Jokohan sitä vois katkaista välit omaan äitiinsä?

["a p"]

Siis ihan nuoresta asti on aina tolkuttanut kuinka vaikea ihminen minä olen. Hänessähän ei tietenkään voi olla mitään vikaa. Olen teini-iässä sairastanut masennuksen vaikean äitisuhteeni takia.
Nyt minulla ja miehellä tuli avioero(ihan sovussa ollaan, ei suurempia riitoja). Äiti soitti minulle eilen ja kertoi kuinka vaikeaa minun eroni on HÄNELLE. HÄN ei pysty nukkumaan jne jne. MINÄMINÄMINÄMINÄ-puhelu oikein. Kertaakaan ei kysynyt minun kuulumisiani tai tehnyt muuta kuin haukkunut ja syyllistänyt.
Tänään soitti taas. Hänen mielestään minun pitäisi antaa lapset isälleen kokonaan koska olen itse TÄLLAINEN. Eli luultavasti täyspaska äiti.

Millainen äiti oikein sanoo tyttärelleen noin? Olen saanut niin tarpeekseni. Olenko ihan paska jos katkaisen välit kokonaan? Tukea ainakaan häneltä en näytä saavan. Eipä kyllä yllätä...

 

[v]

Mun äiti on samanlainen, kunnon marttyyri.

 

[irkutsk]

No ainakin toistaiseksi. Vaikka eronne sujuisi ihan ok, niin ehkä tarvitsisit nyt kuitenkin oikeasti kuuntelijaa ja tukijaa ennemmin. Tuollainen kuluttaa sun energioita ihan suotta (aina mäkin jaksan näistä energioista).

 

["a p"]

No ainakin toistaiseksi. Vaikka eronne sujuisi ihan ok, niin ehkä tarvitsisit nyt kuitenkin oikeasti kuuntelijaa ja tukijaa ennemmin. Tuollainen kuluttaa sun energioita ihan suotta (aina mäkin jaksan näistä energioista).

Joo, no mä olen enemmän tässä eron aikana itkenyt äitini takia kuin itse eroa. Kuitenkin tosiaan ihan sovussa ollaan eroamassa.

 

[Jaanuska]

Mie katkaisin sen siteen 8 vuotta sitten, ja hyvin oon pärjännyt, ehkä senkin takia kun minulla on tosi ihana anoppi, joka ajaa ns. äidinkin sijan.

 

[tyhmä äiti]

Voithan sanoa sille äitilesi että tosiaan olisi hyvä antaa lapset isälleen kun onhan se rankkaa itse käydä eroa läpi ja tukea omaa äitiä,äitiä jollle koko ero ei edes kuulu niin häntä pitää tukea.

 

[elämän kovettama]

Mulla on ihan samanlainen äiti. Itsekin erosin pari vuotta sitten, ja silloin äitini kylläkin oli se, joka katkaisi välit minuun. (nykyään ollaan taas väleissä). Isäni puolusteli välien katkaisua sillä, kun minun avioeroni oli ÄIDILLE niin raskasta.

 

[Madicken04]

En ole niin sukurakas että katsoisin velvollisuudekseni pitää ylä suhteita jotka aiheuttavat itselleni pelkästään harmia ja ahdistusta. Eli tuossakin tapauksessa voisin hyvin katkaista välit tai ainakin jättää itse kaiken yhteydenpidon ja oman fiiliksen mukaan en myöskään vastailisi äidin puheluihin jne.

Tuli muuten väkisin mieleen yksi kaveri jonka äiti oli alkoholisti, juonut jo kaverin lapsuudessa. Jonkinlaiset kulissit oli säilyttänyt ja työpaikankin ihmeen kaupalla, kaikki vapaa-aika kuitenkin meni juodessa ja lapsiaan kohtaan käyttäytyi varsin ikävästi. Kun sitten tyttären perheeseen syntyi down-lapsi se oli mummolle hyvä syy ratketa juomaan ja jäädä pitkille sairaslomille. Soitteli juovuksissa keskellä yötä toisessa maassa asuvalle tyttärelle ja valitti kuinka raskasta hänellä on kun piti vielä syyntyä tuollainen lapsenlapsikin ja kuinka paljon hän on ylipäätään joutunut lastensa takia jo kärsimään. Ja tosissaan lapsenlapsen kahden ensimmäisen vuoden aikana mummo näki tätä yhteensä kaksi kertaa eikä ksokaan ollut hoitamassa tms.

