Kasvaako tempperamenttisista, päätä lattiaan hakkaavista yms. taaperoista normaaleita aikuisia?

Jotenkin tuntuu aina kovasti kiukkuavista taaperoista koskevissa keskusteluissa löytyvän vanhempia, jotka kertovat omien kiukkupesien saaneen ADHD tai jonkin vastaavan diagnoosin. Masentavaa luettavaa katsellessa omaa kuhmuotsaa: konttasi sitten kiukkupäissään päin kivimuuria, päivän repertuaariin on kuulunut myös naapureiden iloksi selälleen heittäytymistä ja piehtaroimista. Onneksi päätä ei paukuta lattiaan kuin sisällä.

Onko jollain pitkäaikaisseurannan tuloksia ? Olisi ihana kuulla että temperamenttipakkauksetkin kehittyvät tavan koululaisiksi ja aikuisiksi ilman suurempia ongelmia elämässä. Jos osaisi olla hyvä äiti ja opettaa sietämään näitä elämässä monta kertaa päivässä toistuvia pettymyksiä. Että tässä touhussa olisi sentään jotain toivoa tulevaisuudessa. Ei sillä, ihana lapsi on ja vastapainona myös yhtä herkästi nauruun purskahtava. Kai sitä äitinä on aina jostain huolissaan...

 

Minkäikäinen lapsi?
Mun hyvä ystävä oli 3-vuotiaana niin temperamenttinen, että raivotessaan/uhmatessaan muistaakseni ihan juoksemalla juoksi päin seinää ja hakkasi päätään. Sittemmin hyvin rauhallinen, sopuisa ja täsmällinen, ammattina opettaja...

 

Auts, kauhee flashback siskontytön lapsuuteen

Kun sen laitto pinnasänkyyn nukkumaan niin hakkas päätä kaltereihin ja huusi naama punasena. Suuttuessaan saatto tosiaan hakata päätä lattiaan. Kerran hoidin häntä kun oli kipeänä, niin kiukkupäissään puri mun käsivarteen kauniit maitohammaskaaret :heart:

Nyt on asiallinen ja fiksu lukiolaistyttö =)

 

Ei tämä ole vasta kuin 1v2kk. Ihan jo vauvasta lähtien on raivareita ollut aiheesta kuin aiheesta. Esim. opittuaan ottamaan lelun käteen saattoi huutaa kun ei pysy hyvässä asennossa. Tämän päivän pahimmat draamat aiheutti jumiin jäänyt perässä vedettävä lelu, nostaminen pois autotieltä minne yritti kontata, puraisi puurossa ollutta liskaamatta jäänyttä puolukkaa (ja joinain päivinä napsii niitä kokonaisena tyytyväisenä sormin, jeh). Hampaidenpesu laukaisi affektikohtauksen. Kolmas kerta muksun elämän aikana kun jouduin kippaamaan ylösalaisin kun ei vaan alkanut hengittää ja kasvot menivät ihan sinisiksi.

Mutta lohduttavaa kuulla että ainakin pari toiveikasta esimerkkiä löytyy Itse olen ollut taas sellainen tasaisen tuumaileva, korkeintaan pitkään hiljaa mököttävä lapsi niin vaikea varmaan siltäkin kantilta osata suhtautua. Onneksi synnärillä ehti painaa heti tuntomerkit mieleen niin ei tarvi pelätä tämän olevan vaihdokas

 

Mä veikkaan että näistä tällaisista kasvaa pikemminkin perfektionisteja kuin adhd-tapauksia Siskonpoika hakkasi ihan pienenä päätä lattiaan, olihan se hurjan näköistä. Kovin on fiksu ja menestyvä nuori mies nykyään. Meidän kuopus hakkasi myös päätä lattiaan tuossa vuoden ikäisenä ja nykyään jos satuttaa itsensä, ei oikein anna lohduttaa, aivan kuin olisi itselleen vihainen ja hyvin pettynyt kun meni onneton satuttamaan itseään eli epäonnistui
Että ei kannata vielä heittää kirvestä kaivoon, ihan siitä varmaan kelpo ihminen kasvaa

 

Kyllä meillä se pään lattiaan hakkaaminen loppui kolmeen ikävuoteen mennessä. Eiköhän tosta ihan hyvä tule

 

Ei, koska tenava saa lieviä aivovaurioita päätä hakatessaan. Laita muksu toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Ei se siellä yksinään viitsi päätään hakata, kun ei ole yleisöä.

