Täällä uusi kuikuilee varovasti nurkan takaa, josko tähän ketjuun liittyisi. Ensimmäinen raskaus päättyi viime vuoden loppupuolella keskeytyneeseen keskenmenoon, 12vk ultrassa selvisi, että pikkuinen oli lopettanut kasvunsa jo viikolla 8. Elimistö vaan silti jatkoi kaikessa rauhassa raskaana olemista, ei ollut pienintäkään vinkkiä siitä, etteikö kaikki olisi ollut ihan kunnossa
Sain kotiin esilääkityksen, ja parin päivän päästä, sopivasti pyhäinpäivänä, menin osastolle käynnistykseen. Melkoisen hurja kokemus oli... Cytoja laitettiin useaan otteeseen, eikä ensin tapahtunut mitään, mutta sitten kun alkoi tapahtua, taisi paikat aueta kertarysäyksellä, ja kaikki oli vaan yhtäjaksoista pitkää supistusta :x Jotain hyvää sentään, sain lopulta suoraan lihakseen vähän tujummat kipulääkkeet ja niiden avulla selvisin avautumisesta ihan tajuissani ja sain otettua pienet torkutkin. Lämpöpakkausta tuli myös halailtua niin ahkeraan, että poltin epähuomiossa mahanahkani. Minulla cytot aiheuttivat myös pahoinvointia, ja kyllähän siinä pieni epätoivo hiipi mieleen, kun kramppasin hiki silmille valuen vessassa sen metallipömpelin päällä, pää vessanpöntössä sappinesteitä oksentaen :x
Onneksi lapsenalun viimein ulkoistuttua olo helpottui kotvaseksi, mutta halusivat kuitenkin jättää minut vielä iltaan asti tarkkailuun, kun näytti siltä, ettei kaikki tavara ollut vielä tullut ulos halutunlaisesti. Taisi olla jo yötä, kun lääkäri ehti viimein ultraamaan ja muuten tsekkaamaan tilanteen, ja kappas vaan, siellä oli iso läjä istukanrippeitä kohdunsuulla tukkona. Onneksi oli mukava ja ymmärtäväinen lääkäri, joka taisi jopa ihan kysyä luvan, että sopiiko minulle jos hän koittaa vähän pihtien kanssa nyhtää tukosta liikkeelle. Tuntui kyllä ihan prkleen hirveältä, mutta suurin osa sieltä kuitenkin saatiin. Siinä samalla sitten todettiin, että ei auttanut kuin jäädä osastolle yöksi ja aamulla uusi tarkastus, josko tyhjentyminen olisi päässyt uudelleen käyntiin. Varmuuden vuoksi minua oli pidetty koko päivä ilman evästä, nestettä sain tipan kautta kun menin jossain kohtaa aika veteläksi sen kaiken oksentamisen ja hikoilun jäljiltä. Yötä vasten sain kuitenkin luvan syödä, ja harvemmin on jugurtti ja voileipä maistuneet niin mainioilta
Aamulla uusi tarkastus, ja ketut se tyhjentyminen ollut mihinkään enää edennyt. Kun cytoja ei enää haluttu laittaa lisää, oli seuraava osoite leikkaussali ja kaavinta. Siinä vasta paniikki meinasikin nostaa päätään, ensimmäinen nukutus ikinä ja eipä se itse operaatiokaan ollut kamalan houkutteleva vaihtoehto. Toisaalta kuitenkin tuntui parhaalta ajatukselta, että homma olisi sitten ns. kerralla ohi, eikä tarvitsisi itse enää miettiä ja arpoa, että vieläkö jotain tavaraa on tulemati. Heräämössä olikin jo sitten ihan yllättävän hyvä olo, ja pääsin myöhemmin illalla kotiin.
Henkinen puoli sitten... Minullahan olisi ollut laskettu aika ihan nyt näinä päivinä, ja se yhdistettynä äitienpäivään veti mielen todella mustaksi. Luulin jo päässeeni menetyksen kanssa "sinuiksi", mutta nyt on taas tuntunut, että olen taas lähtöruudussa fiiliksieni kanssa. Tietoisesti uutta yritystä ei ole aloitettu, mutta nyt alkaa jo tuntua, että voisi kuitenkin. Enhän tästä enää nuorru, 34 on mittarissa ja tosiaan tuo yksi raskaus takana. Rehellisesti sanottuna pelottaa ihan prkleesti, että _jos_ onnistuisi uudelleen raskautumaan, kestäisikö se loppuun asti, vai kävisikö taas näin? Ihan vastaavanlaista kokemusta en todellakaan haluaisi kohtaamaan uudelleen, jotenkin jo se tieto, että ehdin kuukauden ajan kantaa mukanani kuollutta pikkuista luullen, että kaikki on hyvin... Ja eipä se "loppuhuipennuskaan" kovin mieltä nostattava ollut.
Jos kuitenkin liityn nyt tänne, alkuun vaikka taustailemaan, ehkä listoillekin joskus myöhemmin :wave:
