Jos masennus on jäänyt aikoinaan huomaamatta/hoitamatta?

[vieras]

Koitan kertoa lyhyesti.

Olin 19v kun tulin vahingossa raskaaksi. Abortti ei ollut missään vaiheessa vaihtoehto, joten pidimme lapsen. Vaikka lapsi oli yllätys, oli se maailman paras yllätys meille. Olimme vasta hiljakkoin lyöneet hynttyyt yhteen mieheni kanssa vaikka olimmekin tunteneet toisemme jo usean vuoden ajan. Ennen raskautumista elin villiäkin sinkku elämää. Mutta sittenhän kaikki tietysti muuttui aivan täysin.

Päivääkään en ole katunut. Rakastan lastani suuresti. Mutta näin jälkeenpäin tajuan että olen ollut silloin jollainlailla masentunut. Hoisin vauvaa kyllä rakkaudella, mutta se oli koneellista hoitamista. Olin tosi väsynyt mutten koskaan myöntänyt sitä kellekkään. Olin aina iloinen kun oltiin sukuloimassa tai meillä oli ystäviä/vieraita. Mutta yksin itkin useasti mutten kuitenkaan koskaan tajunnut että se olisi jotain normaalista poikkeavaa. Haastoin riitaa mieheni kanssa ihan tahallaan ja purin pahan oloni häneen. SUoraan sanottuna olin aivan kamala. Pistin kaiken hormonien piikkiin.


Ja tämän kaiken olen tajunnut vasta nyt kun kuopus on 6kk ja hoidan häntä ihan erilailla. Olen hassu, höpsöttelen, pusuttelen halittelen ja olen iloinen. Väsynyt mutta iloinen. Olo on ihan erilainen kuin esikoista hoitaessa.

Ja mulla on todella, todella paska fiilis koska mä tunnen olleeni esikoiselleni huono äiti. Vaikka häntä rakastankin. Miksi en tajunnut että kaikki ei olekkaan vaan hormonien tuotosta.


Mun pitää kovasti tehdä töitä sen eteen että osaan hoitaa/olla esikoisenkin kanssa vapautuneemmin. Ymm'rtääköhän kukaan mitä tarkoitan.
Tai siis kun mä halaan kuopusta se on jotenkin luontevampaa. Tätä on tosi vaikea selittää. Kun esikoinen on mennyt illalla nukkumaan menen useasti häen sängyn viereen ja silittelen ja halaan ja mä oikeasti tunnen niin suurta syyllisyyttä siitä että olen ollut hänelle koneellinen äiti. Ja mä itken.

 

[waaka]

mulla melkein sama ku sulla.paitti on vaan 1 lapsi ja nyt syykussa 2010 tulee 2 vuotta kun poika syntyi ja alan vasta nyt tajuamaan kuinka masentunu oon ollu. Jos haluat jutella,niin laita yv:tä! Vastailen ainakun käyn koneella. :hug: voitais purkaa omia kokemuksia ja tuntemuksia. =)

 

[Jonna]

Käypä Äimä ry:n sivuilla, huomaat että synnytyksenjälkeinen masennus on varsin yleistä.

 

[mulla]

on ollut ihan sama tilanne. Hirveitä mustia aukkoja siltä ajalta, kun esikoinen oli vauva. En hakenut apua ja kuulin ja näin jopa harhoja. Valvoin yöt, mutta päivisin "esitin" reipasta ja hyvää äitiä. Kamala aika... Lisäksi vauva oli itkuinen ja mahakipuinen ekan vuoden ja tunsin jopa vihaa häntä kohtaan. Kadun, että en aikoinaan hakenut apua ja toivon, että tuo musta aika ei vaikuttanut lapseeni. Kuopus kun syntyi niin oikeasti olin iloinen, levännyt ja hassutteleva äiti. Tiedän tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu.

 

[tuttua minullekin!]

Voithan korjata asiaa nyt, kun olet tajunnut tilanteesi. Tutustu esikoiseesi, hupsuttele ja hulluttele hänen kanssaan. Tuhlaa rakkautta ja huolenpitoa; se on asia, joka ei vähene käytettäessä!

Ei kannata potea syyllisyyttä asiasta, jolle et voi enää mitään; olet tehnyt parhaasi siinä tilanteessa. Ja monessa yhteydessä olen kuullut ammatti-ihmisiltä, että lapset ovat yllättävän kestäviä!

 

[ap]

on ollut ihan sama tilanne. Hirveitä mustia aukkoja siltä ajalta, kun esikoinen oli vauva. En hakenut apua ja kuulin ja näin jopa harhoja. Valvoin yöt, mutta päivisin "esitin" reipasta ja hyvää äitiä. Kamala aika... Lisäksi vauva oli itkuinen ja mahakipuinen ekan vuoden ja tunsin jopa vihaa häntä kohtaan. Kadun, että en aikoinaan hakenut apua ja toivon, että tuo musta aika ei vaikuttanut lapseeni. Kuopus kun syntyi niin oikeasti olin iloinen, levännyt ja hassutteleva äiti. Tiedän tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu.