 

Kyllä siskostani kasvoi ihan tavallinen aikuinen ja mun omat lapsetkin vaikuttaa nyt 3 ja 5-vuotiaina ihan normaaleilta. Kunhan oppii puhumaan niin kantsii opettaa miten sen kiukun voi sanoa ja ilmaista muuten. Ja kaikkienhan kanssa kantsii panostaa tunnekasvatukseen.

 

Meillä tyttö (nyt 3,5v) hakkasi päätä lattiaan juurikin tuossa yli vuoden iässä.
Nykyään huomaa, että sitä temperamenttia löytyy kyllä mutta on silti rauhallinen ja hyväkäytöksinen tyttö. Itkupotkuraivareita tulee lopulta tosi harvoin, temperamenttisuus nykyään näkyy sillä, että suuttuu helposti ja verisesti mutta yleensä silloin menee jonnekin omaan rauhaan rauhoittumaan ja leppyy nopeasti. Ei todellakaan ole mitään diagnoosien tarvetta.. joten no hätä

 

Meillä myös hyvin temperamenttinen lapsi, ei tosin ole keksinyt hakata päätään mihinkään, mutta heittäytyy aina selälleen raivateissaan niin että pää kolahtaa kunnolla ja siitäkös se huuto vaan yltyy... Ystävällä oli tällainen päätä hakkaava, aina oli otsa mustelmilla, mutta se tosiaan loppui hänellä joskus reilu 3-vuotiaana. Edelleen on temperamenttinen, mutta osaa kanavoida sen jo vähän paremmin.

Yhteistä näille temperamenttisille muksuille on ollut se, että he tosiaan ovat aika perfektionisteja, sinnikkäitä, monissa asioissa myös aika taitavia. Raivarit saattaa tulla kun jotain kovasti yrittää eikä oikein onnistu, mutta kun raivo vähän laantuu niin yritetään uudestaan, "näytetään sille". Sitä ei ihan purematta tosiaan niellä ettei osaa jos jotain oikein kovasti haluaa.

Ja tosiaan ovat myös helposti nauravia ja muutenkin aika tunneherkkiä, että esimerkiksi kavereiden saaminen ja ystävyyssuhteiden ylläpitäminen ei ole ollut vaikeaa. Pettymykset on varmasti edelleen kova paikka, mutta niitä osataan jo kuitenkin käsitellä vähän rakentavammin.

 

[QUOTE="huhheijaa";28604946]Jotenkin tuntuu aina kovasti kiukkuavista taaperoista koskevissa keskusteluissa löytyvän vanhempia, jotka kertovat omien kiukkupesien saaneen ADHD tai jonkin vastaavan diagnoosin. Masentavaa luettavaa katsellessa omaa kuhmuotsaa: konttasi sitten kiukkupäissään päin kivimuuria, päivän repertuaariin on kuulunut myös naapureiden iloksi selälleen heittäytymistä ja piehtaroimista. Onneksi päätä ei paukuta lattiaan kuin sisällä.

Onko jollain pitkäaikaisseurannan tuloksia ? Olisi ihana kuulla että temperamenttipakkauksetkin kehittyvät tavan koululaisiksi ja aikuisiksi ilman suurempia ongelmia elämässä. Jos osaisi olla hyvä äiti ja opettaa sietämään näitä elämässä monta kertaa päivässä toistuvia pettymyksiä. Että tässä touhussa olisi sentään jotain toivoa tulevaisuudessa. Ei sillä, ihana lapsi on ja vastapainona myös yhtä herkästi nauruun purskahtava. Kai sitä äitinä on aina jostain huolissaan...[/QUOTE]

Onko se ADHA diagnoosi sitten niin kamala asia? Ihan normaaleja lapsia nekin on, heillä on vaan lisäominaisuus.
Miksi ADHD:ta pidetään vammana tai kehityshäiriönä? Pitäisikö sitä sitten hävetä?

