Kiusaamisketjusta tuli mieleen. - mun tarina. (pitkä teksti)

[Glorinha]

En edes tiedä miksi tämän kirjoitan, mutta haluan kertoa teille oman tarinani kiusattuna olosta ja sen seurauksista.

Olen kotoisin pienestä kaupungista missä lähes kaikki tuntevat tai tietävät toisensa. Kiusaaminen alkoi kolmannella luokalla. Olin pullosilmä ja noita-akka. Olin niin ujo ja kiltti, etten osannut edes puolustautua vaan otin vastaan sen mitä annettiin. Kotona kerroin asiasta ja vanhemmat olivat yhteydessä kouluun. Oli 80-luku ja silloin kiusaamiseen reagoitiin eri tavalla, kuin nykyään. Opettajien ja rehtorin ratkaisu asiaan oli koulun vaihto. Vanhempani eivät siihen suostuneet ja jatkoin ala-asteen loppuun samassa koulussa. Kiusaaminen ei loppunut missään vaiheessa ja välillä oli fyysistä.

Koko yläasteen jatkui sama, koska olinhan se jota kiusataan enkä edes anna takaisin mitenkään. "V*tun ruma noita-akka, et koskaan saa ketään, kun oot niin **atanan ruma!" Tuo on lause, joka syöpyi mieleeni ja elin tuossa uskossa koko teini-iän.

Onneksi ymmärsin hakea yläasteen jälkeen kouluun toiseen kaupunkiin, jossa kukaan ei minua tuntenut. Siitä vasta alkoi mun elämä. Kukaan ei haukkunut, sain uusia kavereita ja itsetunnon kannalta se tärkein: Poikaystävä!

Nyt paljon myöhemmin arvet ovat edelleen tallella. Itsetuntoa olen toki saanut lisää, mutta tuskin koskaan tulen itseäni hyväksymään täysin. Esimerkkinä: jos joku/ jotkut nauravat alkaa mun mahanpohjassa vellomaan, kun ensimmäisenä tulee mieleen, että nauravat minulle.

Tuli pitkä tilitys. Kiitos, että jaksoit lukea.

 

["marianne"]

:hug:

Kiusaaminen seuraa kyllä mukana koko elämän, ei siitä irti pääse. Onneksi sinäkin sait lopuksi myös positiivisia kokemuksia koulusta ja koulukavereista.

Oma poikani joutui alakoulussa kiusatuksi ja se muutti hänen luonteensa täysin. Entinen avoin ja iloinen poika muuttui vetäytyväksi ja vakavaksi. Vaikka nyt on hyvä koulu, jossa erinomainen henki, ei poika vieläkään ota mitään kontaktia muihin, vaan yrittää olla niin näkymätön kuin suinkin. Onneksi kuitenkin osaa iloita siitä, että kukaa ei kiusaa.

 

[Glorinha]

[QUOTE="marianne";22346264]:hug:

Kiusaaminen seuraa kyllä mukana koko elämän, ei siitä irti pääse. Onneksi sinäkin sait lopuksi myös positiivisia kokemuksia koulusta ja koulukavereista.

Oma poikani joutui alakoulussa kiusatuksi ja se muutti hänen luonteensa täysin. Entinen avoin ja iloinen poika muuttui vetäytyväksi ja vakavaksi. Vaikka nyt on hyvä koulu, jossa erinomainen henki, ei poika vieläkään ota mitään kontaktia muihin, vaan yrittää olla niin näkymätön kuin suinkin. Onneksi kuitenkin osaa iloita siitä, että kukaa ei kiusaa.[/QUOTE]

Toivottavasti ajan kanssa poikasi pääsee asian kanssa sinuiksi ja se avoin iloinen luonne taas tulee esiin.
Mä olin myös tosi iloinen ja sosiaalinen lapsi. Kiusaamisvuodet ja teini-iän olin sulkeutunut.
Uudet ystävät ja uusi ympäristö auttoi todella paljon. Vuosien päästä on vielä nuo arvet, mutta ne omat luonteenpiirteet ovat tulleet takaisin.
Voimia sinulle ja pojallesi!

 

[..]