Mä kanssa toivon ettei ole vaikuttanut esikoiseen mutta kylmä totuus taitaa olla että varmasti jotenkin on vaikuttanut.

Haluasin että esikoisen kanssa olo olisi yhtä luontevaa kuin nyt kuopuksen hoito mutta jotenkin on vaan jäänyt päälle se sama mitä silloin koin.

 

[ap]

Voithan korjata asiaa nyt, kun olet tajunnut tilanteesi. Tutustu esikoiseesi, hupsuttele ja hulluttele hänen kanssaan. Tuhlaa rakkautta ja huolenpitoa; se on asia, joka ei vähene käytettäessä!

Ei kannata potea syyllisyyttä asiasta, jolle et voi enää mitään; olet tehnyt parhaasi siinä tilanteessa. Ja monessa yhteydessä olen kuullut ammatti-ihmisiltä, että lapset ovat yllättävän kestäviä!

Totta. Enhän minä niille jo tapahtuneille asioille mitään mahda. Ja olemmekin ruvenneet saamaan esikoisen kanssa oman huumorintajun.

Suurinta syyllisyyttä tunnen siitä että uskon vakaasti että esikoinen oppi siksi puhumaan myöhempää kuin normaalisti kuuluisi koska hoitaminen oli koneellista.

Päivä kerrallaan tässä mennään ja joka päivä saan tehdä suuresti töitä että osaan olla hänen kanssaan yhtä rennosti kuin kuopuksen.
Mutta koskaan tuo syyllisyyden tunto ei varmaan häviä.

 

[ap]

Käypä Äimä ry:n sivuilla, huomaat että synnytyksenjälkeinen masennus on varsin yleistä.

Juu kyllä mä sen silloin esikoisen synnyttyä jo tiesin mutta ajattelin aina ettei se mulle "voi tulla". Siis pistin kaiken väsyneisyyden ja hormonien piikkiin.

 

[ap]

mulla melkein sama ku sulla.paitti on vaan 1 lapsi ja nyt syykussa 2010 tulee 2 vuotta kun poika syntyi ja alan vasta nyt tajuamaan kuinka masentunu oon ollu. Jos haluat jutella,niin laita yv:tä! Vastailen ainakun käyn koneella. :hug: voitais purkaa omia kokemuksia ja tuntemuksia. =)

Kiitti. Oletko sä koskaan maininnut tai puhunut asiasta neuvolassa taikka jollekkin muulle ihmiselle?

 

[vieras]

vaatii hommaa mutta on sen arvoista.

 

[.]

hoitamattomana se on kuolemaan johtava sairaus.

 

[vieras]

hoitamattomana se on kuolemaan johtava sairaus.

Kyllä voi. Tunnen monta ihhmistä jotka allapäin/surullisia mutta kovasti esittävät että kaikki kunnossa ja apua ei haeta. Joten uskon hyvin vahvasti että ap:lla ollut jonkinlaista maentuneisuutta kun lapsi syntynyt.

Ei se ihan hetkessä ihmistä tapa.

 

[vieras vain]

Onko lapsella ollut jotain muuta tärkeää ihmissuhdetta äidin lisäksi? Jos vaikka isä on ollut lapselle läheinen ja jaksanut hymyillä niin jo se riittää rakentamaan terveen pohjan lapsen itsetunnolle. Lapset on yllättävän sitkeitä ja nyt etenkin kannattaa osoittaa lapselle paljon hyväksyntää ja arvostusta, jotta itsetunnosta kasvaa hyvä. Ilmeisesti olet kuitenkin vastannut lapsen tarpeisiin, syöttämällä yms, mutta tunne puoli on jäänyt vähemmäksi? Sekin on jo hyvä ettei vauvan ole tarvinnyt yksin itkeä, mutta nyt vain vielä tsemppaat tuota tunne puolta!

 

[vieras]

hoitamattomana se on kuolemaan johtava sairaus.

