- Jossain ihme tarraverstaassa, en edes oikein tiedä mikä paikka se oli (poikaystävän kaveri oli siellä töissä trukkikuskina ja tarvitsivat apulaista). Eli sellaisia isoja tarra-arkkeja numeroita ja kirjaimia liimattiin isoihin liimapapereihin, ja sitten leikattiin leikkausterällä vai mikä lie onkaan. Ensin ajattelin että työ oli ihan ok hanttihommaksi. Mutta, olin silloin vielä nuori ja ahkera
D) ja tein ihan liian kovaa työtahtia, ei jotenkin sellainen itsesäätely toiminut... Mun aivot meni siitä monotonisuudesta jotenkin ihan sekasin, niin että pian kotiin tullessa pää oli ihan tyhjä eikä edes mitään tunteita ollut jäljellä. Se oli tosi pelottavaa.
- Puhelinhaastatteluita tein muistaakseni pari kuukautta. Olisin voinut tehdä vähän pidempään jos juttu olisi ollut kunnolla organisoitu, tuntui että systeemissä oli vähän jotain mätää. Rahaa tuntui tulevan vähemmän kuin olis pitänyt. Lisäksi tietokoneohjelma ei aina toiminut kunnolla, kerran soitin samalle miehelle 3 kertaa peräkkäin, se oli ulkona jossain metsätöissä ja oli kyllä aika äkänen... Välillä se oli kyllä ihan kivaakin, jotkut vastaajat oli ihan innolla vastaamassa kysymyksiin, ja mun äänelle sopii se että sitä käytetään; mitä enemmän mä puhun, sitä paremmin ääni luistaa (nuorempana oli jotain käheysongelmia, jotka siis runsas puhuminen aina poisti). Oli ihan oivaa myös puhelinujoudelle. En silti oikein tajua kuinka sitä joku voi tehdä päivätyökseen ihan omasta valinnasta, siellä oli semmosia vanhempia tätejä jotka oli olleet siellä kymmeniä vuosia. Tekivät siinä samalla ristikoita.
- Lasten/perheiden pikavalokuvaamossa. Se lässytyksen määrä kun pikkulapsia yritettiin saada nauramaan ASAP, olen todella allerginen semmoselle, mutta mallia piti siinä kiiressä ottaa toisilta, etenkin kun tein sitä vieraalla kielellä. Ei ehkä kuulosta niin kamalalta, mutta kun toistat/kuulet muiden toistavan 8 tuntia putkeen joka päivä "Hello bubba, hello! Who's a funny girl? Hello missy moo. Peek-a-boo! I'll tickle you! Hahaha! Hello! Boo!" niin vähemmästäkin lähtee järki. (Vähän isompia lapsia olikin sitten ihan kiva naurattaa, ja se kun onnistui ja tuli hyviä kuvia oli se sen työn yks kiva puoli.)
Jotenkin mulle oli lisäksi tosi vaikeeta oppia niitä kaikkia työhön kuuluvia juttuja, koko ajan piti tsempata ihan hirveesti... Ja koko ajan oli kiirettä ja ihmisiä ympärillä.... Muutenkin se myyntisysteemi perustui, jos ei huijaukseen, niin lievään harhaanjohtamiseen ja se ahdisti... ja ne samat kappaleet jotka soi siellä tavaratalossa päivästä toiseen... Aaaahh, vihasin sitä työtä, mulla oli myös diagnosoimaton masennus mikä ei todellakaan auttanut..... Eräänä päivänä sitten en vaan pystyny enempää ja harvinaisena hiljaisena hetkenä murruin ihan täysin, aloin itkemään ja sanoin että mä en pysty tekemään tätä enää
Onneksi pomo oli kyllä tosi mukava, itse asiassa varmaan kivoin pomo missään työssä mitä olen toisten palveluksessa tehnyt.
(Lisään vielä, että olen tehnyt myös siivousta ja ilmaislehtien jakoa, enkä lue niitä tähän paskahommiksi, vaikken mitään erityisen suurta nautintoa niistä saanutkaan.)
Nykyään työn arvostus on aika lailla eri kuin silloin ennen.