En edes tiedä miksi tämän kirjoitan, mutta haluan kertoa teille oman tarinani kiusattuna olosta ja sen seurauksista.

Olen kotoisin pienestä kaupungista missä lähes kaikki tuntevat tai tietävät toisensa. Kiusaaminen alkoi kolmannella luokalla. Olin pullosilmä ja noita-akka. Olin niin ujo ja kiltti, etten osannut edes puolustautua vaan otin vastaan sen mitä annettiin. Kotona kerroin asiasta ja vanhemmat olivat yhteydessä kouluun. Oli 80-luku ja silloin kiusaamiseen reagoitiin eri tavalla, kuin nykyään. Opettajien ja rehtorin ratkaisu asiaan oli koulun vaihto. Vanhempani eivät siihen suostuneet ja jatkoin ala-asteen loppuun samassa koulussa. Kiusaaminen ei loppunut missään vaiheessa ja välillä oli fyysistä.

Koko yläasteen jatkui sama, koska olinhan se jota kiusataan enkä edes anna takaisin mitenkään. "V*tun ruma noita-akka, et koskaan saa ketään, kun oot niin **atanan ruma!" Tuo on lause, joka syöpyi mieleeni ja elin tuossa uskossa koko teini-iän.

Onneksi ymmärsin hakea yläasteen jälkeen kouluun toiseen kaupunkiin, jossa kukaan ei minua tuntenut. Siitä vasta alkoi mun elämä. Kukaan ei haukkunut, sain uusia kavereita ja itsetunnon kannalta se tärkein: Poikaystävä!

Nyt paljon myöhemmin arvet ovat edelleen tallella. Itsetuntoa olen toki saanut lisää, mutta tuskin koskaan tulen itseäni hyväksymään täysin. Esimerkkinä: jos joku/ jotkut nauravat alkaa mun mahanpohjassa vellomaan, kun ensimmäisenä tulee mieleen, että nauravat minulle.

Tuli pitkä tilitys. Kiitos, että jaksoit lukea.

Mulla oli myös pitkään tuo tunne, että kun ihmiset nauroivat (siis väkijoukossa kuka tahansa) niin luulin heidän nauravan minulle Itsetunnon menetys on kamala asia ja kiusaaminen jättää ikuiset arvet. Nykyään olen sinut ulkonäköni kanssa, mutta edelleen kärsin tietyissä tilanteissa noista menneistä. Voimia, ole ylpeä itsestäsi

 

[hp]

Aika samanlaiset kokemukset itsellänikin. Tosin meillä pienessä kyläkoulussa kiusaamista vähäteltiin ja opettajat ja kouluterkkari naureskeli vain että"pojat vaan tykkää kun ne kiusaa". Minä olin erityisesti silmätikkuna koska meillä oli kotona hevosia, ja ilmeisesti aika moni tyttö oli siitä kateellinen :/ Samat kiusaajat tulivat yläasteellakin samalle luokalle, ja sama meininki jatkui. Muistan ikuisesti kun pojat seisoivat ringissä pulpettini ympärillä ja räkättivät että kukaan ei ikinä halua seurustella tuollaisen tytön kanssa, saat mennä hevosen kanssa naimisiinkin...
Sain myös kuulla painostani, vaikka olin kyllä normaalipainoinen, pyöreäposkinen ja huonoryhtinen tosin, ja kuvittelin vielä yläasteen lopussa olevani läski, vaikka bmi oli 17,9. Elämä alkoikin vasta yläasteen jälkeen, menin kymppiluokalle ja amikseen ja sain uusia, ihania kavereita.

Täysi-ikäisenä olin ilmeisesti kokenut jonkin muodonmuutoksen, ja ne samat kiusaajapojat tulivat baarissa iskemään. Kylläpä nautin kun sain sanoa että kiitos ja näkemiin, ei kiinnosta!

 

[Glorinha]

Mulla oli myös pitkään tuo tunne, että kun ihmiset nauroivat (siis väkijoukossa kuka tahansa) niin luulin heidän nauravan minulle Itsetunnon menetys on kamala asia ja kiusaaminen jättää ikuiset arvet. Nykyään olen sinut ulkonäköni kanssa, mutta edelleen kärsin tietyissä tilanteissa noista menneistä. Voimia, ole ylpeä itsestäsi

Se on kyllä kamala tunne. Voimia myös sinulle ja kiitos!

