Erilaiset pelkotilat tuntuvat seuraavan meitä kaikkia alusta hamaan loppuun saakka. Esikoisen kohdalla en osannut raskausaikana pelätä, tiedostin kyllä, että jotain voi sattua, mutta silloin oli niin ruusunpunaiset lasit silmillä koko raskausajan. Nautin shoppailusta ja lastenhuoneen sisustuksesta, odotin ja nautin euforisessa tilassa esikoista. Pelot alkoivat vasta syntymän jälkeen ja silloin ymmärsin mitä isoäitini tarkoitti, kun sanoi odotusaikana, että äitiys tuo jatkuvan pelon mukanaan. Oma rakas lapsi on todellakin tärkeintä maailmassa ja sitä tekisi kaikkensa häntä suojellakseen. Tästä päästäänkin uuteen pelkooni mikä heräsi eilen...
Esikoinen tuli eilen illalla yllättäen kesken leikin haalaamaan ja pusuttelemaan ja sanoi * rakastaa äitiä, vastasin siihen, että äiti rakastaa myös *:ä, tämän jälkeen tyttö puristi vielä kovemmin ja kuiskasi korvaani, *:llä on maailman paras äiti. Itkuhan siinä tuli ja sen jälkeen kylmäsi hetken sydänalaa, kun tuli ensimmäistä kertaa mieleen, että mitä jos minulle sattuu jotain raskauden aikana tai synnytyksessä ja iski kauhea paniikki. En ole ennen ajatellut asiaa itseni kannalta, nyt iski jotenkin niin kovaa, että mitä jos rakas tyttöni menettäisi äidin. Nytkin nousee pala kurkkuun ja kyyneleet silmäkulmiin, kun asiasta kirjoitan. Tiedostan toki, että koskaan ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan, voin jäädä vaikka auton alle kohta lounaalle lähteissäni, mutta nyt tuli uusi, todella paha pelkotila tähän odotukseen. On tämä naisen ja erityisesti äidin elämä vaan yhtä tunteiden vuoristorataa..