Kokemuksia ainoana lapsena elämisestä

Oletko perheesi ainoa lapsi tai oletko tarkoituksella hankkinut vain yhden lapsen?
Olen jonkin aikaa jo miettinyt, etten ehkä haluakaan toista lasta, mikä tähän saakka oli minulle itsestäänselvä asia. Kuitenkin minua huolestuttaa se, millaista lapseni olisi elää ilman sisaruksia. Pienenä se ei ehkä niin haittaisi, kun hoidossa ja koulussa on kavereita, mutta entä sitten vanhempana?? Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän löydän vain negatiivisia asioita, mutta olisiko jollakin joitain positiivisiakin mielipiteitä.
Itselläni on yksi sisar. Emme kovin aktiivisesti pidä yhteyttä, mutta uskon ja toivon, että siinä vaiheessa kun vanhempiamme ei enää ole, meidän merkitys toisillemme kasvaa ja tulemme tärkeämmiksi toisillemme. Keneen tällaisessa tilanteessa sellainen ihminen voi tukeutua, jolla ei ole sisaruksia, ja mitä hänelle sen jälkeen jää?

 

Olen itse ainoa lapsi. En ole koskaan kokenut sitä negatiivisena asiana. Minulla on erittäin läheiset välit äitini kanssa ja turvaudun aina hänen apuunsa tilanteessa kun tilanteessa. Myös suku on minulle tärkeä, varsinkin serkut. Lisäksi olen aina omannut muutaman erittäin hyvän ystävän, joiden kanssa olen voinut iloni ja suruni jakaa. Myös mieheni sisarukset ovat minulle tärkeitä. Niin ja tietenkin oma rakas. Positiivisena asiana voin mainita sen, että olen aina tuntenut itseni rakastetuksi. En toki tiedä miltä tuntuu, kun on sisaruksia, mutta toisaalta eihän nekään kenellä sisaruksia on tiedä miltä tuntuu olla ainokainen. Kyllä siis se tukiverkosto muodostuu oli sisaruksia tai ei.

 

Minäkin olen ainokainen. Vanhempani eivät saaneet toista lasta, vaikka olisivat halunneetkin. Leikkikavereita ei silti koskaan puuttunut. Meillä oli hoitolapsia koko lapsuuteni ajan (äiti oli perhepäivähoitaja), ja iltaisin leikin naapurissa asuvien serkkujeni kanssa. Kymmenen vanhana muistan, miten määrätietoisesti aloin rukoilla pikkusiskoa...se meni ajallaan ohi. Sitten tuli taas vaiheita, jolloin olin vaan tyytyväinen, että olin ainut. Mulla oli ja on yhä kans tosi läheisiä ja rakkaita ystäviä, ja läheiset välit etenkin äidin kanssa. Siinä on hyvät ja huonot puolensa, että on ainokainen...niinku varmaan siinäkin, että on sisaruksia. Oon saanut aina tuntea olevani erittäin tärkeä, rakas ja ainutlaatuinen vanhemmilleni, eikä sitä huomiota ole tarvinnut jakaa. Itse haluaisin kuitenkin kaksi lasta. Ehkä se on sitten halua suoda omalle lapsille jotain, mitä itseltä puuttui. Mutta jokainen tehköön omat valintansa.

 

Minulla itselläni on yksi sisko, joka on itseäni huomattavasti vanhempi sekä veli, joka kuoli tapaturmaisesti vähän yli kolmikymppisenä. Olen jossain vaiheessa kovastikin kärsinyt sisarusten "puutteesta" - nimenomaan lähellä omaa ikääni olevat sisarukset olisivat mielestäni olleet tärkeitä!
Itse en meinannut lapsia saada ollekaan, ja kun poika sitten monen vuoden yrittämisen jälkeen syntyi, tunne oli sanoinkuvaamaton! Pikku hiljaa kuitenkin alkoi mieleen hiipiä ahdistus ainokaisen lapsen asemasta varsinkin, kun ystäväpiirissämme lapset olivat jo ainakin murkkuikäisiä eikä mahdollisia leikkikavereita juurikaan ollut tarjolla. Vajaan kahden vuoden ikäerolla saimme kuitenkin pikkusisaruksen, ja olen sitä mieltä, että se oli parasta, mitä esikoisen kannalta voi tapahtua!
Suhteet omiin sisaruksiini eivät koskaan ole olleet kovin lämpimät (johtuneeko suuresta ikäerosta), mutta oma mielipiteeni on, että useampi lapsi perheessä on pelkästään hyvästä! Toki lähipiirissä olevat samanikäiset lapset ja hyvät ystävät saatavat olla yhtä hyvä vaihtoehto, joten päätös pitää tehdä itse! Omille lapsilleni soisin mieluusti useampiakin sisaruksia, mutta taidan olla siihen jo aivan liian vanha...