 

[Glorinha]

Aika samanlaiset kokemukset itsellänikin. Tosin meillä pienessä kyläkoulussa kiusaamista vähäteltiin ja opettajat ja kouluterkkari naureskeli vain että"pojat vaan tykkää kun ne kiusaa". Minä olin erityisesti silmätikkuna koska meillä oli kotona hevosia, ja ilmeisesti aika moni tyttö oli siitä kateellinen :/ Samat kiusaajat tulivat yläasteellakin samalle luokalle, ja sama meininki jatkui. Muistan ikuisesti kun pojat seisoivat ringissä pulpettini ympärillä ja räkättivät että kukaan ei ikinä halua seurustella tuollaisen tytön kanssa, saat mennä hevosen kanssa naimisiinkin...
Sain myös kuulla painostani, vaikka olin kyllä normaalipainoinen, pyöreäposkinen ja huonoryhtinen tosin, ja kuvittelin vielä yläasteen lopussa olevani läski, vaikka bmi oli 17,9. Elämä alkoikin vasta yläasteen jälkeen, menin kymppiluokalle ja amikseen ja sain uusia, ihania kavereita.

Täysi-ikäisenä olin ilmeisesti kokenut jonkin muodonmuutoksen, ja ne samat kiusaajapojat tulivat baarissa iskemään. Kylläpä nautin kun sain sanoa että kiitos ja näkemiin, ei kiinnosta!

Kyllä oman kokemuksen ansiosta niskakarvat nousevat pystyyn aina kun kuulee jotain kiusattavan. Hienoa, että olet päässyt asiasta yli. Tuo baarijuttu on itsellenikin tapahtunut pari kertaa. Se jos joku tekee hyvää!

 

["marianne"]

Toivottavasti ajan kanssa poikasi pääsee asian kanssa sinuiksi ja se avoin iloinen luonne taas tulee esiin.
Mä olin myös tosi iloinen ja sosiaalinen lapsi. Kiusaamisvuodet ja teini-iän olin sulkeutunut.
Uudet ystävät ja uusi ympäristö auttoi todella paljon. Vuosien päästä on vielä nuo arvet, mutta ne omat luonteenpiirteet ovat tulleet takaisin.
Voimia sinulle ja pojallesi!

Kiitos!

Todella hitaasti tuntuu nyt vähitellen jotain muutosta tapahtuvan, kun lähes 1,5 vuotta on tuosta alakoulun lopettamisesta ja uuteen kouluun pääsemisestä. Kesällä kotona isoveljensä kanssa näkyi jo välillä sitä vanhaa nauravaista poikaa, eli toivoa taitaa olla. Vielä kun koulussa alkaisi uskoa, että tämänhetkiset koulukaverit aidosti ovat hyviä tyyppejä ja samoista asioista kiinnostuneita, ja uskaltaisi vähän avautua, niin oltaisiin jo huomattavasti paremmassa tilanteessa kuin esim. vuosi sitten.

Hienoa kuulla, että sinä olet saanut ne omat luonteenpiirteesi takaisin!

 

[Glorinha]

[QUOTE="marianne";22346353]Kiitos!

Todella hitaasti tuntuu nyt vähitellen jotain muutosta tapahtuvan, kun lähes 1,5 vuotta on tuosta alakoulun lopettamisesta ja uuteen kouluun pääsemisestä. Kesällä kotona isoveljensä kanssa näkyi jo välillä sitä vanhaa nauravaista poikaa, eli toivoa taitaa olla. Vielä kun koulussa alkaisi uskoa, että tämänhetkiset koulukaverit aidosti ovat hyviä tyyppejä ja samoista asioista kiinnostuneita, ja uskaltaisi vähän avautua, niin oltaisiin jo huomattavasti paremmassa tilanteessa kuin esim. vuosi sitten.

Hienoa kuulla, että sinä olet saanut ne omat luonteenpiirteesi takaisin! [/QUOTE]

Mä uskon vahvasti siihen, että aika parantaa haavat. Arpia jää, mutta niiden kanssa oppii elämään. :heart: