A
ap
Vieras
http://peda.net/veraja/vep/tietoveraja/ongelmia_kasvussa_ja_kehityksessa/tavallisimmat_psyykkiset_hairiot/adhd
ADHD (aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö, Attention Deficit, Hyperactivity Disorder) on yksi tavallisimmista lapsuudessa esiintyvistä häiriöistä. Sitä esiintyy 4-10 %:lla kouluikäisistä lapsista (yleisimmin esiintyvyydeksi arvioidaan viisi lasta sadasta). ADHD:n keskeiset oireet ovat keskittymiskyvyttömyys ja tarkkaavuuden ongelmat, hyperaktiivisuus ja impulsiivisuus. ADHD voidaan jakaa kolmeen alatyyppiin (tarkkaamattomuuspainotteinen, ylivilkkaus-impulsiivisuuspainotteinen tai yhdistetty tyyppi), joskaan jako ei ole tällä hetkellä käytössä olevan diagnoosikriteeristön mukainen.
Diagnoosiin edellytetään, että oireet ovat selvästi ikä- ja kehitystasosta poikkeavia, pitkäkestoisia (yli puoli vuotta), alkaneet ennen seitsemän vuoden ikää ja ilmenevät useilla elämänalueilla (koulussa, kotona, harrastuksissa). Oireet eivät saa selittyä paremmin muulla psyykkisellä häiriöllä. Oirekriteereissä vaaditaan, että on todettavissa vähintään kuusi yhdeksästä tarkkaamattomuuden oireesta sekä vähintään kolme viidestä yliaktiivisuus- ja kolme neljästä impulsiivisuusoireesta. Diagnoosin tekoon tarvitaan lapsen (tai aikuisenkin) tilanteen perusteellinen selvittely ja usein moniammatillinen työryhmä. Diagnoosin voi asettaa vain lääkäri.
Valtaosalla ADHD-lapsista on todettavissa lisäksi ainakin yksi muu häiriö, joista tavallisimpia ovat uhmakkuus- ja käytöshäiriö, masennus sekä ahdistus ja tic-oireet. Oppimisen erityisvaikeuksia ja dysfasiaa esiintyy usein. Harvinaisempia samanaikaishäiriöitä ovat pakko-oireet ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Aspergerin ja Touretten oireyhtymä esiintyy myös tavallista enemmän. Erotusdiagnostisesti tärkeä on muistaa traumaperäisen stressihäiriön mahdollisuus, etenkin kun ADHD-lapset näyttävät olevan alttiimpia traumaattisten tapahtumien psyykkisille haittavaikutuksille kuin muut lapset.
ADHD-lapsilla on usein vaikeuksia sosiaalisissa taidoissa; tunne-elämä saattaa kypsyä tavanomaista hitaammin. Myös aistitoiminnan säätelyn ongelmia (aistiyliherkkyys) ja hieno- ja karkeamotoriikan vaikeuksia voi esiintyä.
ADHD:n taustalla on yleensä perinnöllinen alttius, mutta myös raskauden ja synnytyksen aikaiset ongelmat saattavat aiheuttaa samankaltaisia aivotoiminnan vaikeuksia. Osa ADHD:n syntyyn liitetyistä geeneistä aiheuttaa häiriön vasta tietyn ympäristötekijän vaikutuksesta; esim. tietty geeni lisää lapsen ADHD-riskiä vasta, jos äiti tupakoi raskauden aikana. Ympäristötekijät, kuten varhainen vuorovaikutus, voivat lievittää tai vaikeuttaa lapsen oireilua.
ADHD:ssa on todettu selkeitä aivojen toiminnan poikkeavuuksia mm. niillä alueilla, jotka säätelevät tarkkaavuutta ja kontrolloivat käyttäytymistä (aivojen otsalohkojen kuorikerros, päälaenlohkojen takaosan kuorikerros, tietyt hermoradat). Välittäjäaineista dopamiinin ja noradrenaliinin pitoisuudet tietyillä radoilla ovat poikkeavan alhaisia.
