei yleistetä, kohtaloita on monenlaisia, ja osa tosi kipeitä. Voimia kaikille, joilla arki ei suju.

 

Eipä kai se ole ihan häiriintynyttä jos tilanne on väliaikainen ja lyhyt, kaikillahan on kriisejä. Mutta jos alistamista on jatkunut jo useamman vuoden tilanne on varmasti eri. Ehkä edellinen sukupolvi vielä opetti että nainen on alamainen, mutta nyt mennään niin, että nainen on paljon itsenäisempi. Ovatko miehet saaneet liian vanhanaikaisen mallin eivätkä tajua muutosta? Ei naisenkaan pitäs ihan joka asiasta valittaa, mut onhan se nyt hyvänen aika väärin jos ukko alistaa täysin ja räyhää asiasta kuin asiasta. Ja mistä sen sitten loppujen lopuksi tunnistaa, onko kyseessä persoonallisuushäiriö?

 

itselleni tuo äärimmäinen mustasukkaisuus ja vainoharhaisuus on nähdyintä. Nämä ovat esimerkkejä siitä, miten olen nähnyt tilanteiden syntyvän:

Itse tajusin isäni olevan oikeasti kipeä noin 10-11-vuotiaana. Hän oli löytänyt autosta huonekaluliikkeen luettelon. Äiti sisusti juuri silloin työpaikkaansa, asiasta tiesivät kaikki ja siitä oli kirjoitettu lehdissäkin.
Lehden löytymisestä alkoi viikon mittainen ryyppyputki ja pahoinpitelyjen sarja, koska isälle oli päivänselvää, että äitini oli toteuttanut työpaikkansa muutokset peittääkseen sitä, että itseasiassa suunnittelee muuttoa jonkun herra äksän kanssa.

Toinen tapaus ystäväni luota on yhtä naurettava: mies oli tutkinut ystävättäreni taskut, ja löytänyt eilisen kauppalaskun. Viimeiset ostokset olivat kaksi tuuttijäätelöä. Tästä mies päätteli oitis, että ruokakaupassakin se vaan käy huo.raamassa ja sille miehelle ostamassa jäätelöä (!?). Heti meidän tultua sisälle mies alkoi huudon ja heittelemään vaatteita pihalle. Ja ystävättäreni näytti itkien pakastimessa edelleen olevia jäätelötuutteja, jotka oli varattu heidän pienille lapsille lauantainamiksi. Mies sanoi, että "on ovela huo.ra, osaa varata kioskista tilalle vastaavaa".

Harhojen kanssa elävä mies tai nainen ei usko puhetta eikä vakuutteluja.
Näitä esimerkkejä on vaikka kuinka paljon, ja ne ovat oikeasti täysin älyvapaita, vailla järjen häivää ja miltei tragikoomisia; jos ei olisi nähnyt niitä mustelmia ja ruhjeita äidin tai ystävättärien kehossa.

Piika-äiti

 

Todellakin. Eikös pers.häiriö voi kuitenkin olla aika monentyyppistä? Toi äskeinen kuvaus kuulostaa jo tosi pahalta... onko siinä jotain muutakin?

 

Enpä suosittele kenellekään persoonallisuushäiriöstä kärsivän ihmisen kanssa elämistä. Itselläni on sen verran tietoutta asiasta, että veljeni on narsisti ja hänen paras ystävänsä on psykopaatti. Molemmat on diagnosoituja. Suvustaan ei kuitenkaan pääse eroon, joten tämän narsistin kanssa joudumme elämään. Naiset hänellä vaihtuvat tiuhaan tahtiin ja jos hän jonkun löytää, josta todella tykkää, niin eiköhän hän sitä petä useiden eri naisten kanssa. Sen verran supliikkimies on kuitenkin, että selittelee kaikki parhain päin ja aina saa anteeksi. Ex-tyttöystävätkin ovat edelleen häneen koukussa, vaikka hän onkin totaalinen #&%?$!*. 5 vuotta sitten kuvioihin tulivat myös huumeet tai todennäköisesti huumeet ovat olleet mukana jo pitkään, mutta 5 vuotta sitten koukku oli jo niin ilmeinen, että hän alkoi käyttäytyä vainoharhaisesti. Nyt tilanne on se, että hän pystyy olemaan 2-3 kuukautta kuivilla ja sitten taas piikittää itseään. Hänen naisensa eivät tiedä asiasta, mutta ihmettelevät vaan aina kun veljeni käytös muuttuu vihamieliseksi, vieläkin manipuloivammaksi yms.

