Ketään lapsipsykologiasta tietävää paikalla? Neuvoja kaivataan kipeästi!

[hermot riekaleina]

Mulla on neljä lasta, joten kokemusta kyllä löytyy. Varsinkin toinen lapsistani oli pienenä valtavan
tempperamenttinen, ja siksipä luulinkin jos nyt en tietäväni kaiken, mutta paljon
kuitenkin. Nyt olen silti täysin neuvoton tämän kuopukseni kohdalla.

Vähän taustaa: Kolmella vanhimmalla lapsellani ja tällä nuorimmalla on eri isä. Olen
noin puoli vuotta sitten eronnut nuorimman isästä, elikkä tässä niinkuin yyhoona
koitan pärjäillä. Lapset kyllä tapaavat isiään säännöllisesti.

Kuopuksella on paha uhmaikä, hän on nyt 2v8kk. Nukkumaanmenosta on tullut täysi
helvetti tässä talossa. En tiedä oonko tehny virheen siinä, että oon silitelly ja sylitelly
tyttöä paljon iltaisin, kun yritän saada häntä nukkumaan. Virheellä tarkotan sitä, että
hän ei rauhotu nukkumaan vaikka kuinka silitän, voi valvoa puoleen yöhön ja vielä
pitempäänkin, kun ei "malta" nukahtaa, kun silittely on niin kivaa. Jotenkin kai
yritän lohduttaa häntä, ettei meidän ero tuntuis siitä niitä niin pahalta.

Nyt sitten päätin laittaa hänet omaan sänkyyn nukkumaan, mutta tulos oli järkyttävää
huutoa, raivoamista ja rääkymistä. Äsken vietin elämykselliset 20 min. vieden häntä
uudestaan ja uudestaan takas sänkyyn, tytön raivotessa niinku, anteeks ny vaan, siinä
ois ollu joku riivaaja. Se raapi mua, heittäyty lattialle, tippu tahallaan sängystä alas,
oli täysin vailla kontrollia. Se sylki ja juoksi holtittomasti päin ovea ja seiniä, niinku
hullu! Voiko tuo olla normaalia vai onko sillä jotain psyykkisesti vialla?

Sitten se lopulta rauhottu, suostu ottamaan unilelun ja antoi mun peitellä itsensä nukkumaan.
Vaivaa, että teinkö oikein kun pakotin sen nukkumaan sinne yksin. Kun taustalla on
meidän erokin...Olin varma, että kohta naapurit hälyttää poliisit paikalle, koska se
huuto ja raivoaminen oli jotain aivan järkyttävää. Ite kuitenkin pysyin koko ajan
päättäväisen rauhallisena, vaikka jossain vaiheessa usko meinas loppua.

Loppuun kiitos, jos joku jaksoi lukea. Ja vielä, aiemmin nukkumisen kans ei oo ollu
tällasia ongelmia. Ne tais alkaa jo vähän ennen meidän eroa, siinä kahen vuoden kieppeillä.

 

[en ole psykologi]

teit oikein. Lapsi vaan haluaa samaa syli juttua mitä tarjosit ennen,nyt on tavallaan kyvytän rauhoittumaan yksin. Älä palaa siihen systeemiin enää mutta korvaa se jollain toisella sylittely ajalla ja lue vaikka lapsen kanssa ennnen nukkumaanmenoa hänen sängyn laidalla., sitten peittely ja hyvät yöt.

 

[en ole psykologi]

siis kyvytön**

 

["lily"]

Yritä jutella asiasta kun hän on rauhallinen. Tarjoa läheisyyttä ennen nukkumaanmenoa. Tsemppiä!

 

["hmmm"]

Mielestäni tuo kuulostaa sekä uhmaikään kuuluvalta rajojen hakemisena sekä siltä, että lapsi kokee jonkinasteista turvattomuutta. Tuon ikäiseltä voi jo silittelyt ja tassuttelut jättää pois nukutuskeinona. Säännölliset rutiinit erityisesti illalla, paljon sylittelyä ja läheisyyttä ettei tarvitse sitä nukkumaan mennessä itkun kanssa hakea. Kun on tutut iltarutiinit tehty, annetaan suukot ja halit ja sitten nukkumaan.
Varmaan tuossa tilanteessa on aika hankala käyttäytyä menettämättä itsekin malttiaan, mutta päättää toimia määrätietoisesti ja sanoo "Nyt nukutaan", ja aina kun tyttö poistuu sängystä ja raivoaa niin vaikka kantaa hänet aina uudestaan sänkyyn. Ja tietysti estää oviin ja seiniin päin juoksemiset ja kantaa taas sänkyyn.

