Kertokaa masennuksesta, en aina ymmärrä sitä.

[Ksantippa S.]

Teille, joilla on vaikeuksia kuvitella, millaista on olla oikeasti masentunut: googlatkaa BDI-testi (se pitkä versio) ja lukekaa ajatuksella ne kysymykset. Ja miettikää millaista on ihmisellä, joka valitsee ne pahimmat vaihtoehdot. Jos tuntee epäonnistuneensa täysin ihmisenä eikä usko tulevaisuuden muuttuvan koskaan paremmaksi, taitaa tuntua aika tarpeettomalta "ottaa itseään niskasta".

 

[Phoebsi]

Kiitos. Kyllä nämä antoivat jo paljon vastauksia. Hän kärsii ilmeisesti lapsettomuudesta ja on niin vaikea olla läsnä ja ymmärtävä. En haluaisi tällaista tuntea, mutta haluan myls nauttia 3. lapsestani ilman syyllisyyttä ILOSTA. :/ Tämä ihminen lähipiirissä mietityttää... Hän ehdottomasti halusi kaverikseni fb:iin ja mietin just hänen vuoksi mitä sinne voi kirjoittaa...:/

Ei sun tarvitse olla varpaillaan, et ole vastuussa hänen onnestaan tai alakulostaan. On hienoa että ajattelet hänen tunteitaan ja varmasti osaat olla hänen seurassaan, mutta sinun elämäsi on sinun elämää ja saat elää sitä ihan täysillä, ja olla onnellinen.

 

[ap]

kiitos. Täällä on paljon ihania ihmisiä. tuota bdi-testiä vilkaisen. kun ehdin. kiitos.

 

[masentunut]

Jotain vastaan omasta kokemuksesta, sairastan vaikeaa masennusta.

Päivärytmi on vaikea, toiset päivät ovat helppoja ja menevät niin kuin "normaaleilla" ihmisillä. Pystyn hoitamaan asiani, käymään kaupassa jne. Mutta toisina päivinä en kyke juuri edes sängystä nousemaan.

Tunnetta on vaikea kuvata, se on sekotus väsymystä ja viiltävää kipua sisällä. Sellaista kipua jota on vaikea sanoilla kuvailla. Se pimentään koko mielen, näkee kaiken sysi mustana. Vaikka elämäni on todella hyvällä tolalla, rakastava mies ja ihanat lapset. Silti en vain aina kykene näkemään "järkevästi" asioita. Se sisäinen kipu ja ahdistus vie niin sanotusti voiton järjestä. Näinä hyvinä päivinä se on helppo nähdä, ja monesti ihmettelen itsekin sitä synkkyyttä. Sitä ei järjellä ja loogisesti kykene selittämään. Miehelleni olen usein kuvannut että kipu sisällä on niin voimakasta että moista fyysistä kipua en ole ikinä tuntenut. Se kipu saa itkemään, ihan kuin kova fyysinenkin kipu.

Onko tämä masennus laiskuutta? Sitä mietin usein itsekin. Mutta välillä olen vaan oikeasti rampa, en tahdo pystyä edes arjen pieniin haasteisiin. Lapseni jaksan vielä hoitaa, mutta elämme varsin tasapaksua arkea ilman ylimääräisiä menoja. Lasten vuoksi käymme kerhoissa viikottain 1-2krt, nuo ovat minulle rankkoja asioita, saattaa kuulostaa hullulta mutta näin se vaan menee. Toki usein syylistän itseni laiskaksi, olen ollut aina ennen varsin energinen ihminen ja aikaan saava. Nyt olen totaallisen hukassa. Silti hyvinä päivinä nään välähdyksiä siitä "entisestä minästä" joka asuu vielä minussa, se tuo hieman toivoa.

Unirytmi on mitä sattuu. Joinain iltoina pelottaa mennä nukkumaan koska unet ovat toisinaan vielä ahdistavampia. Hereillä on vaikea olla kun sattuu, mutta uni on yhtä paha "helvetti". Lääkkeillä kyllä nukkuu, mutta ne ei unia vie pois. Joskus vaan pahentaa niitä. Joskus tuntuu että aivot käyvät ylikierroksilla ja toisinaan ne taas ovat niin lamaantuneet että en kykene edes kunnon keskusteluun ystävien kanssa.