Masennuksesta voi parantua ilman lääkkeitäkin, tarpomalla päivästä toiseen ja etsimällä ilonaiheita, vaihtamalla ympäristöä tai olosuhteita (stressi pois, liikuntaa, ruokavalio, valon määrä, ihmissuhteet, hormonien vaikutustakaan ei saa unohtaa)

Itsellä oli tosi vaikeaa pikkuveljen jälkeen, raskausaika oli fyysisesti raskas, synnytys kivulias, lapsi vaativa ja sairasteleva. En pystynyt luomaan lapseen kontaktia, edelleenkin se on vaikeaa (lapsi 4v). Tajusin asian vasta seuraavan synnyttyä, olen joutunut pakottautumaan hoitamaan lasta "tekopirteästi" koska luonnollista hoivaviettiä ja äidinrakkautta en juurikaan tunne, joskus hetkittäin tulee mutta sitten taas joku pieni asia heittää kaiken pyllylleen (lapsi on edelleen vaativa ja raskas). Lapsi ei koskaan minua halaa vaan ärtyneenä lyö pois, ei lepertele, ainoa mitä on niin aamukuudelta tulee kainaloon viereen -kun haluaisin vielä nukkua...

Olen joskus sanonut miehelle että annetaan se pois, tai että voi kun pitikin se tehdä, tms, mutta en lapsen kuullen. Tuntuu typerältä mutta uskon että silti lapselle on parempi oma etäisempi äiti, joten siksi pakottaudun kestämään. Joskus tulevaisuus mietityttää, mitä vaikeuksia esim murrosiässä tulee, jaksanko sitten vastoinkäymisiä vai luovutanko, ja olenko ne itse aiheuttanut. No, pakko kestää, tehtyä lasta ei saa tekemättömäksi.

Luulen että tämä johtuu jostain synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

 

[ap]

Onko lapsella ollut jotain muuta tärkeää ihmissuhdetta äidin lisäksi? Jos vaikka isä on ollut lapselle läheinen ja jaksanut hymyillä niin jo se riittää rakentamaan terveen pohjan lapsen itsetunnolle. Lapset on yllättävän sitkeitä ja nyt etenkin kannattaa osoittaa lapselle paljon hyväksyntää ja arvostusta, jotta itsetunnosta kasvaa hyvä. Ilmeisesti olet kuitenkin vastannut lapsen tarpeisiin, syöttämällä yms, mutta tunne puoli on jäänyt vähemmäksi? Sekin on jo hyvä ettei vauvan ole tarvinnyt yksin itkeä, mutta nyt vain vielä tsemppaat tuota tunne puolta!

kyllä olen aina vastannut vauvan viesteihin sillon. Aina oli kuiva vaippa, syötin, juotin, käytin kylvyssä, pidin paljon sylissä mutta tosiaan tunne puoli jäi huonolle puolelle.

 

[Mrs Shillelagh]

Lapsetkin voi olla tosi erilaisia. Mä luulin "pilanneeni" esikoiseni. Mutta sitten toisen synnyttyä huomasin, että ensimmäinen oli vaan niin erilainen lapsi. Olin kuitenkin omasta mielestäni toisen syntymän jälkeen enemmän allapäin. Mutta kai se tyytyväinen ja hyväntuulinen lapsi sitten piristi.

Ensimmäisessä oli niin paljon vaikeita piirteitä, vaikka muuten perusterve olikin. Mä olen niin kovin herkkä saamaan tunnetartuntoja. Jos lapsi on jatkuvasti apaattinen, vaikka siitä olisi oltu kuinka iloisia, niin kyllähän sitä muuttuu itsekin aika negatiiviseksi. Lapsi oli kuitenkin "kauan odotettu", joten sen syntymästä oltiin oikein onnellisia. Mutta, hänenkin yksilöllisyyttään täytyy arvostaa. Vaikka elämä hänen kanssaan aika raastavaa onkin.

 

[pois syyllisyys]

Hus pois syyllisyys. Me äidit syyllistämme itseämme niin paljon siksi, koska rakastamme lapsia niin paljon, kuitenkin. Kukaan äiti ei varmaankaan halua olla väsynyt ja koneellinen äiti, joskus vaan ei olosuhteille voi mitään. Elämänmuutos on niin suuri lapsen saatua, että varmasti sinä nuorena ja villinä naisena koit niin suuren elämänmuutoksen hetkessä, että se masensi. Minäkin koin nimenomaan esikoisen kanssa sen luopumisen omasta elämästäni, toisen kanssa on ollut helpompaa, koska olin jo valmiiksi äiti. Ja ihan oikeesti, on niillä hormooneillakin osuutensa vauva-aikana, sama hormoonimylläkkä ei vain aina toistu jokaisen raskauden kohdalla.

Se mitä minä olen tässä iänmyötä oppinut, niin olemaan itselleni armeliaampi. Me äidit teemme parhaamme, mutta sen minkä pystymme. Olosuhteille ei voi mitään. Jokaisella lapsella on eri rooli perheessä ja jokaista lasta kasvatamme eritavalla, näin sanoo oppikirjat. Myös lapsen oma luonne voi vaikuttaa kasvatustapaamme, toinen voi olla vetäytyvämpi, kun taas toinen helpommin lähestyttävä.