V
Vieras
Vieras
Hola ja iltaa!
Mulla on hieman kinkkinen tilanne läheisimmän ystäväni kanssa. Ollaan vuosia oltu läheisiä ja nyt ystävän erottua vajaat 3 kk sitten, on ystävälläni alkanut jokin ihme sinkkuusvillitys.
Koko ajan on mentävä, tapailee vanhaa teiniaikaista "ystäväänsä", miestä siis, joka on myös juuri eronnut ja "maailman ihanin". Ovat vain ystäviä
ystäväni sanojen mukaan, mutta ihastunuthan se on kun ei pysty tätä olemaan ilman eikä puhu muusta. Ystäväni on mulle alun perin tehnyt selväksi, ettei halua vatvoa eroa eikä kuulla mun mielipidettä eroon jne (olen parisuhdeterapeutti), joten olen yrittänyt tukea konkreettisesti ja pitänyt sopivan matalaa profiilia. Jumaloi nyt sinkkuystäviään ja baareissa riekkumista, on aina ollut ihanan sponttaani ja sosiaalinen, mutta arvostanut perhettään ja elämää jota elää. Nyt on mopo karannut käsistä. Ei osaa olla yksin ja kostaa exälleen, jonka kanssa asuvat edelleen yhdessä, eivätkä ole tehneet mitään eron hyväksi (talon myynti ja lasten tapaamisoikeudet). Ne kerkiää kuulemma joskus myöhemmin. Itse olen eri mieltä, kiire ei toki ole, mutta kaunis ajatus lasten vuoksi yhdessä asumisesta ja tilanteen hoitaminen lasten kannalta parhaalla mahd. tavalla vesittyy, kun on alkanut valtataistelu ja molemmilla sinkkuus vie kunnolla. Eivät siis eronneet yhteisestä sopimuksesta ystävinä.
Vapauden villitys ja oman egon vahvistaminen eron jälkeen on tuttuja juttuja, mutta kun sen näkee parhaassa ystävässä, lähimmässä tuttavaperheessä on se hurjaa. Kertokaa omia kokemuksia miten itse toimitte pitkästä suhteesta eroamisen jälkeen. Pari viikkoa asian käsittelyä ja sitten baanalle ?
Mulla on hieman kinkkinen tilanne läheisimmän ystäväni kanssa. Ollaan vuosia oltu läheisiä ja nyt ystävän erottua vajaat 3 kk sitten, on ystävälläni alkanut jokin ihme sinkkuusvillitys.
Koko ajan on mentävä, tapailee vanhaa teiniaikaista "ystäväänsä", miestä siis, joka on myös juuri eronnut ja "maailman ihanin". Ovat vain ystäviä
ystäväni sanojen mukaan, mutta ihastunuthan se on kun ei pysty tätä olemaan ilman eikä puhu muusta. Ystäväni on mulle alun perin tehnyt selväksi, ettei halua vatvoa eroa eikä kuulla mun mielipidettä eroon jne (olen parisuhdeterapeutti), joten olen yrittänyt tukea konkreettisesti ja pitänyt sopivan matalaa profiilia. Jumaloi nyt sinkkuystäviään ja baareissa riekkumista, on aina ollut ihanan sponttaani ja sosiaalinen, mutta arvostanut perhettään ja elämää jota elää. Nyt on mopo karannut käsistä. Ei osaa olla yksin ja kostaa exälleen, jonka kanssa asuvat edelleen yhdessä, eivätkä ole tehneet mitään eron hyväksi (talon myynti ja lasten tapaamisoikeudet). Ne kerkiää kuulemma joskus myöhemmin. Itse olen eri mieltä, kiire ei toki ole, mutta kaunis ajatus lasten vuoksi yhdessä asumisesta ja tilanteen hoitaminen lasten kannalta parhaalla mahd. tavalla vesittyy, kun on alkanut valtataistelu ja molemmilla sinkkuus vie kunnolla. Eivät siis eronneet yhteisestä sopimuksesta ystävinä.Vapauden villitys ja oman egon vahvistaminen eron jälkeen on tuttuja juttuja, mutta kun sen näkee parhaassa ystävässä, lähimmässä tuttavaperheessä on se hurjaa. Kertokaa omia kokemuksia miten itse toimitte pitkästä suhteesta eroamisen jälkeen. Pari viikkoa asian käsittelyä ja sitten baanalle ?