Rodun valintaan ja esiharkintaan (haaveiluun) käytin runsaasti aikaa. Perehdyin tarkkaan kaikkiin rotuihin ja erityisesti tähän ensisijaiseen ehdokkaaseen (joita Suomessa ei paljoa ole...). Vaihtoehtoja oli siis lopulta muutama, ihan vaan ykkösvaihtiksen saatavuuden takia. Sitten puuttui kohtalo peliin. En löytäny muistakaan roduista ittelee sopivaa pentuetta. Sopiva kotiintuloajankohta olisi ollut viime kevät/kesä. Sitten löysin netistä sattumalta ilmoituksen pentueesta, siis tuolla lemmikkipalstalla myydään osiossa. Ja tätä ykkösvaihtoehtoani! Ja vielä maineikkaalta kasvattajalta! Soitin heti, vaikka kello oli jo yhdeksän illalla, ja alustavasti varasin itselle yhden nartun. Alunperin olisin urosta halunnut, mutta ne oli molemmat varattuja, joten narttu se sitten oli tuleva.
Heti seuraavana viikonloppuna mentiin silloisen miehen kanssa katsomaan pentuetta. Matkaa n. 200 km per suunta. Pennut n. kolmen viikon iässä. Niistä ei vielä paljoa huomannut luonne-eroja tms, mutta kaksi sieltä erottui muista. Aktiivisia ja liikkeellä. Toinen näistä könysi tykö ja jäi nukkumaan jalkoihin. Se oli siinä
Viiden viikon iässä kävin uudelleen katsomassa pentuetta, ja silloin yksilövalinta vahvistui. Aaivan valloittava tapaus
Ja koska olin ajoissa liikkeellä, sain itse keksiä typykän nimen. Sekin iso boonus
Siitä parin viikon kuluttua kävin hakemassa pennun. Silloinen mieheni oli kuski, ja mä olin takapenkillä pennun kanssa. Hetken yninän jälkeen pentu alkoi nukkua. Ei oksentelua, eikä suurta paniikkia, ei mitään. Hienosti meni kotouttaminen ja leimaantuminen. Kissoja oli pari kappaletta kotona vastassa ja toista pentu säikähti niiiiin kovaa jo ekana iltana, että uikuttaen lähti karkuun hihihii mun kissanrontit on niin säyseitä, et ne lyö vaan nahkanyrkillä. Ei tarvitse pelätä kynsiä. Nyt kyl saisivat antaa vähän kynttäkin tolle kahjolle...
Kyllä mä kannatan sitä, et perehdytään pentueeseen ja tutustutaan yksilöihin. Sitten vasta päätetään, mikä pennuista olisi juuri itselle sopiva. Näin tein, ja tiesin suht tarkkaan, minkälaisen otuksen otin. Hyvin olemme tulleet juttuun pienten alkuvaikeuksien jälkeen. Pentu oli kova näykkimään...mutta siitä se tokeni, kun keksittiin pennulle sopiva resepti.
Rotu, jonka valkkasin, ei ole helpoimmasta päästä. Iso paimenkoirarotu. Tää yksilö, jonka valitsin, ei myöskään ole pentueen helpoimmasta päästä. Itsenäinen ja vilkas. Mutta myös rohkea, avoin, helppo motivoida leikillä, ahneempi sais olla mut ei haukkumista... Itsenäisyydestä on se ilo, et eroahdistuksesta ei tarvitse kärsiä. Seuraahan tuo paimenkoiran innolla emäntäänsä, mut ei jää kotiin perään itkemään. Uusiin tilanteisiin suhtautuminen sujuu lunkisti, kun itseluottamusta löytyy.
Oon oppinu viimesen vuoden aikana tän koiran myötä niiiiiiin paljon! Nyt meillä synkkaa hyvin yhteen ja tiiän miten tää koira toimii. Tämä pentu oli sellanen, jota edes sen oma emo ei saanut alistettua...eli pientä aktoriteetin hakuhommaa oon saanu tehä. Alistamalla tuota koiraa ei "dominoida". Työtä se on vaatinut, mutta kyllä sen huomaa, et meillä on molemminpuolinen kunnioitus ja kiintymys
Pienillä jutuilla koira tajuaa paikkansa, ei se loppujen lopuks kummia vaadi.
Alkuperäiseen kysymykseen vastaten... Siitä kohtaa, kun päätin ottaa koiran, ei mennyt kauaa, kun löysin sopivan pennun. Mutta se löytö oli jotain aivan ihmeellistä! Pentueita syntyy Suomessa ehkä viisi vuodessa! Ja juu, tää on mun eka ihan oma koira
