Kaduttaako?

[Silja*]

Joo, ja minä myös; aika harvalla eka raskaus menee ilman isojakin kriisejä. Tai ei ainakaan meillä mennyt. Olin hyvin pettynyt mieheeni, joka halusi lapsen, mutta raskausaikana tuntuikin muuttuvan ihan eri ihmiseksi, etäiseksi ja kylmäksi. Erityisen pahalta se tuntui siksi, että kun hän torjui minut, hän torjui myös lapsen, jota kohtaan raskausaikana kehittyy hurja suojeluvaisto, hänellä kun ei ollut ketään muuta suojelemassa elämäänsä kuin minä. Miehet ei taida tajuta, kuinka herkästi miehen kiukuttelu siitä, että elämä muuttuu, näkyy naisen silmissä vihamielisyytenä lasta kohtaan - vaikka lapsi ei olekaan miehelle vielä konkreettinen, joten siitä ei ole kyse.

Se oli kuitenkin hänen kriisinsä, jonka hän onneksi pystyi käsittelemään, ja raskausajan lopussa hän oli jo selvästi kasvamassa isäksi, piti huolta minusta ja lapsen hyvinvoinnista.Minä olin kriisin aikana, ja olen yhäkin, sitä mieltä, että aikuisen ihmisen on kannettava vastuunsa ja opittava selviämään oman päänsä kanssa. Puolison henkilökohtainen kriisi on hänen itse ratkaistava, siitä ei voi syyttää kumppania. Elämässä on paljon pahempia asioita edessä, meillä kaikilla, kuin vanhemmaksi tuleminen. Ei niidenkään edessä jänistetä ja jätetä seurauksia muiden kannettavaksi. Toisten ihmisten elämä (sillä nythän kyseessä on sinunkin elämääsi ratkaisevasti vaikuttava asia) on jotakin, jolla ei pelata hetken mielijohteesta vain siksi, että kun "musta tuntuu".

Onneksi sinulla on aikaa miettiä. Hyvä, että olet käynyt asiasta puhumassa, et varmasti ole ensimmäinen, joka näitä asioita miettii. Suomessa kun joka vuosi tuhannet naiset synnyttävät lapsensa yksin (näitä ryhmiä on joka neuvolassa, joista saa vertaistukea) ja tuhannet päätyvät aborttiin. Eikä kenenkään ratkaisu varmasti ole helppo.

 

[Joo, ja minä myös]

Ihanaa, kiitos. Viestisi antaa sekä ajattelemisen aihetta, että voimia.

 

[Lumette]

Kaikesta selviää. Itelläni oli samansuuntaiset ajatukset kuin aloittajalla asikoisen kohdalla noilla viikoilla, mutta tässäpä sitä ollaan. Esikoinen kohta 3,5 vee ja hengissä on pysynyt ja ite olen kuopuksenkin odotuksesta ja synnytyksestä ja hengissä pitämisestä siinä sivussa selvinnyt, kuopus reilu 1 vee nyt. ;o)

Itelleni mahtuu vaatekoko 34 nykyään ensimmäisen kerran elämässä, eli olen vaan laihtunut lasten myötä. Vaikka vasta valmistuin koulusta esikoista jo odotaessani, niin olenpa löytänyt työpaikankin ja palannnut työelämään usean kotiäitivuoden jälkeen, joten ei kait tuo urakaan ole pilalle mennyt, kuten ei mikään muukaan.

Eli mä en kadu mitään. Mutta jokainen tavallaan. Toivotavasti tästä olis jollekulle yksi positiivinen näkökulma pohdintoihin!

Tsemppiä kaikille! )