Kello viiden lääkkeiden (ja kohdun painelun
) jälkeen ei meinaa enää uni tulla, joten jospa yrittäisin kirjoittaa synnytyskertomusta. Kirjoitan kännykällä, joten pahoittelut typoista/epäloogisuuksista (ja pituudesta, kirjoitan kaiken mitä muistan niin että saan itsekin asiaa käsiteltyä)
Mun "piinani" alkoi oikeastaan jo ti-ke-yönä, kun supisteli kovaa viitisen tuntia, enkä saanut nukutuksi kuin pari tuntia aamuyöstä. Aamulla herätessä vauva oli vaisu, niin lähdettiin käymään synnytyspäivystyksessä. Siellä kaikki oli ok, ja käsikopelolla kätilö/hoitaja antoi painoarvioksi noin 4 kg (rv 40+3). Lähdettiin kotiin hyvillä mielin.
Seuraavana yönä supistukset alkoi uudelleen, kivuliaina. Aamun neuvolassa olin tosi huonovointinen, ja sovittiin neuvolatädin kanssa että mikäli synnytys ei käynnisty, mulle soitellaan sieltä perjantaina ja tehdään lähete käynnistystä varten. Supistelut jatkui tosi kipeinä koko päivän, olin ihan hajalla ja mietittiin miehen kanssa mitä tehdä. Välillä supistusten välillä oli vähän pidempiä taukoja, mutta noin kello yhdestä eteenpäin suurin osa tuli noin 5-7 minuutin välein. Soitin sitten synnärille seitsemän aikaan, josta tuli perinteiset ohjeet että saa toki tulla näytille, mutta luultavasti passittavat kotiin odottelemaan avautumista. Siinä kohtaa olin jo tosi väsynyt, joten päätettiin kuitenkin lähteä näytille, jos saisin edes jotain kivunlievitystä jonka avulla saisin levättyä. Oltiin varauduttu siihen että kotiin palataan, mutta otettiin varmuudeksi sairaalakassit mukaan.
Sisätutkimuksessa joskus vähän vaille klo 21 olin 2 cm auki, ja vaikka supistukset ei piirtyneet käyrälle (tuntuivat lähinnä selässä ja ihan alavatsalla), hoitaja näki että olen kipeä. Hän ehdotti että otan TENS-laitteen käyttöön, ja että kävellään miehen kanssa sairaalan käytäviä pari tuntia tilanteen edistämiseksi. Näin tehtiin, ja oli kyllä elämäni pisimmät kaksi tuntia. Vähän väliä supisti äärettömän kipeästi, välillä TENS auttoi, välillä ei. Kävelyn jälkeen uusi tutkimus: yhä samat surkeat 2 cm auki, ja meinasi itku päästä kun sattui niin paljon ja mitään ei tapahdu. Hoitaja ehdotti kipupiikkiä ja että jäädään tarkkailuhuoneeseen yötä viettämään. Otin piikin noin klo 23 kiitollisena vastaan, ja se vei supistuksen pahimman terän pois - tiedostin että supistaa, mutta en enää jähmettänyt koko kroppaa supistuskivuissa. Unta en kuitenkaan saanut.
Kello taisi olla noin kaksi, kun supistukset alkoivat lyödä kipupiikin läpi, ja tärisin kivuissa. Sisätutkimus, jossa ei juuri muutosta: auki yhä vain vähän reilut 2 cm. Saatiin lupa siirtyä synnytyssaliin parempaa kivunlievitystä varten. Salissa sain klo 3 uuden kipupiikin ja aamuksi tilattiin epiduraali. Pahimmat kivut väistyivät hetkeksi. Ilokaasua kokeilin myös, mutta en oikein saanut siitä mitään iloa. Lähinnä se auttoi keskittymään hengittämiseen.
Tästä eteenpäin kellonajat alkaa olla vähän hämäriä. Aamuun mennessä olin kuitenkin auennut noin neljään senttiin, ja sain epiduraalin yhdeksän aikaan. Halleluja sitä oloa, oli lämmin ja hyvä ja aamupalakin maistui. Olin käytännössä paastonnut siihen asti, kipeänä kaikki etoi. Myös kalvot puhkaistiin samoihin aikoihin, ja aloin olla jo toiveikas tilanteen suhteen - kyllä tästä selvitään!
Yhdentoista aikaan oli taas sisätutkimuksen aika, enkä ollut edennyt neljästä sentistä mihinkään. Epiduraalin vaikutus alkoi hävitä, kivut oli järkyttävät ja olin epätoivoinen kun synnytys ei etene. Unta en ollut saanut hetkeäkään. Tehtiin päätös oksitosiinitipasta, jota tuli sitten laittamaan oikein lääkäri, kun suostuin samalla osallistumaan tutkimukseen jossa tutkitaan pitkittynyttä synnytystä ensisynnyttäjillä.