Meidän perheemme on aina ollut hyvin tiivis ja luonnehtisin lapsuuttamme onnelliseksi. Ehkä ongelma on ollut siinä, että vanhempamme ovat aina halunneet antaa meille kaiken mitä olemme halunneet. Veljeni oppi käyttämään tätä hyväkseen ja vaatii edelleenkin samanlaista kohtelua kaikilta. Minä taas haluan pärjätä omillani. Lapsuudessamme vanhemmat kyllä riitelivät tottakai, mutta riitely oli tervettä eli riidat sovittiin aina lopuksi ja vanhempamme rakastavat edelleen toisiaan ja ovat yhdessä. Ainoa murheenkryyni on siis tämä veljeni, josta emme eroon pääse. Välillä salaa jopa toivon, että hän vetäisi yliannostuksen ja jättäisi meidät rauhaan.

 

Persoonallisuushäiriöihin kuuluvat myös kykenemättömyys ymmärtää toisen tunteita ja aiheuttamaansa pahaa sekä välinpitämättömyys ja ylimielisyys ihmissuhteissa ja tunneasioissa. Voi olla myös kykenemättömyyttä tunteisiin ja ainakin kykenemättömyyttä tunnistaa niitä.

Vastuunotto käytöksestä ei onnistu ja toista syytetään omista ongelmista. Alistaminen ja manipulointi esim. tyyliin olet näin huono jne. ovat myös tyypillisiä.

 

Tautiluokitukseltaan (WHO) persoonallisuushäiriöt jaetaan useaan ryhmään

- Epäluuloiseen persoonallisuuteen liittyy epäluuloisuus, kyvyttömyys kestää takaiskuja ja antaa anteeksi loukkaukset, perusteettomat epäluulot puolison seksuaalisesta uskollisuudesta ja taipumus tulkita toisten teot vihamielisiksi.

- Eristäytyvälle persoonallisuudelle on ominaista vetäytyminen tunnepituisista, sosiaalista ja muista suhteista mielikuvitukseen, yksinäisiin harrastuksiin ja itsetutkiskeluun. Ihmisellä on rajoittunut kyky ilmaista tunteita ja kokea mielihyvää.

- Epäsosiaaliselle persoonallisuudelle on ominaista piittaamattomuus sosiaalisista velvollisuuksista ja välinpitämättömyys toisten tunteita kohtaan. Käyttäytymisen ja vallitsevien sosiaalisten normien välillä on karkea epäsuhta. Turhautumisen sietokyky on alhainen, samoin kynnys aggressiiviseen ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Rangaistukset eivät helposti muuta käyttäytymistä.

- Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus toimii usein hetken mielijohteesta ja harkitsematta seurauksia. Mieliala on ennustamaton ja oikukas, ihminen on taipuvainen riitaisuuteen ja yhteentörmäyksiin muiden kanssa.

- Huomionhakuinen persoonallisuus pitää sisällään pinnallisen ja epävakaan tunne-elämän, mihin liittyy suurieleinen ja teennäinen esiintyminen, liioitteleva tunteiden ilmaiseminen, itsekeskeisyys, omien halujen tyydyttäminen ja toisen huomion laiminlyönti, herkkä loukkaantuvuus ja jatkuva arvonannon, huomion ja jännityksen etsintä.

- Vaativalle persoonallisuudelle ominaisia piirteitä ovat epäily, täydellisyyden tavoittelu, liikatunnollisuus, pikkutarkkuus, huolellisuus, varovaisuus ja jäykkyys.

- Estyneelle persoonallisuudelle on ominaista jännityksen, pelon, epävarmuuden ja alemmuuden tunteet. Ihmisen läheinen ystäväpiiri on suppea, hän kaipaa lakkaamatta hyväksyntää ja kiintymystä, on yliherkkä hylkäämiselle ja arvostelulle ja pyrkii välttämään tiettyjä toimintoja liioittelemalla jokapäiväisiin tilanteisiin liittyviä vaaroja ja uhkia.

- Riippuvainen persoonallisuus tukeutuu alistuvasti toisiin omaa elämäänsä koskevien suurten ja pienten päätösten teossa, pelkää voimakkaasti hylätyksi tulemista, tuntee avuttomuutta ja kyvyttömyyttä ja alistuu mukautuvasti vanhempien ja muiden toiveisiin.

Eli varmaankin on kiinni siitä, mikä persoonallisuushäiriö ihmisellä on ja miten voimakkaasti se hänessä ilmenee.

 

Minä elin viitisen vuotta personallisuushäiriöisen ihmisen kanssa. Tiesin, että suhteesta on pakko päästä eroon, koska en voinut kuvitellakaan perustavani perhettä hänen kanssaan. (Tuntui kamalalta ajatella, että lapseni joutuisivat kärsimään sellaisesta isästä koko ikänsä).