Minua välillä jurppii kun lapsella on selvästi vaikea keskittyä eikä asiaa voi avoimesti puida muiden kuullen esim. päiväkodissa kun henkilökunnalla on niin tiukka vaitiolovelvollisuus että eivät saa lipsauttaa asiaa muille vanhemmille tai lapsille. Siinä tulee juurikin sellainen olo että pitäisikö tätä asiaa hävetä jotenkin kun pitää niin salassa puhua asiasta.

 

Mun veli hakkasi päätään lattiaan vielä lähemmäs kouluikäisenäkin, jos jokin ei menny sen mielen mukaan. Sen verran fiksu tosin oli, että valitsi mattokohdan - aina oli maton kuviot otsassa kun isäntä hermostui

Ihan täyspäinen aikuinen siitä sittemin kasvoi.

 

En nyt tiedä lohduttaako, mutta minä olen näitä päätä lattiaan hakanneita.
Ihan hyvä minusta on tullut, en tiedä johtuuko tempperamentista vai jostain muusta mutta kynnysmatoksi en ala, en töissä enkä parisuhteessa.
Luupää edelleen, tosin nykyisin osaan jopa antaa muiden päättää ilman että hakkaisin päätäni lattiaan.
Säälittää ihan vanhemmat mimmonen lapsi mä oonkaan ollu XD

 

[QUOTE="Sari";28606931]Ei, koska tenava saa lieviä aivovaurioita päätä hakatessaan. Laita muksu toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Ei se siellä yksinään viitsi päätään hakata, kun ei ole yleisöä.[/QUOTE]

Jaa, että vuoden ikäinen jätettäisiin yksin kiukun tullessa..

 

Juu, ei se kiukkupesä automaattisesti ole ADHD tms. Toisilla vaan on tulinen temperamentti. Mun 5v on myös ollut pienempänä sellanen ja edelleen on vaikka osaakin jo aika hyvin hillitä itseään. Tai jos tulee oikeen kiukku, purkaa sen vaikka tyynyihin eikä itseensä/toiseen. Mulla oli hoidossa aikanaan kaksoset joista toinen ei pahemmin kiukutellu, toinen oli varsinainen pippuri ja oli tätä päänhakkaamista jne pienenä. Tietääkseni hänestä on silti kasvanut normaali koululainen.

 

[QUOTE="Sari";28606931]Ei, koska tenava saa lieviä aivovaurioita päätä hakatessaan. Laita muksu toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Ei se siellä yksinään viitsi päätään hakata, kun ei ole yleisöä.[/QUOTE]

Eristää ei saa sitäkään kiukkupussia. Ja jättää yksin tunnemylläkässä.

 

[QUOTE="Sari";28606931]Ei, koska tenava saa lieviä aivovaurioita päätä hakatessaan. Laita muksu toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Ei se siellä yksinään viitsi päätään hakata, kun ei ole yleisöä.[/QUOTE]

Kyllä se voi itsekseenkin päätään hakata maahan tms paikkaan. Parempi ottaa tiukkaan syliterapiaan ja estää itsensä vahingoittaminen..

Ja ap:n kysymykseen vastaus. Oma esikoinen oli sellainen raivopää, että oikein suuttuessaan makasi lattialla ja potki ja sätki. Hakkasi päätään seinään yms... Tiukassa sylissä sai rauhoittua, kunnes väsähti. Usein nukkuikin sen jälkeen tunnin. Raivoaminen oli niin kokonaisvaltaista ja vei voimat täysin.. Nykyisin tuo neiti on jo yläasteella, oikein fiksu ja hyvin koulussa menestyvä. Itsepäinen, mutta kykenee hillitsemään itsensä. Suurimmaksi osaksi Uskoisin, että hänestä myös kasvaa fiksu aikuinen. Itsepäinen, mutta toisaalta onko se aina niin paha? itsepäisyydellä voi saavuttaakin paljon.