ADHD:n hoidossa ovat keskeisiä keinoja seuraavat seikat:
1) riittävä tieto lapselle, vanhemmille, koululle ja muille lapsen kanssa tekemisissä oleville tahoille
2) vanhempien ja vanhemmuuden tukeminen. Erityisesti alle kouluikäisten kohdalla kasvatukselliset keinot ovat myös kuntoutuksellisia keinoja. Lasta tulee ohjata lyhyillä, toivottuun suuntaan ohjaavilla neuvoilla. Ohjeet kannattaa paloitella osatehtäviin. Lapsen tulee saada välitöntä, kannustavaa palautetta onnistuessaan. Arjen tulee olla säännöllistä ja ennustettavaa (tukee mm. ajan hahmottamisen oppimista). ADHD-lapsen on usein hankala tunnistaa väsymystä ja nälkää, niinpä aikuisen tärkeä tehtävä on huolehtia riittävästä unen ja ravinnon saannista. Onnistumisen kokemukset ja yhteiset hyvät hetket ovat tärkeitä. Lapsen tulee tietää, mitä häneltä odotetaan (rajat) ja että hänestä pidetään kaikista hankaluuksista huolimatta. Ruumiillista kuritusta ei saa käyttää! Vanhempien on hyvä kiinnittää huomiota myös oman jaksamisensa ja parisuhteen hoitoon.
3) Tarvittavat järjestelyt päivähoidossa ja koulussa. Erityisesti on otettava huomioon lapsen oppimishäiriöt ja muut erityistarpeet. Monet ADHD-lapset tarvitsevat erityisesti ensimmäisten kouluvuosien aikana tavallista enemmän aikuisen tukea oppimisen oppimiseen ja koululaisen roolin omaksumiseen. Niinpä pienestä ryhmästä ja avustajasta on usein apua. Toisinaan on hyötyä keskittymistä tukevista apuvälineistä (geelityyny, pieni kädessä puristeltava pallo). Käyttäytymisen ohjaaminen myös koulussa on tärkeää.
4) Lääkehoitoa tarvitaan, jos ADHD on keskivaikea tai vaikea eivätkä lääkkeettömät hoidot riitä. Myös ja erityisesti lääkehoidon aikana tarvitaan muuta kuntoutusta. Lääkkeiden vaikutus perustuu siihen, että ne normaalistavat aivojen toimintaa (mm. stimuloivat niitä aivoalueita, jotka ADHD:ssa toimivat alitehoisesti). Lääkehoidossa on muutamia vaihtoehtoja. Eniten käytetään stimulanttien ryhmään kuuluvia valmisteita, joiden etuna on nopea vaikutuksen alku ja mahdollisuus käyttää lääkettä epäsäännöllisestikin. Melko äskettäin on tullut käyttöön myös lääke, jonka vaikutusmekanismi poikkeaa stimulanteista mm. siten, että lääkettä tulee käyttää säännöllisesti. Lääkehoidosta hyötyy n 80-90% lääkitystä tarvitsevista. Lääkehoidossa on vuosittain arvioitava lääkityksen tarve ja annoksen koko. Ks myös kohta lääkehoito.
5) Psykoterapia ei tutkimusten mukaan näytä tehoavan ADHD:n ydinoireisiin yhtä hyvin kuin lääkehoito, mutta yhdistettynä lääkehoitoon se parantaa selkeästi sekä lapsen että perheen tyytyväisyyttä. Ennen terapiaa on kuitenkin tarkoin määritettävä sen tarve ja tavoitteet.
6) ADHD-lapsi voi hyötyä toiminta- tai puheterapiasta, jos näillä alueilla on selkeitä ongelmia. Nämä terapiat eivät kuitenkaan ole spesifisiä ADHD-hoitoja eivätkä siksi kuulu kaikkien ADHD-lasten kuntoutussuunnitelmaan.
7) coaching ja vertaistuki antavat usein arkeen jaksamisen eväitä ja ovat kuntoutuksellisesti hyödyllisiä.