Eroamispäätös kypsyi pitkään, mutta tiesin koko ajan että se oli väistämättä edessä. Tavallaan siis aloitin valmistautumisen eroon henkisellä tasolla jo hyvissä ajoin ennen lopullista eroa.

Mies oli valloittava persoona monella tapaa eikä eroaminen hänestä ollut helppoa. Vaikeat luonnehäiriöongelmat aiheuttivat kuitenkin ongelmia , jotka tekivät erosta välttämättömän.

Lopullista eroa edesauttoi koulusta valmistumiseni. Tiesin, että samalle paikkakunnalle jääminen voisi ajaa meidät jossain vaiheessa takaisin yhteen. Niinpä tein tietoisen päätöksen ja päätin hakea itselleni työpaikan kokonaan uudelta paikkakunnalta satojen kilometrien päästä miesystävästäni. Päätös oli oikea, sillä elämä uusien ihmisten ympäröimänä auttoi minua "heikkoina hetkinäni" olemaan ottamatta yhteyttä mieheen ja pysymään päätöksessäni silloinkin, kun mies puhelimitse yritti saada minua palaamaan.

Nyt odotan ensimmäistä lastani aivan ihanan miehen kanssa, ja tiedän että hänestä parempaa isää en enää voisi lapsilleni valita. =)

 

Minä en ole ollut moisessa suhteessa onneksi, mutta jonkun aikaa yritin kyllä kaverustua erään tuollaisen naisihmisen kanssa. eihän siitä mitään tullut...

Koko ajan vaan "minä, minä,minä ja minä" eli oli huomionhakuinen ja käyttäytyi muutenkin kummallisesti.
Ei oikein tiennyt onko "lintu vai kala" eli se persoonallisuus heitteli laidasta toiseen :\|
Käy psykologilla kerran viikossa ja syö masennuslääkkeitä...

Loppujen lopuksi suuttui myös siitä, etten halunnut jatkaa häneen tarkemmin tutustumista ja sain haukut päälleni :/

Ei minusta ole kellekkään ykisityiseksi psykologiksi tahi sylkykupiksi.

kummallista etteivät tuollaiset ihmiset itse edes tajua olevansa sairaita, vaikka diagnoosikin olisi annettu, vaan "peittelevät" asiaa sillä, että "minähän saan hoitoa ja lääkitystä" :x

Jaksamista suhteessa moisesta kärsiville :hug:

 

Tietoa saat ainakin osoitteesta www.narsistienuhrientuki.info

 

Voitko kuvailla, miten miehesi häiriö esiintyi?

 

siis sinä vieras joka kirjoitit tossa 10:20 että kypsyttelit eropäätöstä pitkään ja sit muutit toiselle paikkakunnalle. Millaisia oireita? Pohdin tässä, mikä on syy lähteä, kuinka pahaa täytyy tapahtua. Vai voiko häiriö olla vain lievää, mutta jota ei kuitenkaan kestä koko ikäänsä.

 

Nimimerkille "siis":

Minun ex-avomieheni tapauksesta voisi varmaan kirjoittaa pienen kirjan, mutta alla muutamia asioita, jotka toivottavasti hiukan valoittavat sitä miten persoonallisuushäiriö hänen kohdallaan ilmeni:

Puolitutuille ja vieraille hän oli mitä hurmaavin ja valloittavin persoona. Hän oli loistava esiintymään ja erittäin sujuvasanainen tilanteessa kuin tilanteessa. Hän oli ulospäinsuuntautunut, huumorintajuinen, hauska, koulutettu ja älykäs. Ulkoisesti hän oli hyvin puoleensavetävä ja tiesi hyvin miten ihmiset (ja etenkin naiset) valloitetaan. Hän onnistui tekemään hyvin positiivisin vaikutuksen kaikkiin puolituttuihin ja vieraisiin ihmisiin. Ulkopuolisen silmin hän siis oli mitä upein aviomies/isäehdokas.

Totuus oli kuitenkin hyvin toisenlainen...

