Kaipuu kotiseudulle. Ikävä alkaa käydä mahdottomaksi!

Olemme asuneet yli kymmenen vuotta toisella paikkakunnalla ja nyt tää kaipuu takaisin on iskenyt Onko täällä kohtalotovereita?
Lueskelin netistä muiden tarinoita ja aika tavalliselta vaikutti, että lapsen tulon jälkeen nainen alkaa kaivata kotiseudulle,- sukulaisten luo. Sitä kai tämä on. Mutta kaipaan myös itse paikkaa. Pelottaa miten tämä nykyinen paikka tuntuu koko ajan vähemmän kodilta. Ennen tunsin siteitä ja "kotipaikkarakkautta" tänne, mutta nyt nuo tunteet tuntuvat rapistuneen olemattomiin.
Tuntuu niin kamalalta etteivät isovanhemmat ole osa lapsen jokapäiväistä elämää, eivät kuin kerran parissa kuussa

Miten mä pääsen näistä tunteista yli? Mies ei ole valmis palaamaan, enkä ole häntä valmis jättämään, joten täällä ollaan ja pysytään. Onneksi nyt olen vielä hoitovapaalla ja voin vierailla pidempiä aikoja (viikko kerrallaan) kotiseudulla, mutta entäs kun palaan töihin. Sitte se on sitä joulupyhinä olemista

Onko täällä muita kaipaavia? Onko joku mahdollisesti päässyt tälläisestä yli? Mitä hittoa tässä pitäisi tehdä??? Oon ihan riekaleina tästä Päähäni ei tunnu mahtuvan enää mitään muuta kuin tää ikävä!

 

Kohtalotoveri ilmoittautuu. Mulla on sellanen tilanne, että olen kotoisin Helsingistä. Muutettiin joitakin vuosia sitten pois ja rakennettiin talo syrjemmälle. Mä en viihdy lainkaan pienessä, sisäänpäinlämpiävässä paikassa. Naapurit on kyttääjiä, en uskonut todeksi, kun yllätin naapurin meidän postilaatikolta selailemassa meiän postia. Epäili muka et hänen kirje on meiän lootassa. No nyt on lukollinen laatikko. Ihmiset muutenkin kyttää joka paikassa ja on pirun uteliaita. Kaipaan kaupungin vilinää muutenkin, taannun tänne ryteikköön.

 

Mä oon outo ihminen siinä mielessä, etten koe mihinkään paikkakuntaan sidettä, mä voisin asua missä tahansa jos mun mies ja lapset on mun kanssa.

 

Mä olen ollut juureton tavallaan koko ikäni. Tiä sitten tuleeko musta vielä kunnon savolainen jossain vaiheessa. "Pohjan-akasta"... Jaa-a.

 

Ihanaa, kohtalotoveri! Oletteko koskaan miettineet paluuta? Olisko susta siihen,- esim. siis kerrostaloasumiseen jos nyt asutte omakotitalossa? Tietääkö sun mies sun kaipuusta?

Mulla ahdistaa täällä nykyisellä paikalla se, kuin yksin olen. Toki minulla on täällä ystäviä, mutta hekin ovat luokkaa "sovitaan tapaaminen viikkoa ennen".- kaikki ekstemporee jutut on off-listalla. Toisin kuin tuolla kotipaikkakunnalla on lapsuuden ystävät ja perhe, joiden kanssa voi nähdä tuosta vaan, ilman kalenteria tai viikon odotusaikaa...

Yksi nuoruusvuosien parhaista ystävistäni on juuri muuttamassa takaisin kotipaikkakunnallemme ja voi että mikä kateus minulla on

Miten sä viserrys jaksat ton kaipuun kanssa?

 

itse ajattelin että missä vaan voi asua kunhan on perhe, mies ja lapset mukana.
Mutta vanhemmiten kyllä kaipaa lapsuuden maisemia, varsinkin jos esim. lapsuus rannikolla ja nyt sisämaassa.
Myös ihmiset ovat erilaisia.
Siitäkään surusta ei oikeastaanpääse yli, että isovanhemmat eivät kuulu arkeen. Mikään tapaamiinen muutaman kerran vuodessa ei mielestäni korvaa tätä vaan aiheuttaa vaan enemmän haikeutta.

Mutta joo, ei auta kuin yrittää keskittyä hyviin asioihin.

 

....mä en osaa olla juureton, en ole koskaan osannut :/ Silloin kun muutettiin niin nopeasti omaksuin uuden paikan, tavallaan pakon edessä. Harmittaa, että miksei se tunne ole voinut pysyä?!

 

Jeps/ oikeessa oot. Siksi tää tuntuukin niin pelottavalta, että miksi minusta on alkanut nyt niin vahvasti tuntua, että koti on muualla vaikka lapsi ja mies täällä ovatkin,- eli minun perhe. Koti on missä sydän on, niinhän sitä sanotaan, ja valitettavasti minun sydämeni on myös paikassa

Meri on myös yksi suuri asia mitä kaipaan. Meillä juurikin noin, eli rannikolta olemme ja sisämaassa nyt asumme. Merta ei korvaa mikään

 

En muuttaisi takaisin sisäänpäin lämpiävään pikkukylään vaikka maksettaisiin.

 

Mun tekis kans mieli muuttaa kotiseudulle takaisin mutta se ei käy, sieltä ei saa töitä eikä eukko ja lapset tykkäis olla siellä.

Se on oikea tuppukylien äiti että eipä sillä :heart:

 

Vaikeetahan se on tän kaipuun kanssa....yritän miettiä omakotitaloasumisen hyviä puolia. Voi pestä pyykkiä yöllä, soittaa musiikkia kovalla, mutta ei ne nyt niitä pääasioita ole. Mies tietää, että kaipaan pääkaupunkiin takas. Olen ammatiltani sairaanhoitaja eli työtä sain kyllä, mutta vaihtoehtoja on vähemmän. En ole siis tyytyväinen työhönikään ja koen työyhteisössä ulkopuolisuutta.

Ystävät on kaikki Helsingissä ja näin olen tapaamiset on harventunut olemattomiin. Täällä ei ole ystäviä eikä samoja harrastusmahdollisuuksia. Liikenneyhteydet on huonot, vihaan lumitöitä ja haravointia. Pihatyöt ei ole luonnollinen osa mun elämää. En osaa hoitaa pihaa, eikä kiinnosta. Ei kyllä mieskään ole innostunut. Hänkin on Helsinkiläinen alunperin, joten välillä kyllä ihmettelen tätä koko ratkaisua. Mikä meihin meni?

 

Juurettomana olen kiertänyt lapsuuteni paikasta toiseen, joten kotiseutua en ikävöi. Mutta omia rakkaita vanhempiani kyllä ikävöin samassa elämänvaiheessa kuin ap. Meillä asia ratkesi sitten niin, että kun isäni kuoli, muutimme saman katon alle äidin ja mummoni kanssa. Nyt on mummola lapsilla talon toisessa päässä

 

Voi, voi viserrys Oletteko te koskaan puhuneet paluusta? Ainakin ton kirjoittamasi perusteella en minäkään voi kuin ihmetellä, että miksi lähditte alkujaan Ja jos miehesikään ei ole omakotiasuja, niin ehkä paluu ei teille olisikaan mahdottomuus?

 

HoitoonVaan kanssa samaa tilannetta sivuten, joskus olemme mieheni kanssa miettineet, että mitä sitten kun vanhempamme vanhenevat ja alkavat tarvita apua. Minä en ainakaan osaa silloin olla täällä toisella puolen Suomea
Huih, en halua edes ajatella moistA!

 

Tämä lähtö oli tosiaan ihan päähänpisto, sai alkunsa melkein vitsistä. Mä luulen, että jossakin vaiheessa paluu saattaa tulla kyseeseen.....emme kumpikaan oikein sopeudu. Mies ei asiasta hirveästi puhu, mutta jotenkin aistin tilanteen....hän kyllä tietää, että en viihdy työpaikassani esimerkiksi. Ongelmaksi tulee tietysti talon myyminen. Velkaa on ja omiaan on vaikea saada pois. Itse ei tehty mitään rakentamiseen liittyvää paitsi paperityöt ja materiaalivalinnat. Työt teetetty ulkopuolisilla, joten tämän vuoksi myynnissä voi tulla takkiin.

 

HoitoonVaan kanssa samaa tilannetta sivuten, joskus olemme mieheni kanssa miettineet, että mitä sitten kun vanhempamme vanhenevat ja alkavat tarvita apua. Minä en ainakaan osaa silloin olla täällä toisella puolen Suomea
Huih, en halua edes ajatella moistA!

Meillä tää oli jotenkin vain ainoa vaihtoehto. Todella surullista oli, kun isäni sai sairaskohtauksen: mä olin edellisenä viikonloppuna ollut siellä, mutta mulle tuli kamalan voimakas tunne että pitäis mennä kylään. "Järki" meni kuitenkin tunteiden edelle, ja aamulla äiti soitti isäni kuollee. Ambulanssi eksyi matkalla, ja leikkauspöydälle kuoli. Enää en anna järjen mennä tunteiden edelle!

Ehdottelihan sitä ihmiset silloinkin, että "eläimet pois ja vanhukset vaan kirkonkylälle vuokra-asuntoon" mutta ei ei ei. Se ois ollut sama kuin oisin lyönyt naulan mummoni arkkuun. Onneksi mun mies on niin ymmärtäväinen ja joustava, että hänellekin sopi ratkaisuksi ostaa talo maalta ja siirtää mummola meille Nyt on mummola eläimineen meillä, ja voin olla apuna mummon hoidossa, ja sitten tulevaisuudessa oman äitini vanhetessa ei tarvitse miettiä miten hän pärjää.

 

Jokainen tekee omat päätöksensä, eikä ulkopuolinen voi oikein neuvoa. Ite muutin kotipaikkakunnalle takaisin eron jälkeen ja oon ollut tyytyväinen. Mutta jos muuttaa, pitää olla itselle ihan selvänä se, että elämä siellä "unelmien paikkakunnalla" ei oo pelkkää onnea ja iloa - arki astuu kuvaan sielläkin. Ja muuton jälkeen voi tuntua hyvinkin siltä, että sille edelliselle paikkakunnalle jäi paljonkin hyviä asioita, joita osaa arvostaa sitten vasta muuton jälkeen Mutta kuten sanoin: jokainen perhe tekee ratkaisut ite!

 

HoitoVaan/Hatun nosto teille, minusta on ihanaa miten jotkut vielä auttavat vanhuksiaan Se olisi itselläkin toiveissa, mutta katsotaan. Onneksi vielä ei ole sellainen aika.

Ja Coppolan viestiin, niin olen pyöritellyt mielessäni todella paljon tuota paluuta ja nimenomaan arkea. Sehän siinä onkin kun nyt olen oikeastaan yksinään täällä,- mies tekee reissuhommia. Kotipaikassa en olisi yksin kun siellä on läheiset. Joten sinällään arjen ajattelu ei helpota yhtään
Aikuisiällä en vaan ole saanut yhtään sellaista ystävää kuin nuorena. Ystäviä, ja todella läheisiäkin on, mutta homma toimii heidän kanssa niin eritavalla kuin koko iän tunteneiden kanssa...

 

Sama täällä. Mä haluan kotiin. Tää ei oo mun koti eikä koskaan voi olla.

Hirveä tilanne kun mies ei suostu muuttamaan mistään syystä tai hinnasta.

Mä en tiedä kuinka selviän. Olen jopa hieman masentunut.

 

Kerran parissa kuussa on vielä paljon verrattuna meihin.
Me käymme nykyisin noin 2 kertaa vuodessa kotiseudulla, jouluna ja juhannuksena (karkeasti arvioituna). Tänä vuonna ollaan käyty peräti 2 krt. mutta joulu jää väliin.

 

Ulkomailla jo 10 vuotta, ei ole yhtään ikävä Suomeen. Tuntuu että olen löytänyt monta parempaakin paikkaa.

 

Sama täällä. Mä haluan kotiin. Tää ei oo mun koti eikä koskaan voi olla.

Hirveä tilanne kun mies ei suostu muuttamaan mistään syystä tai hinnasta.

Mä en tiedä kuinka selviän. Olen jopa hieman masentunut.

Miksi miehesi ei suostu muuttamaan? Oletko ajatellut lähtöä ilman miestä?
Minuakin pelottaa, että tämä ikävä alkaa vaikuttamaan kaikkeen. Nytkin tulee jo niitä päiviä, että vain itkettää kun haluaisi niin olla muualla Ja mikä oikein säikäytti, edes miehen kotona olo (mikä on siis harvinaista arkisin), ei auttanut, vaan olin ihan maassa tässä eräänä päivänä

 

Kotikalja
(sävel: Kotiseutu Peräpohjolassa)

On kotikalja mulla tuolla
peräkammarissa. Siellä juonut olen
viikon tai kaksi, siksi varmaan
mulla nenä punoittaa.

Kun suviaika vihdoin koittaa
peräkammarissa, siellä soolon soittaa
kilju tuo käymistilassansa.
Tuskin maltan odottaa.

Sinne vielä tahdon mennä,
siellä on kaikki rempallaan.
Isä, äiti, siskot, veljet,
mummokin perseet olalla.

Kankkunen ei mua koskaan vaivaa -
kotikaljalla sen aina tieltä raivaan.
Kun ilta ehtii voi mä taivaan
avulla sen saavuttaa.

Näin vedän kevään ensi kännin,
toisin sanoen siis *neljän kuukauden* rännin.
Syksyllä sitten hilpeämmin
uusi pönttö pulputtaa.

Sinne vielä…
On kotikalja mulla tuolla
peräkammarissa. Siellä juonut olen
viikon tai kaksi, siksi varmaan
mulla nenä punoittaa.

 

Onneksi ei ole tuota ongelmaa. Olen aina asunut kotipaikkani lähellä. Viimeiset 11v. olen asunut kotipaikkakunnan naapurissa. Ei tule ikävä.

Harmi että teillä on noin. :hug:

 

Miksi miehesi ei suostu muuttamaan? Oletko ajatellut lähtöä ilman miestä?
Minuakin pelottaa, että tämä ikävä alkaa vaikuttamaan kaikkeen. Nytkin tulee jo niitä päiviä, että vain itkettää kun haluaisi niin olla muualla Ja mikä oikein säikäytti, edes miehen kotona olo (mikä on siis harvinaista arkisin), ei auttanut, vaan olin ihan maassa tässä eräänä päivänä

miehen perustelut:
Vakituinen työpaikka
metsästys harrastus
Kaverit
ehkä jatkaa vanhempiensa maanviljelyä, jäävät pian eläkkeelle.

Usein mietin lähtemistä ilman miestä mutta sitten mietin minkähänlaisen helvetin mies siitä järjestää kun ei näkisi lastaan kuin viikonloppuisin.