 

Olen myös ainut lapsi.Vanhempani yrittivät kovasti toista mutta näin kävi.Myöhemmin vanhempani erosivat joten elettiin äidin kanssa kahdestaan.isää näin kyllä säännöllisesti.Minulla oli yksi oikein hyvä ystävä lapsuudessa joka oli kuin sisareni mutta nykyään emme enää ole pitänee yhteyksiä.Kyllä itse ainakin kaipasin veljeä tai siskoa jollain tavalla ja nyt vanhempana se olisi minusta mukavaa kun voisi jutella esim.omien vanhempien tilanteesta ja muista "perheasioista".Sen olenkin päättänyt että jos luoja suo haluan pojalleni sisaruksen/sisaruksia.

 

Tuosta tukeutumisesta kysyit niin eipä minulla ole tietenkään muuta kuin mieheni kelle surut kerron kun esim.vanhemmista aika jättää,en koe että ystävät voivat olla tällaisessa tilanteessa niin läheisiä kuin oikea sisarus olisi.

 

Itse en ole ainoa lapsi eikä oma lapseni ole missään nimessä tarkoituksella ainoa lapsi, mutta tilanne nyt vaan on niin että ainokainen hän on.. pienenähän se ei haitannut, äidin ja isän huomio oli kokonaan hänen, mutta jo nyt nelivuotiaana kaipaa kovasti omaa sisarusta! Olemme asiasta puhuneet ja hän tajuaa kyllä ettei se sisarus koskaan olisikaan mikään leikkikaveri, millaista kuvaa vanhat mummot antavat kun menevät puhumaan että eikö sinulle ole isä ja äiti leikkikaveria tehneet. Hän tajuaa, että pieni vauva ei osaa juuri mitään ja kaipaa paljon huomiota ja hoitoa ja sitä suuremmalla syyllä hän kaipaa että saisi oman sisaruksen.. Enempää en edes osaa kommentoida miten paljon sitä isompana kaivataan, surkeasti näyttää siltä ettei sukua ole yhtään tyttärelläni myöhemmin elämässä (eli sisaruksen puutetta ei päästä korvaamaan edes serkuilla).. No ehkä hän sitten saa ison perheen ja paljon lapsia..

 

lapsena olisin halunnut kovasti sisaruksia. Tässä välillä se ainoana olo ei oo hirveesti mietityttänyt, kun kuitenkin on ollut hyviä ystäviä joiden kanssa jakaa iloja ja suruja. Kuitenkin nyt muutama vuos sitten kun mun isä kuoli ja mulle jäi enää vaan äiti noista lähisukulaisista, mietin, että jotenkin sitä on aika yksin...ja myös se, että kun vanhemmat vanhenee, niin ois hyvä jos ois sisaruksia, joiden kanssa jakaa vastuuta vahnemmista huolehtimisessa.Mun mies on kanssa ainokainen ja ollaan eri maista kotosin. ja lopulta onkin sellanen tilanne, että toisen vnhemmat/vanhempi jää kauas lapsestaan viettämään vanhuuttaan toiseen maahan... :/

 

Hankkikaa ihmeessä seuraa lapselle !!!! Olen seurannut siskoni miehen tekemisiä vuosia, hän on ainoa lapsi. Ja kun sattuu olemaan hiljainen eikä hänellä ole ollut kuulemma koskaan kavereita niin sosiaaliset taidot on nollassa. Aivan järkyttävää kateltavaa !!! Olen varma että jos olisi ollut edes yksi sisko tai veli niin olisi ollut pakko oppia edes jotain pelisääntöjä. Elämä tällaisen miehen kanssa on varmasti kamalaa. Itselläni on kaksi lasta (ikäero 1v 10kk) ja ovat parhaat kaverit keskenään.

 

No, minusta niitä sosiaalisia taitoja voi oppia myös esimerkiksi päiväkodissa, minne minä kyllä pistäisin ainoan lapsen niin nuorena kuin mahdollista.

Minä en nyt vastaa tähän alkuperäisen kysymykseen suoraan, koska olen neljästä lapsesta vanhin, kuten on poikaystävänikin. Olemme pienestä asti joutuneet jakamaan kaiken, ja olen kyllä täysin romuttanut sen teorian, että suurperheiden lapsista kasvaa epäitsekkäitä. Minusta asia on pikemminkin päinvastoin - meistä kumpikin on niin kynsin ja hampain tottunut pitämään kiinni oikeuksistaan ja omasta tilastaan, että välillä mietin, voiko tälläisestä suhteesta ylipäänsä ikinä tulla mitään. Ystäväpariskunnalla asiat sujuvat paljon pehmeämmin, vaikka toinen on ainoa lapsi, ja toisellakin on vain paljon nuorempi pikkuveli. Vaikka onhan tämä tietysti myös luonnekysymys, mutta ainakin Anna-Leena Härkönen on jossain kolumnissaan esittänyt aivan samanlaisen teorian .