 

[saman kokenut]

oma äitini on pilannut lapsuuteni ja varhaisaikuisuuteni kahdella tapaa: sallimalla isäni pahoinpidellä minua fyysisesti koko lapsuuden ja nuoruuden, ja toisekseen harrastamalla itse henkistä väkivaltaa tähän lähes keski-ikääni asti. Tuollaiselta ihmiseltä ei saa tukea tai turvaa vaikeana hetkenä, päin vastoin: jos minulla on mennyt todella huonosti (työttömyys, ero, sairastuminen, potkut työstä) niin äitini on ollut aivan LIEKEISSÄ ja nauttinut ja ollut riemukkaan vahingoniloinen vaikeuksistani. Vielä lyönyt puukkoa selkään miten em. asiat ovat "ihan oikein sinulle" tai "sait mitä ansaitsit" tai "siitäs sait, kun itsestäs liikoja luulit". Nimenomaan henkisen väkivallan käyttäjälle ei saa paljastaa huonoja hetkiä, kriisejä tai ongelmia ellei nimeomaan halua vielä vähän lisää paskaa niskaan.

Välit ovat nyt viimein poikki, ja mikä rauha ja helpotus onkaan! Nyt toki väkivalta on vaihtanut muotoaan siihen että äiti marttyyrinä selittää suvulle että olen paha lapsi, kiittämätön ja ilkeä, vien isovanhemmilta lapsenlapset, teen äitini elämästä vaikeaa ja sairastutan hänet jne jne. Onneksi tämä ei minua haittaa vaan minulle on aivan sama mitä äiti suvulle satuilee.

Lapsillani ei siis ole oman puoleni isovanhempia konkreettisesti olemassa, mutta tässäkin uskon siihen että huonot isovanhemmat eivät ole menetys. Ovat haukkuneet lapseni rumiksi, vammaisiksi, epäonnistuineiksi ja häpeätahroiksi - kaipaako nyt lapsi sitten tuollaisia isovanhempia elämäänsä? Eivät ole myöskään koskaan ostaneet mitään lahjaksi tai huomioineet muuten lapsenlapsia, ei siis edes joulukorttia.

Suosittelen todella lämpimästi välien katkaisua, ja jos se tuntuu vaikealta niin sen voi tehdä omassa mielessään määräajaksi, päätät vaikka niin että lopetat yhteydenpidon puoleksi vuodeksi ja sen jälkeen katsot tilannetta uudestaan. Saatatkin huomata että elämäsi on stressitömämpää ja voit hengittää vapaasti toisin kuin aikaisemmin.

Kuormittavaa ja itseään loukkaaavaa ihmissuhdetta ei mielestäni kannata sietää vain siksi että kyseessä on lähisukulainen.

 

[Surullista]

En voi tajuta, mistä näitä äitejä oikein tulee. Oma äitini oli samanlainen - on edelleenkin, mutta koska pidän yhteyttä vain pari kertaa vuodessa ja silloinkin puhelimitse, en jaksa enää välittää. Kun vielä yli 35-vuotiaana kuuntelin, kuinka minusta ei koskaan tule yhtään mitään, aloin tajuta, että ei hän koskaan muutu ja että sairastutan itseni ja perheeni, jos en päästä hänestä irti.

Kyllähän tällaisilla äideillä on varmasti rankka lapsuus itsellään takana, mutta eihän se oikeuta heitä käyttäytymään aikuisina miten sattuu. Joudutaanhan me - heidän lapsensa - rankasta lapsuudesta huolimatta selviämään ja kasvamaan asioista yli niin, että emme enää siirrä samaa kohtaloa omille lapsillemme. Meidän tehtävänämmme ei kuitenkaan ole ymmärtää loputtomiin vaan meillä on oikeus elää myös se oma elämä - niin vaikea ajatus kuin se tällaisille äideille onkin.

 

[Kerpele]

Mä oon jo kerran aiemmin katkassut melkein vuodeksi välit omaan äitiini, ja vajaa vuosi sitten katkaisin ne lopullisesti. Laitoin koko äidin puolen lähisukuunkin nyt välit kiinni lopullisesti. Häiriköivät edelleen, mutta on ihana tunne kun joku ei ole koko ajan "repimässä palasiksi". Ja jännää kun olen kärsinyt ahdistuneisuushäiriöstä, jonka myötä myös yhdestä todella vakavasta masennuksesta ja muutenkin olen ollut tosi paljon masentunut, ihan lapsesta asti (en saanut halea apua koska teeskentelin äidin mukaan, oikeasti varmaan pelkäsi että mut otetaan parempaan huomaan alistavan ja väkivaltaisen äidin hoivista), niin nyt sen jälkeen kun päätin että tämä välirikko on pysyvä, olen vasta tuntenut eheytyväni. Kuukausi kuukaudelta tunnen oloni aina vain "normaalimmaksi" ja voin todella paljon paremmin, en edes muista milloin olisi ollut näin hyvä olla.

 

["Kenguru"]

En ole niin sukurakas että katsoisin velvollisuudekseni pitää ylä suhteita jotka aiheuttavat itselleni pelkästään harmia ja ahdistusta. Eli tuossakin tapauksessa voisin hyvin katkaista välit tai ainakin jättää itse kaiken yhteydenpidon ja oman fiiliksen mukaan en myöskään vastailisi äidin puheluihin jne.

Itsellä sama juttu.
Lähelläni pidän vain ihmisiä, jotka kohtelevat hyvin. Kyllä näitäkin riittää. Oma isäni on narsisti, ja hänen kanssaan vietän niin vähän aikaa kuin mahdollista, enkä kerro mitään henkilökohtaista. Ihan kokonaan en ole välejä katkaissut, mutta ompa ollut niitäkin vuosia, jolloin ei ole ollut juurikaan yteydenpitoa. En anna hänen enää pahoittaa mieltäni ja vaikuttaa elämääni, enkä myöskään läheisteni elämään. Toki hän on jäljet minuun jättänyt, mutten ota enää uusia.

 

[Surullista]

oma äitini on pilannut lapsuuteni ja varhaisaikuisuuteni kahdella tapaa: sallimalla isäni pahoinpidellä minua fyysisesti koko lapsuuden ja nuoruuden, ja toisekseen harrastamalla itse henkistä väkivaltaa tähän lähes keski-ikääni asti. Tuollaiselta ihmiseltä ei saa tukea tai turvaa vaikeana hetkenä, päin vastoin [...]

Lapsillani ei siis ole oman puoleni isovanhempia konkreettisesti olemassa, mutta tässäkin uskon siihen että huonot isovanhemmat eivät ole menetys. [...]

Suosittelen todella lämpimästi välien katkaisua, ja jos se tuntuu vaikealta niin sen voi tehdä omassa mielessään määräajaksi, päätät vaikka niin että lopetat yhteydenpidon puoleksi vuodeksi ja sen jälkeen katsot tilannetta uudestaan. Saatatkin huomata että elämäsi on stressitömämpää ja voit hengittää vapaasti toisin kuin aikaisemmin.

Kuormittavaa ja itseään loukkaaavaa ihmissuhdetta ei mielestäni kannata sietää vain siksi että kyseessä on lähisukulainen.

Siis niin samaa mieltä. Meillä äiti itse pahoinpiteli minua. Lapsena luulin sen vielä olevan ihan normaalia ennen kuin teini-iässä aloin tajuta, että kaverini eivät saaneet selkäsaunaa pikkuasioista. Äitini mielestä tietysti liioittelin koko asian ja sain koko lapsuudessani vain pari kertaa asiasta selkääni. Ihan miten vaan, jos se häntä helpottaa - ei hän kuitenkaan todellisuutta sillä muuta.

Tukea ja turvaa ei äidiltänikään ole tippunut. Sama homma oli sisareni kohdalla: hän olisi kipeästi kaivannut äidin tukea, mutta sai vaan kuraa niskaansa, haukkumista, vähättelyä ja nyt häntä ei enää ole. Ai, mutta äidistä tulikin hänen kuolemansa jälkeen suuri marttyyriäiti, sankari, jota piti tukea, vaikka vielä viimeisinä viikkoina hän ei itse vastannut lapsensa puheluihin eikä tukenut tätä millään tavoin.

Eivät lapset menetä mitään, jos eivät ole yhteydessä tällaisiin ihmisiin. Omat lapseni pelkäävät äitiäni eivätkä halua olla missään tekemissä hänen kanssaan. Äiti on itse aiheuttanut sen puheillaan. Lapsillani on muita läheisiä ihmisiä elämässään. Kaikelta en heitä voi suojella, mutta tältä asialta kyllä.

Vielä tuohon helpotuksen tunteeseen sen verran, että itselleni kävi samalla tavoin. Se jatkuva ahdistuksen ja selittelyn tunne alkoi vähän kerrassaan helpottaa ja huomasin, että saan itse päättää asioistani ja että minun ei oikeasti ole pakko ottaa vastaan kaikkea sitä arvostelua ja vähättelyä, jota äidilläni oli minulle tarjota. Ensimmäistä kertaa aikuisena tunsin oikeasti olevani vapaa kuitenkin sillä hetkellä, kun pystyin pitämään äitini matkan päässä puhelimessa ja tajusin, että enää en päästä häntä elämääni.