Kun jaksat määrätietoisesti toimia ja viedä tytön aina sänkyyn, turvattomuus vähenee kun tyttö tietää että sinä toimit siinäkin tilanteessa tietyllä tavalla. Ja kun päivään sisältyy läheisyyttä ja toisen huomioimista, niin ei ole haittaa että yksin hänet "pakotat" nukahtamaan.

 

["aloittaja"]

Vähän samaa takertumista ja raivoamistakin on kun tullaan kotiin työ- ja hoitopäivän jälkeen. Tyttö tosin aloitti muutama viikko sitten uudessa hoitopaikassa ja on siksi varmaankin vähän itkuinen. Tapaan istuskella sohvalla hänen kanssaan jonkin aikaa heti kotiin tullessa, ennen kuin aloitan ruuanlaittoa ym. touhuja.

Isommat lapset ovat isällään useammin kuin tämä pienin omallaan, ja huomaan hänen kaipaavan sisaruksiaan paljon, kun he ovat poissa. Kun isot on kotona, hän ei niinkään takerru minuun, vaan ryntää heti vaatimaan heitä kanssaan leikkimään.

Jonkunlaisen iltarutiinin sitä kai vois koittaa keksiä, lukeminen voisi olla hyvä idea. Tai siis kyllä meillä on nytkin rutiinit, mutta syömisen/hammaspesun ym. aikana tyttö jo kitisee, ettei halua mennä omaan sänkyyn nukkumaan, ja mulla rupeaa sydän takomaan stressistä...

Niin ja nyt viime aikoina pottahommatkin on yhtäkkiä taantuneet, hän ei suostu menemään pissalle edes aamulla, vaikka silloin hänellä on varmasti kova hätä. Kaikki päästää vaippaan ja sekin huolettaa.

 

["aloittaja"]

[QUOTE="hmmm";27959904]Mielestäni tuo kuulostaa sekä uhmaikään kuuluvalta rajojen hakemisena sekä siltä, että lapsi kokee jonkinasteista turvattomuutta. Tuon ikäiseltä voi jo silittelyt ja tassuttelut jättää pois nukutuskeinona. Säännölliset rutiinit erityisesti illalla, paljon sylittelyä ja läheisyyttä ettei tarvitse sitä nukkumaan mennessä itkun kanssa hakea. Kun on tutut iltarutiinit tehty, annetaan suukot ja halit ja sitten nukkumaan.
Varmaan tuossa tilanteessa on aika hankala käyttäytyä menettämättä itsekin malttiaan, mutta päättää toimia määrätietoisesti ja sanoo "Nyt nukutaan", ja aina kun tyttö poistuu sängystä ja raivoaa niin vaikka kantaa hänet aina uudestaan sänkyyn. Ja tietysti estää oviin ja seiniin päin juoksemiset ja kantaa taas sänkyyn.

Kun jaksat määrätietoisesti toimia ja viedä tytön aina sänkyyn, turvattomuus vähenee kun tyttö tietää että sinä toimit siinäkin tilanteessa tietyllä tavalla. Ja kun päivään sisältyy läheisyyttä ja toisen huomioimista, niin ei ole haittaa että yksin hänet "pakotat" nukahtamaan.[/QUOTE]

Nyt vähän helpotti, jos kerran tein oikeen kun en lopulta ottanut häntä pois sängystään, vaan vein tilanteen loppuun. Sen halusinkin kuulla. Jos asia on niin, että lapselle ei tuosta traumoja tule, voin todellakin jatkossa toimia aina noin.

Olin vaan epävarma, ja se olisi varmasti koitunut lopulta kohtalokseni (eli valvoisin nyt tytön kanssa häntä silitellen) jos tilanne olis jatkunu vielä pitempään.

Kuten ekassa viestissä jo kerroin, toiseksi vanhin lapseni oli myös samantapainen raivopää, mutta silloin elin parisuhteessa lapsen isän kanssa ja sain häneltä tukea. Nyt ehkä ylisuojelen tätä kuopusta, ja teen hänelle karhunpalveluksen..

Varmasti hän tuntee turvattomuuttakin, kun hänen lyhyen elämänsä aikana on tapahtunut näin monia muutoksia. Hoitoon vieminen, ero, uusi hoitopaikka...

 

[kyllä se siitä]

[QUOTE="aloittaja";27959932]Vähän samaa takertumista ja raivoamistakin on kun tullaan kotiin työ- ja hoitopäivän jälkeen. Tyttö tosin aloitti muutama viikko sitten uudessa hoitopaikassa ja on siksi varmaankin vähän itkuinen. Tapaan istuskella sohvalla hänen kanssaan jonkin aikaa heti kotiin tullessa, ennen kuin aloitan ruuanlaittoa ym. touhuja.