Hän oli taitava ja häikäilemätön valehtelija, joka ei tuntenut tunnontuskia tai huonoa omaatuntoa mistään teoistaan. Ihmiset olivat hänelle pelkkiä pelinappuloita, joita hän käytti itsekkäästi omien tavoitteittensa saavuttamiseen. Hän ei pystynyt tuntemaan minkäänlaista katumusta tai häpeää. Eikä hän liioin pystynyt tuntemaan myötätuntoa tai empatiaa muita ihmisiä kohtaan. Koulu- ja työelämässä hän keplotteli itsensä aina vastuista irti ja suoritti velvollisuutensa pienimmällä mahdollisella panostuksella. Vaikka todelliset tulokset olivat hyvin pieniä, hän onnistui saamaan ne näyttämään (esim. puhumalla/valehtelemalla) paljon paremmilta kuin mitä ne oikeasti olivat. Lisäksi hän oli hyvin agressiivinen ja saattoi menettää malttinsa hyvin pienestäkin syytä.

Parisuhteessamme ongelmat näkyivät luottamuksen ja kahdenvälisen kunnioituksen puutteena. Jouduin elämään koko ajan hyvin varautuneestii. Kotonakaan en pystynyt rentoutumaan, koska jokaista liikettä ja tekoa piti miettiä ja varoa etukäteen. Esim. tiskirätin jättäminen väärään paikkaan tai maidon läikkyminen lasista saattoivat aiheuttaa hänessä hyvin vihamielisen reaktion. Koskaan ei voinut tietää etukäteen mikä laukaisisi seuraavan raivokohtauksen. Riitamme johtivat hyvin harvoin väkivaltaan, mutta pelkäsin sitä aina, koska mies käyttäytyi niin agressiivisesti eikä tuntunut täysin hallitsevan itseään. Myös luottamuksen puute ja jatkuvat valehtelut saivat suuren mittaluokan riitoja aikaiseksi.

Ns. "hyvät hetket" suhteessamme olivat erittäin hyviä, mutta niiden määrä väheni jatkuvasti suhteen edetessä. Muistot hyvistä hetkistämme ja ehkä tietynlainen läheisriippuvaisuuteni aiheuttivat sen, että en pystynyt lopettamaan suhdetta ajoissa, vaikka tiesin sen olevan tuhoontuomittu. Suhteen pitkittyminen kuitenkin teki lähdöstä koko ajan vaikeampaa. Joitakin kertoja kokeilimme eroa, mutta päädyimme aina uudelleen yhteen. Vasta muuttoni toiselle paikkakunnalle teki erosta lopullisen.

Minun tapauksessani eropäätöstä ehkä auttoi se, että olin jo lapsuudessani seurannut vanhempieni #&%?$!***stä liittoa ja päättänyt hyvin nuorena, etten itse ryhdy samaan. Jostain syystä kuitenkin päädyin itsekin luonnehäiriöisen ihmisen lähelle ja tulevaisuuteni alkoi näyttämään silmissäni hyvin paljon samalta kuin vanhempieni liitto. Halusin itselleni toisenlaisen tulevaisuuden ja lapsilleni kunnon isän. Niinpä minulle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin lähteä suhteesta. Yksinjääminen ei ollut helppoa, mutta hetkeäkään ei ole tarvinnut päätöstä katua.

Neuvoni kaikille samankaltaisessa tilanteessa oleville, eroa pohtiville, on seuraava. Älä usko kumppanisi muuttumiseen. Avioliitto tai lapsen tekeminen ei muuta suhdettanne parempaan suuntaan. (Ne vain vaikeuttavat sen lopettamista!) Mieti, tyydytkö saamaasi kohteluun ja nykyiseen elämääsi vai toivotko elämältäsi jotain parempaa? Ja muista, mitä pitempään suhteessasi olet, sitä vaikeammaksi siitä lähteminen muodostuu.

Minun kohdallani ratkaisu oli harvinaisen selvä, kun mietin tulevien lasteni elämää. Luonnehäiriöinen isä ja helve**nen lapsuus? Ei kiitos.

Voimia kaikille! :hug:

Ps. Kirjoittaja on siis sama "vieras", joka jätti edellisen tekstin klo 10:20. Muutin nimimerkkiä, jotta mahdolliset tulevat viittaukset olisivat helpompia tehdä. =)

 

Kiitos kattavasta kuvauksesta ja onnittelut hyvän ratkaisun johdosta! Onnea elämääsi eteenpäin :flower:

 

olen eri mieltä. ei kaikki miehet ole persoonallisuushäiriöisiä. tunnen ihania miehiä jotka eivät ikinä satuttaisi toista tai tekisi vastaavaa mitä nämä persoonallisuushäiriöiset tekevät. olen ollut 5 vuotta jonkinlaisessa on/off suhteessa persoonallisuushäiriöisen miehen kanssa. hän onnistuu aina puhumaan minut takaisin teeskentelemällä ihanaa ja valloittavaa persoonaa. ja sitten kun saa minut taas koukkuunsa niin sitten hän palaa omaksi itsekseen mikä tarkoittaa sitä että hän käyttää hyväksi eikä koskaan anna itsestään mitään. salailee asioitansa mutta on kauhean utelias toisten asioista. ei ole ollenkaan empaattinen eikä ymmärrä miltä toisesta tuntuu. saa raivokohtauksia aivan mitättömistä asioista eikä pyydä koskaan anteeksi eikä osoita minkäänlaista katumusta vaan kääntää asiat toisen viaksi. ei suhtaudu mihinkään tunteella. pitää muiden ärsyttämisestä. ei ota mitään vastuuta suhteesta eikä halua sitoutua millään tavalla vakavammin. ilmoittaa aisoita, ei keskustele eikä neuvottele. kaikki on aina muiden vika.hänellä ei ole ongelmia, muilla on. ja sitten voin vielä tähän lisätä (en tiedä mihin häiriöön tämä kuuluu mutta) potkii meidän pientä kotieläintä koska ei pidä eläimistä.tälläisestä suhteesta yritän kovasti päästä eroon.ja kuinka monesti olen jo sanonut että nyt se on loppu..jospa se nyt ois..

 

\

olen eri mieltä. ei kaikki miehet ole persoonallisuushäiriöisiä. tunnen ihania miehiä jotka eivät ikinä satuttaisi toista tai tekisi vastaavaa mitä nämä persoonallisuushäiriöiset tekevät. olen ollut 5 vuotta jonkinlaisessa on/off suhteessa persoonallisuushäiriöisen miehen kanssa. hän onnistuu aina puhumaan minut takaisin teeskentelemällä ihanaa ja valloittavaa persoonaa. ja sitten kun saa minut taas koukkuunsa niin sitten hän palaa omaksi itsekseen mikä tarkoittaa sitä että hän käyttää hyväksi eikä koskaan anna itsestään mitään. salailee asioitansa mutta on kauhean utelias toisten asioista. ei ole ollenkaan empaattinen eikä ymmärrä miltä toisesta tuntuu. saa raivokohtauksia aivan mitättömistä asioista eikä pyydä koskaan anteeksi eikä osoita minkäänlaista katumusta vaan kääntää asiat toisen viaksi. ei suhtaudu mihinkään tunteella. pitää muiden ärsyttämisestä. ei ota mitään vastuuta suhteesta eikä halua sitoutua millään tavalla vakavammin. ilmoittaa aisoita, ei keskustele eikä neuvottele. kaikki on aina muiden vika.hänellä ei ole ongelmia, muilla on. ja sitten voin vielä tähän lisätä (en tiedä mihin häiriöön tämä kuuluu mutta) potkii meidän pientä kotieläintä koska ei pidä eläimistä.tälläisestä suhteesta yritän kovasti päästä eroon.ja kuinka monesti olen jo sanonut että nyt se on loppu..jospa se nyt ois..

Ovatko lapsesi tämän miehen kanssa?Profiilissa maininta kolmesta.

Meillä vastaava tilanne. Suhde huononi ja luonnehäiriö esiin kun toinen lapsi syntyi. En vaan halua lapsille vääristynyttä maailmankuvaa.

 

ei ole lasteni isä. on ilkeä myös lapsilleni ja monesti kun tulee meille niin on omia karkkeja mukanaan eikä tarjoa niistä yhtään lapsilleni. no pieni asia mutta loukkaahan sekin..

 

mä oon ollut liian kauan yhdessä ihmisen kanssa, en tiedä onko häiriö vai mikä lie, mutta henkisesti olen jo loppu. Mies ei osoita mitään tunteita, valehtelee aivan surutta, ei koskaan ole väärässä, ei pyydä anteeksi vaikka loukkaa pahasti, pakottaa tekemään asioita joita en haluaisi, ei koskaan ole kiinnostunut asioistani, en saa olla esim. kipeä, ja jos olenkin niin hommien on hoiduttava niinkuin muulloinkin, loputon lista ja on lasteni isä. Kun tavattiin niin oli huomioonottava ja kaikinpuolin kunnollisen oloinen ja ulkopuolisille on sitä nykyäänkin, niin avulias, kohtelias ja herrasmies, oikea sydäntenmurskaaja. Ja kaiken lisäksi kun teen jotain kotona, vaikka siivoan niin kun vieraita tulee niin hän kertoo kuinka hän on juuri siivonnut, tästäpä kaikki saa sen kuvan etten tee mitään ja myös hänen sukunsa haukkuu minua kuinka olen aivan **aska. Ja hyvähän miun on kun on tuollainen mies kun kaiken tekee. :\|