En oo tainnut eläissäni tavata montaakaan miestä jonka kanssa mun huumorintaju menis yksiin, naisia kyllä paljonkin.
Eräs näytelmäkirjailija sanoi pitämällään luennolla, että komiikan tajuaminen vaatii väistämättä tietyntasoista empatiantunteen sammuttamista. Eihän jossain banaaninkuoreen liukastumisessa muuten ole mitään hauskaa, se on vain traagista. Mielummin seurustelen totaalisen huumorintajuttoman jäykkiksen kanssa, kuin ihmisen jonka mielestä esim. neekeri-/kuollut vauva-/vammaisvitsit ja vastaavat ovat tosi hauskoja. Oon kyllä kokenut aika rankkoja juttuja elämässä ja SAMAN KOKENEIDEN kanssa näistä OMISTA kokemuksista on irronnut tosi mustaa huumoria, mutta muiden epäonnelle naureskelu on mun mielestä vain mautonta ja jos joku ulkopuolinen olisi heittänyt minulle samanlaista vitsiä kuin kohtalotoveri, olisin varmasti loukkaantunut.
Pieru-pissa-kakka-jutut on kanssa aika turn-off, oon saanut lapsuuteni aikana jo ihan tarpeeksi erään perheenjäseneni muka hauskoista naamallepiereskelyistä, ei jaksa enää naurattaa.
Ei mua haittaa vaikka kumppanin mielestä jotkut mun mielestä ihan tylsät jutut olisivat tosi hauskoja ja tosinpäin, mut en usko että tosi ilkeän tai mauttoman huumorintajun omaavan ihmisen kanssa voisin alkaa suhteeseen. Se, mille ihminen nauraa, kuitenkin kertoo aika paljon hänestä. Samanlainen huumorintaju ei ole mikään ehdoton vaatimus, mutta jotain merkitystä sillä kuitenkin on.