 

["a p"]

Kiitos kaikille vastauksista. Laitan todella välit poikki nyt muutamaksi kuukaudeksi. Itsellänikin on tuo ahdistuneisuushäiriö nykyään ja jotenkin syytän siitä huonoa lapsuuttani. Äitini mukaan kun olen ollut hankala lapsi jo ihan vauvasta asti. Paljoakaan positiivista en ole ikinä itsestäni kuullut.
Kaipa tämä joskus helpottaa. Tuntuu ainakin turhalta energiantuhlaukselta olla tuon ihmisen kanssa tekemisissä. Alkoholistihan hän myös on joten tuskin tuo "oma napa, paras napa"-asenne on mikään yllätys.

 

[Kerpele]

Siis niin samaa mieltä. Meillä äiti itse pahoinpiteli minua. Lapsena luulin sen vielä olevan ihan normaalia ennen kuin teini-iässä aloin tajuta, että kaverini eivät saaneet selkäsaunaa pikkuasioista. Äitini mielestä tietysti liioittelin koko asian ja sain koko lapsuudessani vain pari kertaa asiasta selkääni. Ihan miten vaan, jos se häntä helpottaa - ei hän kuitenkaan todellisuutta sillä muuta.

Tukea ja turvaa ei äidiltänikään ole tippunut. Sama homma oli sisareni kohdalla: hän olisi kipeästi kaivannut äidin tukea, mutta sai vaan kuraa niskaansa, haukkumista, vähättelyä ja nyt häntä ei enää ole. Ai, mutta äidistä tulikin hänen kuolemansa jälkeen suuri marttyyriäiti, sankari, jota piti tukea, vaikka vielä viimeisinä viikkoina hän ei itse vastannut lapsensa puheluihin eikä tukenut tätä millään tavoin.

Eivät lapset menetä mitään, jos eivät ole yhteydessä tällaisiin ihmisiin. Omat lapseni pelkäävät äitiäni eivätkä halua olla missään tekemissä hänen kanssaan. Äiti on itse aiheuttanut sen puheillaan. Lapsillani on muita läheisiä ihmisiä elämässään. Kaikelta en heitä voi suojella, mutta tältä asialta kyllä.

Vielä tuohon helpotuksen tunteeseen sen verran, että itselleni kävi samalla tavoin. Se jatkuva ahdistuksen ja selittelyn tunne alkoi vähän kerrassaan helpottaa ja huomasin, että saan itse päättää asioistani ja että minun ei oikeasti ole pakko ottaa vastaan kaikkea sitä arvostelua ja vähättelyä, jota äidilläni oli minulle tarjota. Ensimmäistä kertaa aikuisena tunsin oikeasti olevani vapaa kuitenkin sillä hetkellä, kun pystyin pitämään äitini matkan päässä puhelimessa ja tajusin, että enää en päästä häntä elämääni.

Tää on uskomatonta.. Miten samanlaista kokeneita löytyy. Aina on tuntunut että on niin yksin tän asian kanssa eikä kellään ole samaa ja tämä kuulostaa mun elämältä..

Mun sisko tosin on hengissä, onneksi. Muuttaa toiselle puolelle maailmaa nyt kun on täysi-ikäistynyt, ja mä olen niin tuhannen onnellinen sen puolesta.

Lapsuus meni siinä kun seisoin parivuotiaan siskon ja äidin välissä kun äiti meinasi käydä sen päälle ja uhkasin että lyön äitiä jos se edes koskee siskoon. Itseäni en puolustanut, mutta se pikkuinen pullerojalka merkitsi mulle koko maailmaa..

 

[Jarnuska harmaana]

Jotenkin sitä vaan toivoo ettei itse ikinä huomaa toistavansa samaa kaavaa. Itsellä tällä hetkellä vain poika, mutta juurikin sanoin miehelle että jos joskus saadaan tyttö, tai kun poika tulee siihen ikään että hommaa vaimon ja mies huomaa mun toistavan äitini helvetillisiä virheitä saa luvan kanssa antaa mulle kunnolla selkään. Nimimerkillä kävinpä tänäänkin kuuntelemalla miten huono ja toivoton ihminen/äiti/nainen/olio olen. Voi tuota äidin rakkautta kun se lämmittääkin mukavasti.