Ole huoleti ja älä kasaa liikaa odotuksia lapseesi tai elämäänne lapsiperheenä. Kun ei ole vielä kasvattanut yhtään lasta isommaksi, koululaiseksi vähintään (oletan näin sinun kohdallasi), niin helposti on tavallaan malttamaton ja tuntuu, että lapsen kanssa on kamalan hankalaa ja alkaa epäillä lapsen normaaliutta. Samoin oli omankin lapseni kohdalla. Kaikki mahdollinen tökki ensimäiset vuodet. Juurikin tuolloin yksi vuotiaana esimerkiksi lapsi piti käyttää kattavissa tutkimuksissa, jotta varmistettiin, ettei hänelle ole syömättömyyden vuoksi syntynyt puutostiloja. Lapsi siis todellakaan ei meinannut syödä melkein mitään ja ihan super pieniä annoksia. Tämä ei ole kyllä muuttunut miksikään, lapsi on jo koululainen, mutta olen oppinut olemaan stressaamatta asiasta, koska lapsi on terve ja energinen. Samoin oli nukkumaan menon kanssa pitkään, uni ei tullut, piti valvoa iltaisin vieressä, nukkua yölläkin usein vieressä, heräsi pari vuotiaana joka yö kauhukohtauksiin ym. Roikkui jalassa koko ajan, vaati kantamista jatkuvasti, kitisi ja itki. Silloin soitin monesti itkien lääkäriin, että tämä lapsi ei voi olla normaali ja vaadin tutkimuksia, joita en saanut. Nyt vuosien jälkeen, kun mietin tuota aikaa, ymmärrän, että olisin voinut ottaa paljon rennommin ja hyväksyä lapseni sellaisena kuin hän on. Nimittäin tuollainen menee ohi! Vaikka nyt tuntuu mahdottomalta uskoa, niin lapsi kasvaa, oppii uutta ja itsenäistyy. Oppii puhumaan, nukahtamaan yksin jne. Tuo hankala aika vaan on kestettävä, vaikka se rassaakin hermoja ja hyväksyttävä, että elämä pienen lapsen kanssa vaan saattaa olla sellaista. Ja juurikin sen hyväksyminen, että elämä saa tuossa vaiheessa tuntua selviämiseltä päivästä toiseen ja vanhemmat saa kokea tyytymättömyyttä elämäänsä pienen, vaativan lapsen kanssa ja tieto siitä, että se menee ohi lopulta nopeasti kun lapsi kasvaa, auttaa jaksamaan arjessa.
Tsemppiä!