Isommat lapset ovat isällään useammin kuin tämä pienin omallaan, ja huomaan hänen kaipaavan sisaruksiaan paljon, kun he ovat poissa. Kun isot on kotona, hän ei niinkään takerru minuun, vaan ryntää heti vaatimaan heitä kanssaan leikkimään.

Jonkunlaisen iltarutiinin sitä kai vois koittaa keksiä, lukeminen voisi olla hyvä idea. Tai siis kyllä meillä on nytkin rutiinit, mutta syömisen/hammaspesun ym. aikana tyttö jo kitisee, ettei halua mennä omaan sänkyyn nukkumaan, ja mulla rupeaa sydän takomaan stressistä...

Niin ja nyt viime aikoina pottahommatkin on yhtäkkiä taantuneet, hän ei suostu menemään pissalle edes aamulla, vaikka silloin hänellä on varmasti kova hätä. Kaikki päästää vaippaan ja sekin huolettaa.[/QUOTE]

Meillä mies on tuollainen kuin sinä, anelevaan sävyyn selittelee meidän samanikäiselle pojalle ummet ja lammet joka tilanteessa missä poika saattaisi vähänkään haluta lähteä mukaan. No, siispä poika riehaantuu johonkin paniikinnäköiseen tilaan - joka sitten yllätys yllätys loppuu kuin napista painaen, kun isä oikeasti lähtee. Sitten tulee minun luo, ja keksii lukemista tms puuhaa tai menee leikkimään. Jos taas isä onnistuu pitämään itsensä iloisen rauhallisena alun perin, mitään kohtausta ei synny, ja poika saattaa kokeeksi esittää lähtevänsä mukaan mutta tyytyy hienosti ja saattaa jopa leuhkasti poistua omiin hommiinsa. Ja tämä potentiaalinen hermoromahdus tapahtuu siis useamman kerran päivässä.

Lapsi lukee sinua - jos olet epävarma, miksi hän pysyisi tyynenä? Ja sama toisinpäin. Arvaa kumpi on se turvallinen aikuinen... Sääliminen ja syyllisyydentunne eivät tuo isää kotiin, mutta ne saavat sinut heikoksi ja epävarmaksi ja lapsen hämilleen. Sitten alkaa sinun pompottaminen, koska määräilemällä lapsi saa vakautettua maailman oman mielensä mukaiseksi. Lopeta hyvitteleminen, tai ainakin opeta itsesi siihen että syyllisyydentunteen tullen järjestät jotain mielekästä tekemistä.

Teit siis ihan oikein sen nukkumaan laiton kanssa. Ei ole mitään syytä ruveta perumaan kesken, koska tuossa toimii epäsäännöllisen vahvistamisen periaate. Jos pasianssi menee läpi aina, sitä ei viitsi pelata. Kun teeskentelet päättäväistä mutta annatkin äkkiä periksi, muutut kiinnostavaksi pasianssiksi, ja lapsi saa nujertamisestasi pakkomielteen. Jonkun on oltava kukkulan kuningas, jos se et ole sinä niin lapsi rupeaa siihen hommaan. Eikä tule onnellista sellaisesta lapsesta.

 

[kyllä se siitä]

ja sit vielä unohtui:

naapurien suhteen olisit voinut olla ovela ja laittaa ilmoitustaululle etukäteen lapun, että anteeksi mutta meiltä kuuluu sitten ylihuomisesta alkaen huutoa klo se ja se kun vaihdat nukutustaktiikkaa...

ihmisten on paljon helpompi suhtautua ikäviin asioihin, kun niistä on varoitettu sopivasti etukäteen. muista tämä myös suhteessa lapseen: luetaan yksi kirja ja sitten mennään hammaspesulle, jne... kukaan ei kestä ihmistä joka ei tiedä mitä haluaa, joten lapsella on paljon helpompi olla kun hän huomaa, että edes sinun mielestä suunnitelma on loistava. ja etukäteen kertominen antaa hänelle mukavan olon, että hänkin on yksilö jonka tunteet ovat tärkeät.

ja se että tunteet otetaan huomioon ei siis tosiaankaan tarkoita sitä, että niiden mukaan mennään. tunteiden orjuus ei ole kivaa, olipa lapsen tunteiden orjana sitten lapsi itse tai sinä...

 

["okei"]

Meillä on hiukan vanhempi lapsi ja kuulostaa niiin niin tutulta vaikkei ole eroa eikä muita muutoksia takana Joten ihan normaalilta kuulostaa ja sun kannattaa nyt itse ainakin yrittää unohtaa turhat syyllisyydentunteet elämänmuutoksista vaikka tiedän että se on vaikeaa! Ei sun lapsi ole taatusti ensimmäinen eikä viimeinen joka on joutunut eron keskelle ja vaihtamaan päiväkotia.
Tuossa iässä meilläkin alkoi se, että lapsi ei vaan olisi millään malttanut mennä nukkumaan vaikka selvästi väsynyt olikin, saattoi piristyä ja innostua jostain ja taas hypittiin sängystä pois touhuamaan jotain. Kyllä siinä aika tiukkana saa olla!
Jospa keksisit tosiaan jonkun muun kivan nukutussysteemin. Vaikka laulat pari unilaulua ja sitten nukkumaan.

Kyllä se siitä alkaa helpottamaan kun kehittyy muutenkin Ja tosiaan, koita tarjota sitä syliä ja läheisyyttä muina aikoina niin paljon että ei sitten tule halipula iltaisin.

 

["heluna"]

ymmärrän ton että tulee syyllisyyden tuntoja,meilläkin on tuore ero takana, ja jotenkin olis halunnut hyvitellä lapselle,ettei ois niin kurja olla pienellä(4v), tuli sitä oltua viikko hiukan epäjohdonmukainen,mutta sitten totesin että pakko pysyä samoissa säännöissä jokatapauksessa.

tosin meillä lapsi on aina saanut nukahtaa viereen,ja silitetäänkin, (ja iltarutiinit on ok) yleensä nukahtaa klo21mennessä. siitä nostetaan omaan sänkyyn.

eilen meilläkin tosin oli lapsi kuin pikku piru, pistin sen sitten omaa sänkyyn ja totesin että kun tämä tottelemattomuus on kerran niin hauskaa niin oleppa siellä sitte, ja itlasatua ei tipu. luin vain toiselle lapselle iltasadun. ensin tää 4v riehu ja huusi ja koetti karata sängystä,mutta rauhottui sitte ja kyseli sit nätisti että enkö voisi silittää. miksi en.

totesin että luen nyt isosiskolle itlasadun ja sitten saa tulla viereeni jos osaa olla kunnolla. luin isosiskolle ja 4v odotti nätisti tuon ajan,sit nostin viereen silitin 15min ja nukkui.

jäi kyllä itellekkin huono fiilis kun yleensä hoidan puhuen asiat. mutta kyllä tämä toimi, uskon että tänä iltana sujuu loistavasti nukkumaan meno, ei varmaan tartte ku muistuttaa mitkä ovat vaihtoehdot

 

["Vieras"]

Paljon hyviä ohjeita olet saanut. Ja samaan malliin kannattaa jatkaa sitkeästi.

Itselläni on ongelmana , että aloitan iltapuuhat liian myöhään eli silloin kun olen ITSEKIN liian väsynyt. Kaksi väsynyttä yhdesä ja lapsi aistii, että haluan toivottaa hänet niin pitkälle kuin pippuri kasvaa enkä vain saatella untenmaille.

Meillä auttaa rauhoittumiessn ja paikallapysymiseen lämmitetty viljatyyny selän tai vatsan päällä. Se painaa mukavasti lapsen makuuasentoon ja lämmin auttaa nukahtamiseta.

 

["juu"]

En ole erityinen Anna Wahlgren -fani, mutta tuollaisilla uhmaikäisillä, ei enää ihan vauvoilla, tykkäsin siitä ajatuksesta hänellä, että jokainen lapsen huuto on kysymys. Raivotessaan lapsesi ikään kuin kysyy sinulta, että onko nyt tosiaan tarkoitus että nukahdan tänne ihan itse, ja onko se tosiaan turvallista. Voit onnitella itseäsi siitä, että vastasit aivan nappivastauksen pysymällä päättäväisenä ja rauhallisena - "kyllä kultaseni, se on aivan turvallista, nuku vain rauhassa, aamulla taas nähdään ja halataan". Ottamalla hänet pois olisit ikään kuin vastannut, että niiiiiin, enpä tiedä, jospa susi tai mörkö sinut syökin, parempi sittenkin, ettet sinne jää, ja aiheuttanut lapsessa hämmennystä.

Ymmärrän, että taantuminen vessa-asioissa harmittaa, mutta itse koetan (vaihtelevalla menestyksellä) pitää kiinni siitä ohjenuorasta, että syöminen, nukkuminen ja vessassa käyminen eivät ole tuhmuutta tai kiltteyttä, vaan elämälle välttämättömiä asioita, ja niistä ei kannata tehdä valtataistelua. Jos potalla käymisestä meinaa tulla vääntöä, varmaan (omien hermojen rajoissa) koettaisin antaa käyttää sitä vaippaa, ja lämpimien ilmojen koettaessa ottaisin kylmänviileästi vaipan pois, jolloin lapsi huomaisi, ettei se pikkuhousujen kasteleminen pidemmän päälle niin hohdokasta ole.

 

[kyllä se siitä]

hieno idea tuo lämpöpussi nukkumisapuna, kiitoksia!