Mun ystävä on sairastanut anoreksiaa ( tai anoreksian ja bulimian yhdistelmää, jossain välissä ahmimista oli enemmän, nyt on tainnut se puoli jäädä..) yli 20 vuotta. Ensimmäiset oireet tulivat siinä vähän alle 10 veenä. Nyt on viimeiset 10 vuotta välillä ollut hoidossa ja välillä taas kotona, lähinnä käyttää noita hoitojaksoja siihen, että saa itselleen lisäaikaa sekä saa tietoa oman kroppansa tilasta. Hoitojaksojen jälkeen jatkaa samaa rataa kuin ennenkin ja itseasiassa hoidossa saa vaan lisää vinkkejä siihen, että miten jatkaa tuota hommaa kauemmin sillä tavalla ettei joudu pakkohoitoon tai osastolle. Ihana ihminen, mutta tämä sairaus tulee hänet vielä varmasti kaatamaan. Ei häntäkään oikein kukaan muu voi auttaa kuin hän itse. Hän jollain tasolla tajuaa kyllä tilansa, että sellainen tietty "sairaudentunto" on, mutta toisaalta taas ei halua elää ilmankaan.