Masennuksen taustalla voi piillä vaikka mitä. Minulla tämä helvetti alkoi toisen lapsen syntymästä. Syntyi hätäsektiolla rv28. Itse sain pahoja komplikaatioita ja olin tajuttomana teholla viikon. Tuon jälkeen mikään ei ole ollut enää niin kuin ennen. Se aukaisi samalla myäs menneisyyden padot. Asiota jotka oli tultu lakaistua maton alle. Olin kuvittellut että olin ne läpi käynnyt, ajattelin olevani niin vahva että olin selvinnyt kaikenlaisesta...Ja nyt se kakkakasa kaatui niskaan. En ikinä ennen voinnut käsittää masentuneita ihmisiä. Kuvittelin sen olevan luonten heikkoutta, saamattomuutta, laiskuutta, mitä lie. Mutta mieli on kumma. Sekin todella voi sairastua ja niin että ei itse enää kunnolla kykene hallitsemaan voimavarojaan. Tavallaan yhtäkkiä onkin kaikki voimat loppu. Sitä kuvittelee että ne riittää loputtomiin ja eräänä päivänä vaan heräsin siihen että ne olivat loppu ja oikeastaan olin jo miinuksen puolella ja pitkällä.

Nyt koitan kerätä elämäni palapeliä takaisin kokoon. Paljon on uusia paloja löytynyt, joitain vanhoja yritän heittää pois. Joskus, ehkä joskus vielä jaksa. Uskon siihen, näin kauniina aurinkoisena päivänä. Huomisesta en tiedä, mutta olen jo voittaja jos sinne asti pääsen.

 

[vieras]

Mä ymmärrän sen,että joidenkin on vaikea ymmärtää masennusta ja se helposti laitetaan saamattomuuden ja laiskuuden piikkiin kun sillä on niin tyhmä nimi.Itse ainakin pitkään olin sitä mieltä,että masennus on olotila,hetkellinen tunne,että onpa tylsää ja musta ei ole mihinkään.En ole itse koskaan masennusta sairastanut,mutta tutustunut asiaan ihan itseni takia,jotta pääsisin tästä ajattelutavasta eroon.Se kun on täysin väärin.Ja kuten joku aiemmin jo kysyi,että olisiko helpompi ymmärtää sairaus,jossa aivojen välittäjäaineet ei toimi kunnolla,niin vastaan,että kyllä.Masennus on niin arkinen nimitys,että saa ko. sairauden kuulostamaan keksityltä.Etenkin kun ottaa huomioon,että kukapa meistä ei joskus olisi sanonut "mua niin masentaa se ja se ja se"...

 

[voittanut]

Ihan hyviä kysymyksiä mutta vaikea varmaan vastata yleisellä tasolla, kun jokaisella on erilainen menneisyys ja elämä.

Aivan.

Itse olen tehnyt todella kovasti töitä mielenterveyteni eteen ja ajatellut, että kun olen alkanut toipua, asenteella on suuri merkitys. Karvaasti olen joutunut kokemaan sen, kun se asenne ja oma tahto ei vaan riitä vaan pohjalle mentiin taas.

niin, asenteella on vaikea saada sitä välittäjäainetta sinne aivoihin.

Totta kai syön lisäksi lääkkeitä, käyn terapiassa jne. mutta jossain vaiheessa kuvittelin että voin asenteella ja tahdolla välttää uuden romahduksen.

Mulla taas on onnistunut asenteella ja toimintaharjoituksilla ponnistaa masennuksesta. On se mulla vieläkin taipumuksena, mutta välittäjäaineisiin todellakin voi vaikuttaa ihan käyttäymisterapialla, kuten ahdistuneisuushäiriössä. Esim. pakkoneuroosia sairastavilla on takaraivossa passivoitunut alue, jonka aivokuvauksissa voi nähdä aktivoituvan toimintaterapian ansionsa. Tie on tietenkin pitkä eikä helppo. Mutta omalla kohdallani 13v alkanut masennuskierre on jäänyt taakse, ja kun masennuskausia tulee, niin ne on lyhyempiä kuin nuorempana, ei enää vuosia, vaan vain kuukausia tai sitten ihan muutaman viikon ahdistusrykäyksiä, joita en masennukseksi edes luokittele. Ja masennuksen laadussa se muutos ehkä eniten näkyy. Masennus ei enää aja mua takaa, eikä työnnä itsetuhoiseen käytökseen, vaan pystyn "jatkamaan elämääni" se rinnallani, kunnes se kyllästyy muhun ja jättää taas hetkeksi rauhaan.