Ennen kuin oksitosiinia ehdittiin laittaa, alkoi vauvan sydänäänet laskea jokaisen supistuksen myötä tasolle 50 - 70. Olin juuri saanut epiduraalin lisäannoksen joten en tuntenut supistuksia, niin jouduin aina monitorista seuraamaan milloin supistus tulee ja sydänäänet laskee, ja hengittelin silloin lisähappea jotta vauvan hapensaanti turvaantuu. Lääkäri yritti pitkän aikaa ottaa vauvan päänahasta hapetusnäytteitä, mutta vauvalla oli niin paljon tukkaa ettei laadukasta näytettä saatu
love
. Pää oli kuulemma tosi matalalla. Oksitosiinia ei sitten uskallettu aloittaa sydänäänien laskun vuoksi, mä junnasin yhä 4 - 5 sentissä ja ilman oksitosiinin apua vauva ei ulos kuulemma tulisi. Päätös kiireellisestä sektiosta tehtiin noin klo 12.30.
Sitten alkoi tapahtua. Iskettiin antibioottia, join sitraattia ja sitten mentiin. Puudutus onnistui nopsaan ja sektio oli jo ehtinyt alkaa ennen kuin mies ehti paikalle, joutui raukka näkemään mut vatsa avoimena. Huone oli täynnä porukkaa. Sitten henkilökunta alkoi puhua "hankalasta ulosotosta" ja soittelemaan lastenlääkäreille: vauvan pää oli tosi matalalla ja tiukasti kiinni kanavassa, vauva oli iso ja mun kohtu supisteli voimakkaasti, eikä vauvaa meinattu saada ulos. Hoitajat kävivät vuorollaan painelemassa mahaa, vauvaa kiskottiin ulos ja koko leikkauspöytä heilui. Sain ilmeisesti Nitroa kolmeen otteeseen jotta kohtu rentoutuisi. Lopulta lääkäri sai vauvan pään irrotettua kanavasta ja vauva muljahti ulos klo 12:55. Joku sanoi mulle nopeasti että "vauva on säikähtänyt maailmaantulosta", ja sitten vauvaa lähdettiinkin viemään virvoitteluun. Mies pääsi mukaan, mä jäin parsittavaksi. Olo oli tyhjä ja outo, en ehtinyt nähdä vilaustakaan vauvasta enkä tiennyt onko kaikki hyvin, ja henkilökuntaa jota en ollut nähnytkään ramppasi onnittelemassa. Mies tuli hetken päästä takaisin ja kertoi kaiken olevan ilmeisesti ihan ok, vauvan hengitys oli vähän rohissut ja lapsi menee siksi osastolle seurantaan (ei sentään teholle). Mitat oli tosiaan 56 cm ja 4585 g, ja kaikki vauvan ja mut nähneet ihmetteli ja kauhisteli miten tosiaan mun pienehköön vatsaan oli mahtunut noin paljon vauvaa. Puhuivat kuulemma myös, ettei vauva olisi koostaan, ilmeisesti mun anatomiasta ja kohdun voimakkaista mutta tehottomista supistuksista johtuen ikinä tullut kunnolla alakautta.
Ompelun jälkeen meidät työnnettiin pieneen, kuumaan valvontahuoneeseen missä meinasin saada paniikkikohtauksen. Ahdisti spinaalin puuduttamat jalat ja niiden liikkumattomuus sekä meidät yllättänyt, ei ihan rutiinisti mennyt sektio. Sanoin miehelle että "ei tunnu miltään", mies luuli että puhun kivuista ja sanoi että "hyvä", johon osasin sanoa vaan hiljaa että "ei siis mitenkään hyvällä tavalla". Yritin ajatella että nyt meillä on vauva, mutta en saanut kuitenkaan siitä ajatuksesta kunnolla kiinni.
Lopulta jalat alkoivat toimia, päästiin miehen kanssa perhehuoneeseen, mies kävi lastenosastolla katsomassa vauvaa ja mun mieli alkoi kirkastua. Sain syötyä, lypsin hyvän määrän ensimaitoa vauvalle jonka mies kävi heti syöttämässä. Kahdeksan aikaan illalla sain luvan käydä katsomassa vauvaa pyörätuolissa ja ihan omaltahan se näytti
Pääsn vähän koskemaan pehmoisia sormia ja poskea. Vieläkin vähän pelottaa jos pitkä ja rajusti päättynyt synnytys aiheutti vauvalle jotain ongelmia, mutta ilmeisesti kuitenkin hapetus oli koko ajan riittävää, vauva on virkeä ja syö hyvin, itkee ja kakkaa
Kai meille olisi tässä kohtaa kerrottu jos olisi syytä olla huolissaan.
Synnytyksen kokonaiskesto oli 23 h 54 min. Aikamoinen urakka, onneksi sektiopäätös tehtiin lopulta nopeasti.