Lisätietoa ADHD:sta löydät osoitteesta: ADHD-liitto ry
ADHD (aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö, Attention Deficit, Hyperactivity Disorder) on yksi tavallisimmista lapsuudessa esiintyvistä häiriöistä. Sitä esiintyy 4-10 %:lla kouluikäisistä lapsista (yleisimmin esiintyvyydeksi arvioidaan viisi lasta sadasta). ADHD:n keskeiset oireet ovat keskittymiskyvyttömyys ja tarkkaavuuden ongelmat, hyperaktiivisuus ja impulsiivisuus. ADHD voidaan jakaa kolmeen alatyyppiin (tarkkaamattomuuspainotteinen, ylivilkkaus-impulsiivisuuspainotteinen tai yhdistetty tyyppi), joskaan jako ei ole tällä hetkellä käytössä olevan diagnoosikriteeristön mukainen.
Diagnoosiin edellytetään, että oireet ovat selvästi ikä- ja kehitystasosta poikkeavia, pitkäkestoisia (yli puoli vuotta), alkaneet ennen seitsemän vuoden ikää ja ilmenevät useilla elämänalueilla (koulussa, kotona, harrastuksissa). Oireet eivät saa selittyä paremmin muulla psyykkisellä häiriöllä. Oirekriteereissä vaaditaan, että on todettavissa vähintään kuusi yhdeksästä tarkkaamattomuuden oireesta sekä vähintään kolme viidestä yliaktiivisuus- ja kolme neljästä impulsiivisuusoireesta. Diagnoosin tekoon tarvitaan lapsen (tai aikuisenkin) tilanteen perusteellinen selvittely ja usein moniammatillinen työryhmä. Diagnoosin voi asettaa vain lääkäri.
Valtaosalla ADHD-lapsista on todettavissa lisäksi ainakin yksi muu häiriö, joista tavallisimpia ovat uhmakkuus- ja käytöshäiriö, masennus sekä ahdistus ja tic-oireet. Oppimisen erityisvaikeuksia ja dysfasiaa esiintyy usein. Harvinaisempia samanaikaishäiriöitä ovat pakko-oireet ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Aspergerin ja Touretten oireyhtymä esiintyy myös tavallista enemmän. Erotusdiagnostisesti tärkeä on muistaa traumaperäisen stressihäiriön mahdollisuus, etenkin kun ADHD-lapset näyttävät olevan alttiimpia traumaattisten tapahtumien psyykkisille haittavaikutuksille kuin muut lapset.
ADHD-lapsilla on usein vaikeuksia sosiaalisissa taidoissa; tunne-elämä saattaa kypsyä tavanomaista hitaammin. Myös aistitoiminnan säätelyn ongelmia (aistiyliherkkyys) ja hieno- ja karkeamotoriikan vaikeuksia voi esiintyä.
ADHD:n taustalla on yleensä perinnöllinen alttius, mutta myös raskauden ja synnytyksen aikaiset ongelmat saattavat aiheuttaa samankaltaisia aivotoiminnan vaikeuksia. Osa ADHD:n syntyyn liitetyistä geeneistä aiheuttaa häiriön vasta tietyn ympäristötekijän vaikutuksesta; esim. tietty geeni lisää lapsen ADHD-riskiä vasta, jos äiti tupakoi raskauden aikana. Ympäristötekijät, kuten varhainen vuorovaikutus, voivat lievittää tai vaikeuttaa lapsen oireilua.
ADHD:ssa on todettu selkeitä aivojen toiminnan poikkeavuuksia mm. niillä alueilla, jotka säätelevät tarkkaavuutta ja kontrolloivat käyttäytymistä (aivojen otsalohkojen kuorikerros, päälaenlohkojen takaosan kuorikerros, tietyt hermoradat). Välittäjäaineista dopamiinin ja noradrenaliinin pitoisuudet tietyillä radoilla ovat poikkeavan alhaisia.