 

[QUOTE="mamma";28607067]Onko se ADHA diagnoosi sitten niin kamala asia? Ihan normaaleja lapsia nekin on, heillä on vaan lisäominaisuus.
Miksi ADHD:ta pidetään vammana tai kehityshäiriönä? Pitäisikö sitä sitten hävetä?

Minua välillä jurppii kun lapsella on selvästi vaikea keskittyä eikä asiaa voi avoimesti puida muiden kuullen esim. päiväkodissa kun henkilökunnalla on niin tiukka vaitiolovelvollisuus että eivät saa lipsauttaa asiaa muille vanhemmille tai lapsille. Siinä tulee juurikin sellainen olo että pitäisikö tätä asiaa hävetä jotenkin kun pitää niin salassa puhua asiasta.[/QUOTE]

Eiköhän tuo yhtä rakas olisi vaikka jokin ADHD tai vastaava löytyisi. Mutta miksi sitä pitäisi toivoa. Kyllä minusta elämä menisi helpommin jos ei tarvitse taistella tutkimusten ja tukitoimien puolesta. Murehtien miten koulu sujuu jne. Yhtä lailla toivon, ettei lapsen tarvitsisi esim. käydä jatkuvasti hammaslääkärillä vaikka onhan oikomishoidossa olevat lapset normaaleita (tästä omaa kokemusta).

Lähinnä vain hain sitä että olisi kiva kuulla tosiaan toisista temperamenttisista lapsista kehittyneen "normaalisti" pärjääviä ja käyttäytyviä lapsia. Ei minulla ole toiveena saada huvipuistoon jononohituslupaa (niinkuin kuulemma esim. ADHD-diagnoosilla saa) kun lapsi muuten pistää paikan maan tasalle tai vastaavaa. Eikä sillä, en halua yleistää kun eihän kaikki tarkkaavaisuushäiriöiset tai jonkin muun neurologisen diagnoosin saaneet sen kummemmin välttämättä julkisilla paikoilla muista lapsista eroa. Mutta onko se väärin toivoa "helppoa" elämää? Sen tiedostan että enemmän joudun varmasti kasvatuksessa kiinnittämään huomiota miten tuota harmia saa purettua rakentavammalla tavalla, miten ne pettymykset siedetään ja kaiken ei tarvitse mennä just sillä yhdellä tavalla.

 

[QUOTE="mamma";28607067]Onko se ADHA diagnoosi sitten niin kamala asia? Ihan normaaleja lapsia nekin on, heillä on vaan lisäominaisuus.
Miksi ADHD:ta pidetään vammana tai kehityshäiriönä? Pitäisikö sitä sitten hävetä?

Minua välillä jurppii kun lapsella on selvästi vaikea keskittyä eikä asiaa voi avoimesti puida muiden kuullen esim. päiväkodissa kun henkilökunnalla on niin tiukka vaitiolovelvollisuus että eivät saa lipsauttaa asiaa muille vanhemmille tai lapsille. Siinä tulee juurikin sellainen olo että pitäisikö tätä asiaa hävetä jotenkin kun pitää niin salassa puhua asiasta.[/QUOTE]

Minusta ADHD on jos nyt ei vamma niin ainakin neurologinenkehityshäiriö, mutta ei se sitä tarkoita että sitä pitäisi hävetä Ei minusta mitään sairautta tai vammaa tarvitse hävetä, helpompaahan se vaan on kun muut tietävät mist käytös johtuu.

Mutta kyllä ns. Normaalin lapsen kanssa elämä on helpompaa kuin jollain tavoin sairaan tai kehityshäiriöitä maavan. Ihan on omakohtaista kokemusta asiasta ja en voi parhaalla tahdollakaan väittää että autistisia ja ADHD piirteitä omaavan lapsen kanssa olisi yhtä helppoa kuin terveen. Silti se ei tarkoita sitä että jotenkin väheksyisin lasta tai häpeäisin tms. Molemmat on ihan yht rakkaita ja tasa-arvoisia meidän silmissämme vaikka toisella vamma onkin.