ADHD:n hoidossa ovat keskeisiä keinoja seuraavat seikat:
1) riittävä tieto lapselle, vanhemmille, koululle ja muille lapsen kanssa tekemisissä oleville tahoille
2) vanhempien ja vanhemmuuden tukeminen. Erityisesti alle kouluikäisten kohdalla kasvatukselliset keinot ovat myös kuntoutuksellisia keinoja. Lasta tulee ohjata lyhyillä, toivottuun suuntaan ohjaavilla neuvoilla. Ohjeet kannattaa paloitella osatehtäviin. Lapsen tulee saada välitöntä, kannustavaa palautetta onnistuessaan. Arjen tulee olla säännöllistä ja ennustettavaa (tukee mm. ajan hahmottamisen oppimista). ADHD-lapsen on usein hankala tunnistaa väsymystä ja nälkää, niinpä aikuisen tärkeä tehtävä on huolehtia riittävästä unen ja ravinnon saannista. Onnistumisen kokemukset ja yhteiset hyvät hetket ovat tärkeitä. Lapsen tulee tietää, mitä häneltä odotetaan (rajat) ja että hänestä pidetään kaikista hankaluuksista huolimatta. Ruumiillista kuritusta ei saa käyttää! Vanhempien on hyvä kiinnittää huomiota myös oman jaksamisensa ja parisuhteen hoitoon.
3) Tarvittavat järjestelyt päivähoidossa ja koulussa. Erityisesti on otettava huomioon lapsen oppimishäiriöt ja muut erityistarpeet. Monet ADHD-lapset tarvitsevat erityisesti ensimmäisten kouluvuosien aikana tavallista enemmän aikuisen tukea oppimisen oppimiseen ja koululaisen roolin omaksumiseen. Niinpä pienestä ryhmästä ja avustajasta on usein apua. Toisinaan on hyötyä keskittymistä tukevista apuvälineistä (geelityyny, pieni kädessä puristeltava pallo). Käyttäytymisen ohjaaminen myös koulussa on tärkeää.
4) Lääkehoitoa tarvitaan, jos ADHD on keskivaikea tai vaikea eivätkä lääkkeettömät hoidot riitä. Myös ja erityisesti lääkehoidon aikana tarvitaan muuta kuntoutusta. Lääkkeiden vaikutus perustuu siihen, että ne normaalistavat aivojen toimintaa (mm. stimuloivat niitä aivoalueita, jotka ADHD:ssa toimivat alitehoisesti). Lääkehoidossa on muutamia vaihtoehtoja. Eniten käytetään stimulanttien ryhmään kuuluvia valmisteita, joiden etuna on nopea vaikutuksen alku ja mahdollisuus käyttää lääkettä epäsäännöllisestikin. Melko äskettäin on tullut käyttöön myös lääke, jonka vaikutusmekanismi poikkeaa stimulanteista mm. siten, että lääkettä tulee käyttää säännöllisesti. Lääkehoidosta hyötyy n 80-90% lääkitystä tarvitsevista. Lääkehoidossa on vuosittain arvioitava lääkityksen tarve ja annoksen koko. Ks myös kohta lääkehoito.
5) Psykoterapia ei tutkimusten mukaan näytä tehoavan ADHD:n ydinoireisiin yhtä hyvin kuin lääkehoito, mutta yhdistettynä lääkehoitoon se parantaa selkeästi sekä lapsen että perheen tyytyväisyyttä. Ennen terapiaa on kuitenkin tarkoin määritettävä sen tarve ja tavoitteet.
6) ADHD-lapsi voi hyötyä toiminta- tai puheterapiasta, jos näillä alueilla on selkeitä ongelmia. Nämä terapiat eivät kuitenkaan ole spesifisiä ADHD-hoitoja eivätkä siksi kuulu kaikkien ADHD-lasten kuntoutussuunnitelmaan.
7) coaching ja vertaistuki antavat usein arkeen jaksamisen eväitä ja ovat kuntoutuksellisesti hyödyllisiä.
Lisätietoa ADHD:sta löydät osoitteesta: ADHD-liitto ry
Haluaville vain tiedoksi. Tuntuu että ADHD:tä pidetään luulosairautena tai vähäisenä ongelmana.
